Niinkuin kohoo tundra jäinen... (1936)

Niinkuin kohoo tundra jäinen... Kirjoittanut Eero Eerola

Niinkuin kohoo tundra jäinen

kohti taivon pieltä,

nousee kansa itsepäinen

pohjan puolen tieltä,

niinkuin puhuu tuuli tuima,

puree vilu, halla,

kasvaa kansan mieli huima

pohjantähden alla.

Karu tääll’ on taival käydä

muukalaisen miehen,

mutta ket’ ei pelko jäydä,

tottuu korven tiehen,

ken on kera kontioiden

lyönyt painin lujan,

ken on yli suurten soiden

tehnyt kotikujan,

ken on kuullut syksyn yössä

koskiemme pauhun,

tarpoellut talven työssä

yli kalman kauhun,

taikka päästen keskikesään

alle aurinkoisen,

vienyt linnun-laulupesään

ihmislapsen toisen,

hän se tuntee, hän se tietää,

mikä tääll’ on taika,

hän se kesät, talvet sietää,

mikä liekin aika,

olkoon aika rauhan rakkaan,

taikka sodan soitto,

yksin miehen uskaljakkaan

täällä vain on voitto.

Tääll’ ei auta ruikutus,

ei valitus, ei parku,

kurjan nöyrä kuiskutus,

ei väistymys, ei karku,

täällä täytyy täyttä miestä

olla joka ainoon,

kantaa taiston tuimaa iestä,

valmis tuskaan, vainoon.

Tääll’ on kova kovaa vastaan

pakko aina panna,

helli liioin maa ei lastaan,

hevin leipää anna,

senpä vuoksi siunattu

tää olkoon kotitanner,

rakastettu, puolustettu

isäin mantu, manner.

Ken se hikihelmet kerran

Suomen korpeen puotti,

käskystä kuin taivon Herran

korpeensa hän luotti,

taikka kenpä tanterella

viljoin vuoti verta,

vastakin hän hurmehella

kastaa joka kerta

perimiään peltomaita,

rajaa rakkahinta,

eipä kukaan silloin saita,

kun on maansa hinta

ostettava, maksettava

vaikka heljin hengin,

uudellensa laskettava

sotaorhin kengin.

Niinpä käskee, niinpä vaatii

maa tää poikiansa,

lait ja lujat sille laatii:

ole kaunis, kansa,

ole kansa kestävä

ja sisukas ja sitkee,

kun on tahrat pestävä

ja maa kun verta itkee!

Lähde: Eerola, Eero 1936: Maan virsiä: runoja. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.