Neljäs sääty

Neljäs sääty Kansantaloudellisen yhdistyksen esitelmiä. Sarja III. Kirjoittanut Agathon Meurman

Neljäs sääty

Meidän aikanamme kuulee yhä useammin kaikenlaisten teoreetikkojen puhuvan neljännestä säädystä, s.o. siitä kansanluokasta, joka on yhteiskunnassa muka kokonaan oikeudeton.

Semmoinenkin maltillinen ja tarkkanäköinen mies kuin prof. Sohm kirjoittaa kirkkohistoriassaan: "Viime vuosisadan lopusta saakka on kolmas sääty yhä enemmin ottanut haltuunsa valtion asian hoidon. Se on nyt yhteiskuntana. Se on suonut varsinaisetta erotuksetta sijaa riveihinsä aatelistolla ja papeille. Se luulee nyt olevansa kansa. Se on kansaan oikeutena omakseen ottanutn sen toimivallan, jonka perustuslaillinen valtiomuoto sille suo. Kun se puolustaa omia etujansa, luulee se puolustavansa kansan etuja, ja kun valtio on tunnustanut sen oikeuksia, luulee se, että kansallis-valtiollisen kehityksen lopputarkoitus on saavutettu. Mutta sittenkään ei ole kolmas sääty kansa. Se on takertunut samaan itsensä pettämiseen, joka ennen hurmasi aatelistoa ja papistoa. Kolmas sääty on ainoastaan kymmenes osa kansasta. Sille vastakohtana seisoo kansan pääjoukko, nuo yhdeksän kymmenettä osaa, jotka ovat jääneet perinnöttömiksi. Proletaariot ne ovat kansaa. Omaamattomat, sivistymättömät, ne ovat kansa. Kun yleisen äänioikeuden periaate toteutuu, niin tullaan huomaamaan, että kolmannen säädyn oikeudet ja edut ovat kansan oikeuksille ja eduille ristiriidassa. Neljäs sääty on kansa. Jopa on neljäs sääty päässyt itsetietoisuuteen. Se on huomannut itsensä varsinaiseksi kansaksi. Työväen pataljoonat ovat muodustumaisillaan syöstäksensä valtaistuimelta nykyisen hallitsijan, kolmannen säädyn. Yhä selvemmin ilmenee se liike, jonka tarkoituksena on koko yhteiskunta-järjestyksen, valtion, kirkon ja perheen hävittäminen, koska nämä valistuksemme ja sivistyksemme kulmapylväät anarkismin johtajien mielestä, ovat ainoastaan aseita, joilla tuo kuolemaan saakka vihattu vihollinen, kolmas sääty, ylläpitää valtaansa."

Selvä kyllä on, ettei prof. Sohm ominaan esitä kaikkia näissä sanoissaan lausuttuja ajatuksia, vaan että hän niissä tuo esille ainoastaan mitä sadoissa kirjoissa ja kirjoituksissa on pääsäveleenä. Mutta yhtä selvää on, että hän hyväksyy sen opin, jonka mukaan ”Kolmas sääty” Ranskan vallankumouksen kautta ja sen jälkeen sai koko valtiollisen vallan käsiinsä, jota se käyttää muka koko kansan nimessä, antaen riveissään sijaa aatelisille ja papeille, mutta syrjäyttäen varsinaisen kansan, jona pidetään ”perinnöttömät”, työmiehet ja proletaariot, jotka neljäntenä säätynä nyt pyytävät päästä esille ja anastaa itsellensä sananvuoroa.

Puoli vuosisataa ennen Sohmia kirjoitti E. G. Geijer: ”Alkuajoita saakka oli Germaaneilla kolme luokkaa, aateli, vapaat ja epävapaat, vaikka ei sovi yhdestäkään niistä käyttää säätynimitystä siinä merkityksessä, jonka tämä sana myöhemmin on saanut, kun sillä ymmärretään omilla etuoikeuksilla tarkkaan erotettua kansalaisluokkaa. Sillä tosin kyllä omasivat vapaat määrättyjä etuja, jopa kokonaisuudessaan perinnöllisiäkin oikeuksia. Mutta säätyniitystä sen varsinaisessa merkityksessä voidaan käyttää ainoastaan semmoisesta yhteiskunnan jaosta, jonka kautta yhtä haavaa syntyy useampia säätyjä. Yksi sääty ei ole vielä mikään sääty. Muut vapaat, joihin kuului kaikki ne, jotka kaikissa suhteissa olivat omintakeisia, ja joilla sen tähden oli äänivalta ja vaikutus kansallisissa asioissa, eivät olleet mikään erityisillä etuoikeuksilla varustettu kansan osaa, vaan olivat päin vastoin varsinainen kansa, johon ei voitu lukea epävapaita, koska nämät olivat kaikkea säätyä alempana.”

Että sääty merkitsee erityisillä etuoikeuksilla varustettua kansanosaa, sitä arvattavasti myönnetään; että muinaisuuden valtioissa, joissa oli ainoastaan vapaita ja epävapaita, ei voida puhua mistään säätyjaosta, saanee niinikään pitää myönnettynä.

Epävapaus, orjuus ei ole alkuansa syntynyt mistään väkivallasta eikä väkivaltaisen lainlaatimuksen kautta. Ensimmäinen inhimillinen yhteiskunta on perhe. Perheen-isä oli luonnollisesti perheen johtaja. Hänen velvollisuutensa oli perheenjäsenten suojeleminen ulkoapäin uhkaavia vaaroja vastaan ja elatuksen hankkiminen niille. Vaimo oli kotilieden ja kotihengettärien vaalija. Raaoissa oloissa ei ymmärretä tätä vaimon tehtävää arvostella, hän muka vaan viruu laiskana lämpöisessä kodissaan miehen taistellessa vihollisia, petoja ja rajuilmoja vastaan. Synnyttäessään on vaimo vieläkin avuttomampi ja syntynyt lapsi on kokonaan saamaton, lisärasituksena isän hartioilla, jonka täytyy ruokkia yhä useampia suita. Näytti sentähden luonnolliselta että, näin olleen, kaikki oikeudet joutuivat sille, jolla luultiin olevan kaikki velvollisuudetkin. Vaimotkaan eivät käsittäneet asiata toisin. Puhuessaan Skottlannin vuorilaisten varsin raa’oista oloista vielä seitsemännellätoista vuosisadalla sanoo Macalay: ”Naiset eivät valittaneet kovaa kohtaloansa. Heistä oli varsin luonnollista että mies hoiti mukavuuttaan milloin hän ei käynyt sotaa, metsästänyt tahi ollut rosvomatkoilla.” Ihmiskunnan historia on viime aikoihin saakka ollut yhtämittaista sodankäyntiä, jota on katkaissut ainoastaan välirauhan lyhyet vuodet. Miehen päävelvollisuus on sentähden ollut sodankäynti, ja mitä hän sillä kaatuessaankin on jälkeläisillensä turvannut, sitä ainakin ymmärtänemme me suomalaiset. Sota, ollen säännöllisenä ihmisten elämäntehtävänä muodosti olet rauhanaikanakin. Työnjako oli selvä: mies maatansa ja perhettänsä suojelemassa, nainen kodin vartijana ja lasten vartijana. Oikeuksista ei ollut riitaa eikä velvollisuuksistakaan. Emme kaiket kukaan voi ajatella emansipeeraattua naista kolmekymmenenvuotisen sodan aikana. Ei ole mikään väkivalta eikä itsekkäisyys syynä naisen sorrettuun tilaan, kuten nyt on tapana sanoa, vaan olojen pakko.

Lapsi oli koko pakanuuden aikana, niin kuin se vieläkin pakanamaailmassa on, irtain kalu, isän omaisuus, jonka kanssa hän menetteli mielensä mukaan, piti hengissä, hukutti tahi möi, sen mukaan kuin katsoi taloudellensa edulliseksi. Kun Abraham päätti uhrata poikansa, tahi kun Agamemnon suostui uhraamaan tyttärensä Iphigeneian Artemisjumalattaren lepyttämiseksi, ei epäillytkään kansankäsitys heidän oikeuttaan, mutta huomattava on, että jo silloin jonkinmoinen hämärä sisällinen tunne aavisti, että lapset ovat korkeamman suojeluksen alla: molemmat pelastuivat jumalan suoranaisen välityksen kautta.

Ei ole tarvis tässä laveammin selittää kuinka luonnollisesti näissä oloissa syntyi orjuus, epävapaus. Yhtä vähän vapaat kuin orjatkin käsittivät orjuutta muuta kuin varsin luonnolliseksi, joka perustui siihen, mitä myöhempinä aikoina on sanottu työnjaoksi. Missä tapaamme orjakapinoita, niin ne eivät ole kapinoita itse orjalaitosta vastaan, vaan orjien ylenpalttista kovaa kohtelua vastaan. Ei käsitetty mahdolliseksi hoitaa valtioasioita ja suojella valtiota vihollisia vastaan ellei ollut orjia. Viime vuosisadan keskivaiheilla sanoo vielä Rousseau: jotta vapaa voisi olla täysin vapaa, täytyy orjan olla täysin orja.

Ettei semmoisissa oloissa voida puhua mistään erityisillä etuoikeuksissa varustetuista säädyistä on selvä. Vapaa muodostivat todellakin kansan. Se oli kuitenkin ajanpitkään mahdollista ainoastaan semmoisissa pienissä oloissa, joita tapaamme vanhassa Kreikassa. Kuinka sitten Rooman maailmanvaltakunnassa vähitellen, erittäinkin kaupungeissa, syntyi entisistä orjista uusi laji vapaita kansalaisia, siitä minun ei tarvitse tässä seurassa puhua. ”Civis romanus” oli jo erityisillä etuoikeuksilla varustettu. Kaupunkien ammattikunnat anastivat itselleen yhä suurempia oikeuksia ja kunnallista itsehallintoa. Ammattikunnat olivat kyllä vapaat, mutta yksityiset sen jäsenet olivat ammattikuntiinsa sidotut melkein samaan tapaan kuin kastien jäsenet itämailla.

Germanilaiskansojen tulvaaminen romalaisvaltakunnan alueelle hajotti entiset yhteiskunnalliset olot ja feodaalijärjestelmä oli ensimmäinen, jonka kautta orjuus eri muodoissa laillistutettiin. Siten syntyi varsinainen ritaristo, joka yksin edusti vapaita eli kansaa, sillä kaupungitkin itsehallintoineen menettivät pitkiksi ajoiksi merkityksensä.

Vähitellen muodostui kristillinen kirkko maalliseksi vallaksi ja sen papisto sai erityisenä säätynä erityiset etuoikeutensa. Vasta silloin voidaan puhua säätylaitoksesta, jos myönnämme oikeaksi Geijerin sanat: ”Yksi sääty ei ole vielä mikään sääty.”

Vaikka katolinen kirkko monessa suhteessa oli vieraantunut kristinuskon perustajan hengestä ja opista, pysyi siinä kuitenkin molemmista sen verran, ettei se voinut suosia orjuutta. ”Ei ole tässä juutalainen eikä kreikkalainen, ei orja eikä vapaa, ei mies eikä vaimo, sillä te olette kaikki yksi Jesuksessa Kristuksessa." Niin kuului ihmisen vapaudenjulistus. Ja katolisen kirkon oppi suuresti edisti tätä vapauttamistyötä. Jumalien lepyttäminen lahjoilla on pakanallisuudesta peritty katooliseen kirkkoon. Sentähden sai kirkko itse äärettömiä lahjoja katuvaisilta. ”Kun kuolemaisillaan oleva orjain omistaja anoi viimeistä Herran ehtoollista, kehoitti häntä hänen hengellinen johtajansa sielunsa pelastamiseksi vapauttamaan veljiänsä, joiden puolesta Kristus oli kuollut,” kertoo Macalay. Suurin joukoin vapautettiinkin orjia. Granier de Cassagnac, joka huomattavalla myötätuntoisuudella ajattelee orjajärjestelmää, ja jonka mielestä kehityksen olisi pitänyt käydä meilläkin pari vuosikymmentä sitten suositun ohjelman mukaan, että alhaisimpien koulujen kautta talonpojasta saataisiin sivistynyt s.o. ruotsia puhuva porvari, hänen pojistaan pappeja ja näiden pojista virkamiehiä, valittaa teoksessaan ”Työluokan historia”, että näistä joukoittain vapautetuista orjista sai alkunsa kerjäläisten, varkaiden ja prostitueerattujen luokka. Jätän tämän omituisen mielipiteen sikseen; Homeros vastatkoon kerjäläisistä ja Pompojen kuvaukset prostitutsioonista muinaisuudessa. Mutta tosiasia on, että vaapautetut orjat löysivät ainoan mahdollisen tyyssijan kaupungeissa, joiden asukasluku, varallisuus ja valta niiden kautta suuresti lisääntyi ja vihdoin kasvoi vaaralliseksi feodaaliritaristolle, semminkin kun kaupungit varustettiin puolustusmuureilla, joiden takaa ei ollut helppo palauttaa karannutta orjaa. Feodaaliritaristo oli julistanut, että ilma tekee epävapaaksi, s.o. se joka asuu feodaalimaalla on sen kautta maahan kiinnitetty. Vastakohdaksi julistivat kaupungit että ilma tekee vapaaksi, ja siten oli ilmeinen sota julistettu feodaalisen maanomistajien ja kaupunkien välille. Tässä taistelussa saivat kaupungit kannatusta kuningasvallan puolesta, joka tarvitsi porvariston tukea uppiniskaisia vasallejansa vastaan ja rahallista apua. Siten saivat kaupungin porvaristo ei ainoastaan yhä laveampaa itsehallintoa vaan vieläpä valtiollisia oikeuksia. Niinpä anoi Ranskan kuninkaalta Pilip IV:ltä myöskin kaupungin porvaristo sijaa maan eduskunnassa, jossa siihen saakka oli istunut ainoastaan ritaristo ja papisto. Siten syntyi kolmas erityisillä etuoikeuksilla varustettu sääty. Mutta vähitellen oli kuningasvalta masentanut vasallien vastustuksen; se ei luullut enää tarvitsevansa porvaristoa. Yksinvaltaisuus ei sietänyt ”kansaan” osallisuutta valtakunnan hallinnassa; maan eduskuntaa ei enää kutsuttu kokoon, säätyjäkö oli lakannut ja kuningas oli kansa. L’État c’est moi.

Ranskan suurta vallankumousta pidetään kolmannen säädyn täysi-ikäisyyden julistuksena, jopa siihen määrin, että prof. Sohm, kuten kuulimme, lausuu sen yksin ottaneen haltuunsa valtion asiain hoidon, jonka tähden se nyt pitää itseänsä koko yhteiskuntana, kansana.

Minun käsitykseni on kuitenkin se, ettei Ranskan vallankumous mitenkään ole siirtänyt vallan jollekin ”kolmannelle säädylle”. Vaan että se kerrassaan teki lopun koko säätyjaosta ja laski koko vallan todellakin koko kansan käsiin. Ei ole tätä nykyä mikään kolmas sääty yhteiskuntana, ei luule ikään kolmas sääty olevansa koko kansa. Tässä kohden pidän sitä vähemmän todistavana, ettei Ranskan kansalliskokous suinkaan listannut säätyjen oikeuksia eikö, kuten Ruotsissa v. 1723 aidannut eri säädyt eri oikeuksilla, vaan julisti ihmisten oikeudet. Niin selvältä kuin tämä kuuluukin, en pyydä sille mitään ratkaisevaa todistusvoimaa. Sillä kauneilla lauseparsilla osataan kyllä peittää itsekkäitä pyyteitä, ja onhan noissa ”ihmisen oikeuksissa” liiaksikin valheellisia korulauseita. Mutta sana on elävä, eikä jää hedelmiä tuottamaan, hyvia tahi pahoja sananluonteen mukaan. Ja totta on, että se sana, joka julistuksessa ihmisen oikeuksista viskattiin ilmoille, siirsi vallan ei millekään säädylle vaan ihmisille s.o. kansalle, koska siinä nimenomaan lausutaan, että kansana ei ole aatelinen, pappi eikä porvari vaan ihminen, semmoisenaan tasa-arvoisena yhteiskunnan jäsenenä. Samaa mieltä on Edinburgilainen prof. Flint, joka sanoo: ”Tätä nykyä ei ole missään maailman edistyneimmässä kansassa neljättä säätyä samassa merkityksessä kuin oli kolmas sääty Ranskassa ennen vallankumousta. Kolmannen säädyn voitto Ranskassa, kuten kaikkialla muuallakin, oli privilegioiden lopettaminen eikä mikään privilegioiden siirtäminen sille itselleen. Ne oikeudet, joita se valloitti, olviat ”ihmisen oikeuksia”, ja valloitettiin kaikille ihmisille, sen voitto hävitti ”säädyt” entisessä merkityksessä ja purkasti ne perustukset, joiden päälle uutta säätyä olisi voitu rakentaa. – – – Ne taloudelliset ja muut epäkohdat, jotka rasittivat yhteiskuntaa, ovat sitä laatua, ettei niitä käy poistaminen sellaisilla vallankumouksilla, jotka olivat tarpeen vasituisten oikeuksien ja luonnollisten vapauksien saavuttamiseksi, vaan sellaisilla reformeilla – s.o. sellaisilla toimenpiteillä ja parannuksilla, joita aina tarvitaan oikeuksien varsinaisen käyttämisen varmentamiseksi ja saavutettujen vapauksien väärinkäyttämisen estämiseksi.

Mistäpä löytäisimmekään tähän aikaan mitään säätyjakoa? Ellemme tahdo joutua täydelliseen käsitteiden hämmennykseen, täytyy meidän toki myöntää, että säädyllä ymmärretään jotakuta erityisillä etuoikeuksilla varustettua kansan osaa. Mutta missähän olisivat tätä nykyä etsittävät ja löydettävät rajat eri säätyjen välillä ja niiden eli etuoikeudet. Prof- Sohm sanoo itse, että ”kolmas sääty” soi varsinaisetta erotuksetta riveissään sijaa aatelistolle ja papistolle. Sillä hän siis myöntää, että rahat kolmannen ja kahden ensimmäisen säädyn välillä ovat kadonneet. Ja niinhän todella onkin. Aatelistolla ei ole enää semmoisia etuoikeuksia, esim. tuo ylen tärkeä, että se yksin oli maanomistaja, jotka entisinä aikoina muodostivat siitä eri säädyn. Papisto on kyllä katolisissa maissa jonakuna säätynä, oikeastaan kastina. Mutta valtiollisena säätynä sitä ei voi pitää. Protestanttisissa maissa papisto vielä vähemmin muodostaa eri säätyä sanan oikeassa merkityksessä. Pyydän vaan ettei tässä ajateltaisi meidän vanhanaikaisia olojamme, joista arvattavasti aika ei myönnä minua puhhua, ellei keskustelussa. Yksityiskohdat eivät kaikessa tapauksessa kumoa yleistä sääntöä. Mutta vaikka tahdottaisiin pitää kiinni tuosta entisestä säätyjaosta, niin on sittenkin ”kolmas sääty” kolmen entisen säädyn, ritariston, papiston ja porvariston yhteys. Täytyy siis kysyä: mitkä ovat ne säätypriveilegiot, jotka erottavat tätä kolmiyhteistä säätyä koko muusta kansasta? Siihen en ole löytänyt muuta vastausta kuin että säädyn tunnusmerkkinä lienee sivistys ja varallisuus. Mutta sivistys ja varallisuus eivät ole sellaisia privilegioita, joita meidän aikanamme on lain kautta eri säädylle tahi eri säädyille turvatut. Tätä nykyä voi mikä talonpoika tahansa päästä omistamaan aatelisen linnan; opin tie on kaikille avoin, ja elinkeinovapaus avaa jokaiselle pääsön varallisuuteen kykynsä mukaan.

Mutta olkoonpa niin, että entinen aatelisto, papisto ja porvaristo nyt muodostavat eri säädyn (oikeampi olisi kuitenkin myöhempään aikaan tavaksi tullut nimitys yliluokka) niin olisi siinä tapauksessa puhuttava ei neljännestä säädystä vaan toisesta, joista jälkimmäinen prof. Shomin mielestä olisi muka varsinainen kansa. Ettei tämä sääty ole sääty siinä merkityksessä, että se olisi eri etuoikeuksilla varustettu, sitä kyllä myönnetään, koska onnettomuus on juuri siinä, ettei sillä ole, kuten tahdotaan väittää, mitään oikeuksia laisinkaan. Tämä sääty, neljäs tahi toinen, kuinka kukin tahtoo, en, niin väitetään, ”perinnöttömien”, omaamattomien sääty. Näin ollen joutuisimme siihen säätyjakoon, jota luullakseni ensimmäisenä on julkilausunut Louis Blanc, että toisella puolella rajaviivaa on ”bourgeois”, poroporvari, toisella puolella ”le peuple”, kansa. Oikeampi on sittenkin tämä kahtia jako kuin jako neljään säätyyn, jolla ei ole nykyisissä oloissa mitään perustusta. Meidän tulee siis etsiä raja näiden kahden luokan, olkoonpa säädyn, välillä. Sivistyksessä emme sitä voi löytää, koska ei ole vielä keksitty sitä tutkijakuntaa, joka voisi jakaa kansaa sivistyneihin ja sivistymättömiin. Entä varallisuudessa? Mihin on sillä perustuksella vedettävä se rajaviiva, joka erottaa omaamattomat, neljännen säädyn muka, noista muista säädyistä.

On tosin koettu definieerata neljäs sääty siten, että siihen kuulu ne, jotka eivät itse omaa heidän työssään tarvittavat tuotannon välikappaleet. Mutta keitä kaikkia emmekö silloin saisi siirtää neljänteen, perinnöttömien, omaamattomien säätyyn! Siihen tulisi kuulumaan koko se armeija, joka palvelee tuhansien yhtiöiden johtajina ja apumiehinä, insinööreinä ja työnjohtajina ylemmillä ja alemmilla asteilla, useat nousseina varsinaisesta työväen luokasta, mutta kaikki verrattomasti korkeammilla tuloilla kuin valtion virkamiehillä vastaavilla asteilla. Ne ovat, sanotaan, siirtyneet tuohon vihattuun bourgeois-luokkaan. Olkoon niin! Mutta ne ovat siirtyneet oman kykynsä voimalla, omin luvin, murtamatta mitään esteleviä säätyaitauksia. Jos selviä tosiasioita vastaan vieläkin tahdotaan väittää, että ne ovat siirtyneet ”kolmanteen säätyyn”, niin täytyy ainakin myöntää, että kolmas sääty on varsinaisetta erotuksetta suonut sijaa ei ainoastaan aatelisille ja papeille, vaan jokaiselle, joka kohoaa sivistyksessä ja varallisuudessa, taikka vaan varallisuudessa. Tulemme siis takaisin lähtökohtaamme: mitään säätyä ei ole olemassa. Ainoastaan sivistys ja varallisuus määräävät muka rajan luokkien välillä.

Tämän rajan toisella puolella tapaamme nyt siis tuon neljännen muka säädyn, nuo ”yhdeksän kymmenettä osaa”, jotka ovat jääneet perinnöttömiksi. ”Proletaariot ovat kansa.” En nyt tässä yhteydessä ota puhuakseni kuinka parin valheellinen tuo nimitys perinnötön on nykyisen yhteiskunnan jäsenistä puhuen. Verrattakoon vaan ensimmäisten maan alkuasujanten tilaa, jotka todellakin, missä asemassa lienevät olleetkin, äsken syntyneeseen nykyisessä yhteiskunnassa, ja päätettäköön sitten saako ketään, kurjintakaan yhteiskunnan jäsentä sanoa perinnöttömäksi syntyneeksi. Mutta että moni on osannut tuhlata yhteiskunnankin perinnön, niin kuin moni on tuhlannut sältänsä saadun välittömän perinnön, sitä näemme valitettavasti liiankin usein.

Emme ole löytäneet mitään säätyä nykyisessä yhteiskunnassa. Järkevämpää olisi puhua Geijerin mukaan vapaista, joilla on kaikki oikeudet ja epävapaat, joilla ei ole mitään oikeuksia. Viimeksi mainittuihin kuuluisi siis työväenluokka, sosialistisessa kaunopuheisuudessa ”proletaarioksi” mainitut. Siviililain ja rikoslain kannalta ovat kuitenkin kaikki yhtä oikeutetut. Jos vielä otamme verrataksemme työluokan oloja orjuuden ja feodaalivallan aikaan sen nykyisiin oloihin, saamme vastauksen siihenkin väitteeseen, että työluokka on jäänyt perinnöttömäksi oikeuksien puolesta.

Me näimme jo kuinka suuri joukko työmiehiä, sillä mitä muita kuin työmiehiä ovat nuo yhtiöiden, tehtaiden ja kaupanjohtajat, on bourgeoisiaan siirtynyt. Mutta taas on meidän etsittävä raja näiden ja mielivaltaisesti varsinaisiksi työmiehiksi sanottujen välillä. Me tapaamme työmiehen, joka asuu siistissä kodissa, käy siivoissa vaatteissa, istuu joskus illoin olutseidelinsä ääressä, käy iltamissa, teaatterissa ja taidenäyttelyissä, joka kantaa taskussaan säästöpankin vastakirjaa ja jonka työpäivä varmaankin on lyhyempi kuin edellä mainittujen. Mille puolelle rajaa asetamme hänet, bourgeoisiaan vaiko ”varsinaiseen kansaa” perinnöttömien, ehkäpä vielä proletaarioidenko joukkoon?

minulle vastataan, että kuvaukseni on valheellinen. Semmoisia työmiehiä ei löydy, taikka ovat ne haihtuvana vähemmistönä. Onko kuitenkin tuo vähemmistö suuri tai pieni, sitä on vaikea määrätä, mitätön se ei ole, sitä todistaa säästöpankkien tilit, jotka nousevat miljaardeihin, eivätkä suinkaan ilmoita kaikkia perinnöttömien ja omaamattomien säästöjä. Luokkajako saatikka sitten säätyjako käy yhä mahdottomammaksi.

Siviili- ja rikoslain kannalta emme ole löytäneet mitään erotusta kansalaisten oikeuksissa. Eikähän pitäisi voida väittää että toisella on suurempia oikeuksia valtiollisissakaan suhteessa kuin toisella, sillä missä joka miehen äänellä on sama paino vaaleissa. Jos perinnöllinen luokka nousee 90 prosenttiin koko kansasta, niin ei ole mitään estämässä tätä kansanluokkaa ottamasta käsiinsä valtion asiain johtoa. Jos ei ole niin käynyt, niin ei ole syy missään säätyjaossa. Mutta jos yleinen äänioikeus ei ole antanut vallan koko kansan etevimmille miehille, niin kuin olla pitäisi, vaan päinvastoin tuottanut siksi surkeita seurauksia, että itse parlamentarismi on joutunut huonoon huutoon, niin todistaa se vaan, ettei kansa osaa valtaansa käyttää, eikä suinkaan sitä, että siltä valta puuttuisi.

Jos taas, kuten prof. Sohm sanoo, työväen pataljoonat ovat muodostumaisillaan hävittääksensä yhteiskunta-järjestystä, perhettä, valtiota ja kirkkoa, niin lienee ei ainoastaan luonnollista vaan oikeutettuakin, että yhteiskunta, perhe, valtio ja kirkko asettavat koko voimansa siitä vastaan. Itsemurhaa näiltä laitoksilta ei sovi vaatia ennemmin kuin miltään elävältä organismilta. Siinä vaan on kysymys jaksavatko ne itsensä puolustaa. Työväestöltä ei ole sittenkään suuriin vaara peljättävä. Jos työväestö todellakin on kansa, niin on sille kallisarvoinen kansan kunnia, sen menestys ja kehitys, kuinka ahkerasti koetetaankin työluokalle tyrkyttää, ettei sillä ole mitään etuja nykyisestä yhteiskunnasta eikä siis mitään aihetta puolustaa isänmaata ja sen laitoksia, vaan että päinvastoin työluokalla olisi omia etuja valvottavina vastoin koko muuta yhteiskuntaa. Mahdollista kyllä, että siveellinen tila nykyisessä yhteiskunnassa on sellainen, että se ei voi puhdistua ilman senlaatuista tulvaa kuin kansanvaellukset, joka tulva tällä kertaa ei tule ulkopäin vaan yhteiskunnan omasta sisuksesta. Mutta niin kuin kansanvaellusten jälkeen järjestetty yhteiskunta uudestaan muodostui, koska ihmiskunnan oleminen ilman sitä on mahdoton, niin ei tule hukkumaan perhe, valtio ja kirkko raakalaisuuden hävitykseen. Ne vaan puhdistettuna nousevat uuteen elämänjaksoon. Ne pataljoonat, jotka ehkä toimittavat tuon hävitystyön, eivät ole työmiehiä, ainakaan ei heidän paremmasta osasta kokoonsaadut. Että sitä tietävät itse värvääjätkin, käy selville siitä, että ne yhä ahkerammin koettavat totuttaa rehellisiä työmiehiä proletariaatti-nimeen. Yhä useammin puhutaan jo ei työmiehen vaan ”proletariaaoiden pataljoonista”. ”Proletaariot ovat kansa”. Pitkälle on sokea kiihotus todellakin mennyt, kun kelpo työmies ottaa kantaakseen proletaarion nimen ja pitää yhtä proletariaatin kanssa. Sillä proletaario on vastakohta työmiehelle. ”Työmiehiä imarrellaan kaikin tavoin,” sanoo prof. Flint, ”mutta samassa hengenvedossa on otettu tavaksi, niiden pettämiseksi ja katkeroittamiseksi, joita siten on mairiteltu, sanoa heitä proletaariksi, s.o. käyttää heistä solvaava ja häpäisevä nimitys, joka sopii ainoastaan laiskoihin, huolimattomiin, irstaisiin ja rikollisiin, mutta ei mitenkään miehiin, jotka rehellisellä työllä ansaitsevat leipänsä.”

Proletaario ei ole luettava työluokkaan, sillä hän ei etsi työtä eikä teekkään työtä. Proletaario, usein yliluokasta haaksirikkoon joutunut, on sitä vastoin ensimmäisenä kaikissa katumelskeissä ja mielenosoituksissa; hän se kantaa punaisen lipun kulkueen etupäässä; hän se antaa ensimmäisen merkin puotien ryöstämiseen, ja hön se ensimmäisenä pelastaa nahkansa jättäen kiihottamansa väestön pulaan, kun yhteiskunnallisen järjestyksen valvojat vihdoin ryhtyvät asiaan. Peroletariaatti on se, joka vaikeuttaa jokaisen sosiaalisen kysymyksen ratkaisemisen jopa tekee jokaisen mahdollisen reformin tehottomaksi. Proletariaatti takertuu rehellisen työluokan liepeisiin, kätkeytyäksensä sen arvokkaan lipun suojaan, mutta samassa sokaisten sen puhtaita värejä ja turmellen itsessään oikeutettua asiaa. Eikä ole työluokalla riittävää siveellistä tarmoa vapautuaksensa tuosta likaisesta loiskasvista. Päinvastoin on proletariaatin onnistunut siihen määrään hämmentää käsitykset, että työluokka luulee itselleen edulliseksi yhä ennemmin omistaa proletaarion, s.o. laiskan, haaksirikkoisen ja rikollisen nimen, niin peittäen tätä kurjaa omalla ruumiillaan. Häväistys on vihdoin viimein joutunut niin pitkälle, että on rohjettu lausua: ”Proletaariaatti se on kansa,” tahi kuten joskus niinikään on kuultu: proletariaatti on viides sääty.

Ei niinkään. Kansa on terve, proletariaatti on se sairaala. Inhimillinen kehitys on valitettavasti työpajan kaltainen, jossa auttamattomasti syntyy monenmoista kuonaa, joka vaatii ahkeraa siivoamista. Kuona ihmiskunnan kehityksen työssä on proletariaatti: se vaatii, kuten sairaala ainakin, hellää, huolellista hoitoa. Mutta ei sen takia saa jokaista kotia sanoa sairaalaksi.

Alkuperäisessä yhteiskunnassa tapasimme kaksi luokkaa: vapaat ja epävapaat. Niistä kehittyi väliasteettain ei säädyt. Ranskan revolutsiooni, jos saamme tunnetulla nimellä leimata kauvan kyteneiden aatteiden syntymäpäivää, ei luonut mitään uutta säätyä; vaan teki lopun kaikista erityisistä, eri etuoikeuksilla varustetuista säädyistä, julistaen kansan kokonaisuudessa täysi-ikäiseksi. Puheessa neljännestä säädystä ei ole sentähden mitään mieltä. Kehitys on täyttänyt uusen kiertokulun. Uudestaan on jo jouduttu alkuperäiselle kannalle, jolloin oli ainoastaan vapaat, koko kansa, ja epävapaat. Mutta nykyisessä yhteiskunnassa ei ole enää lain ja yhteiskuntajärjestyksen kannalta epävapaita. Epävapaat ovat ainoastaan proletaariot, mutta epävapaat omasta tahdotaan tahi oman tahtonsa heikkoudesta himojensa kahleiden orjina. Proletaariot ovat kaikkea säätyä alempana.

Paljon on vielä korjattavaa yhteiskunta-rakennuksessa. Mutta hyvä on, jos päästään selville siitä, ettei ole kysymys antaa uusia säädyllisiä perivilegioita jollekin uudelle neljännelle eikä viidennelle säädylle, vaan tasottaa oikeudet yhtä vapaiden ja yhtälaista vapautta ansaitsevien kansalaisten kesken, mikäli ne eivät vielä ole tasoitettuja.

Lähde: Kansantaloudellisen yhdistyksen esitelmiä. Sarja III. 2. Helsingissä. Otava, Kuopion uudessa kirjapainossa 1898.