Neljän merkit: Yhdestoista luku
| Kymmenes luku | Yhdestoista luku. Suuri Agra-aarre. Kirjoittanut Arthur Conan Doyle |
Kahdestoista luku |
Vankimme istui kajuutassa vastapäätä rauta-arkkua, jonka omistamisesta hän oli nähnyt niin paljon vaivaa ja jota niin kauan oli odottanut. Hän oli auringonpaahtama mies rohkealla katsannolla, ja pronssinkarvaisia kasvoja peitti joukko piirejä ja kurttuja, joka oli todistuksena ankarasta työstä vapaassa ilmassa. Suuresti etenevä, partainen leuka viittasi luonteesen, joka ei helposti luopunut tehdystä aikomuksesta. Hän oli ehkä viiden kymmenen vuotias tahi runsaammin sillä musta, kihara tukkansa oli harmaankirjava. Hänen kasvonsa eivät levossa olleet vastenmieliset, vaikka hänen suuret kulmakarvansa ja esiinpistävä leukansa antoivat hänelle, kuten äsken näin, hurjan ja kauhean ulkonäön, ollessaan suuttunut. Hän istui nyt sidotut kädet polvillaan ja pää rintaa vasten vaipuneena, hänen tuimat, vilkkuvat silmänsä tuijottivat arkkuun, joka oli ollut syynä hänen rikoksiinsa. Minusta tuntui, kuin olisi hänen jäykissä, hillityissä piirteissään ollut enemmän surua kuin kiukkua. Kerran katsahti hän minuun leikillinen loisto silmissään.
«No, Jonathan Small,» sanoi Holmes sytyttäen sikarinsa; «olen suuttunut että on käynyt näin.»
«Sitä olen minäkin, sir,» vastasi hän rohkeasti. «En luule ehein nahoin pääseväni tästä. Mutta voin valalla vakuuttaa, etten kättäni kohottanut Sholtoa vahingoittaakseni. Tuo pieni helvetinkoira Tonga se oli, joka ampui yhden kirotuista piikeistään häneen. Minä en ole osallinen siihen, sir. Olin siitä yhtä ikävissäni kuin olisi se ollut oma lihallinen veljeni. Rankaisin tuota pientä paholaista köyden pätkällä, mutta se oli kerran tehty, enkä voinut sille sitte enää mitään.»
«Kas tässä sikari,» sanoi Holmes, «ja maistakaa tästä pullostani – olettehan ihan märkä. Miten voittekaan ajatella että noin pieni ja heikko mies kuin tuo musta kääpiö voisi voittaa mr Sholton ja pitää hänestä kiinni, sill’aikaa kuin te kiipesitte nuoraa pitkin ylös?»
«Te näytätte tietävänne kaikki yhtä hyvin kuin olisitte itse ollut läsnä, sir. Olin kuitenkin toivonut että huone olisi tyhjä. Tunsin jotenkin talon tavat, ja siihen aikaan mr Sholto tavallisesti meni alakertaan illalliselle. Minä en koeta salata mitään. Paras keino puolustuksekseni on juuri se, että puhun totta. Jos olisi ollut tuo vanha majori kysymyksessä, olisin tehnyt hänestä lopun keveällä sydämmellä. En olisi enempää ajatellut pistäissäni veitsen hänen rintaansa kuin polttaessani tätä sikaria. Mutta onpa kovaa, että minun pitää joutuman pulaan nuoren Sholton tähden, jonka kanssa minulla ei ollut mitään epäselvää.»
«Olette mr Alhelney Jonesin, Scotland Yardista valvonnan alla. Hän aikoo viedä tiedät kotiin minun luokseni, ja minä aion siellä pyytää teitä tarkasti selittämään koko asian kulun. Mutta teidän pitää kertoman kaikki rehellisesti ja suoraan, – jos sen teette, toivon, että voin olla teille hyödyksi. Luulen voivani näyttää todeksi, että myrkky vaikuttaa niin pian, että mies oli kuollut jo ennenkuin tulitte huoneesen.»
«Sen hän olikin, sir. En elämässäni ole niin hämmästynyt, kuin silloin nähdessäni hänen irvistelevän minulle, kun kiipesin sisään ikkunasta. Oikein sydämmeeni koski, sir. Olisin milt’ei lyönyt Tongan kuoliaaksi, jos ei hän olisi lähtenyt niin pian pakoon. Sen takia hän unohti nuijansa ja muutamat nuolistaan myöskin, kuten hän sanoi minulle, joka varmaankin johti teitä meidän jälillemme, mutta miten voitte seurata meitä edelleen, sitä en voi käsittää. Minä en vihaa teitä kuitenkaan sen takia. Mutta kyllä se on kummallista,» jatkoi hän katkerasti hymyillen, «että minä, jolla on laillinen oikeus puoleen miljoonaan, viettäisin ensimmäisen puolen elämästäni rakentumalla aallonmurtajaa Andamansaarilla ja luultavasti saan viettää toisen puolen kaivamalla kanavia Dartmoorissa. Se oli minulle onneton päivä, kun ensi kerran näin kauppias Achmetin ja Agra-aarteen, joka aina on tuottanut onnettomuutta sille, joka sen on omistanut. Häneltä se riisti hengen, majori Sholtosta se teki petturin ja piti häntä alituisessa pelvossa, ja minulle on se tuottanut vankeuden koko elämänijäksi.»
Samassa tunki Athelney Jones leveät hartiansa ja suuren vartalonsa ahtaaseen kajuuttaan.
«Vähäinen perhejuhla,» huomautti hän. «Antakaa minulle siemaus pullostanne, Holmes. – Voimmepa molemminpuolisesti onnitella toisiamme. Olipa onnettomuus, ettemme saaneet sitä toista elävänä, mutta sille ei voinut mitään. Mutta kuulkaa. Holmes, tunnustakaa että olitte miltei liian varovainen. Tuskin saimme hänen kynsiimme.»
«Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin,» sanoi Holmes. «Mutta minä en tosiaankaan tiennyt että Aurora oli sellainen pikakulkija.»
«Smith sanoo, että se on yksi virran nopeakulkuisimpia höyryveneitä, ja että jos hänellä olisi ollut yksi mies lisää konetta hoitamassa, emme koskaan olisi saaneet sitä kiinni. Hän vannoo ei tietäneensä mitään koko Norwood-jutusta.»
«Siitä ei hän tiennytkään,» sanoi vankimme, – ei vähääkään. Vuokrasin hänen höyryveneensä, kun kuulin että se oli nopeakulkuinen. Emme puhuneet hänelle mitään, mutta maksoimme hänelle runsaasti, ja me lahjoittaisimme hänelle jotakin erinomaista, jos onnistuisimme pääsemään höyryymme Esmeraldaan, joka oli Gravesendissa ja määrätty menemään Brasiliaan.»
«Noo, jos hän ei ole mitään paha tehnyt, pidämme kyllä huolen, ett’ei mitään pahan hänelle tapahdu. Vaikka olemme nopeat vangitsemaan poikiamme, emme niin pian kuitenkaan tuomitse heitä.» Oli kummallista nähdä, kuinka tuo johdonmukainen Jones jo rupesi ylpeilemään onnistuneesta saaliista. Hymystä, joka leikki Sherlock Holmesin kasvoilla, voin nähdä, että häntäkin asia huvitti.
«Olemme pian Wauxhall Bridgen luona,» jatkoi Jones «ja laskemme siellä teidät, tohtori Watson, aarre-arkkuinenne maihin. Tuskinpa minun tarvitsee mainitakaan, että asetun suureen edesvastaukseen käyttäytymällä tällä tavoin. Se on suurissa määrin epäsäännöllistä, mutta lupaus on tietysti täytettävä. Olen kuitenkin pakotettu, virkani puolesta, lähettämään polisikonstaapelin matkaanne, kun teillä on niin kallisarvoinen kapine käsissänne. Luultavasti ajatte hevosella?»
«Kyllä, niin olen aikonut.»
«Vahinko ettei löydy avainta, jotta voisimme tarkastaa sen ensin. Saatte murtaa sen auki. Missä avain on, ukkoseni?»
«Themsin pohjalla,» vastasi Small lyhyesti.
«Hm! Ei olisi tarvinnut saattaa meille tuota tarpeetonta vaivaa. Olette jo hankkineet meille tarpeeksi sitä lajia. Kaikissa tapauksissa, tohtori, ei minun tarvitse muistuttaa teitä varovaisuudesta. Ottakaa arkku takaisin kotiinne Baker Streetille. Tapaatte meidät siellä matkallamme vartijakonttooriin.»
Laskivat minut raskaine rauta-arkkuineni maihin Wauxhallin luona paksun, iloluontoisen polisikonstaapelin seuraamana. Neljännestuntia ajettuamme saavuimme mrs Cecil Forresterin asuntoon. Palvelustyttö näytti hämmästyneen noin myöhäisestä vierailusta. Mrs Cecil Forrester oli poissa, selitti hän, ja tulisi vasta hyvin myöhään kotio. Mutta miss Morstan oli salissa, ja sinne minä menin aarrearkku kainalossa jättäen avuliaan polisikonstaapelin roskiin.
Hän istui avoimen ikkunan ääressä, puettuna ohueen, valkoiseen pukuun, jota uumilta ja kaulassa koristi kapea, purppuranpunainen raita. Lempeä valo varjostetusta lampusta valaisi hänen olentonsa, siinä istuissaan taapäin nojautuneena tuolissa, leikki hänen vakavilla, lempeillä kasvoillaan ja valaisi tummalla metalliloistolla hänen runsaan, aaltoilevan tukkansa. Valkea käsivarsi riippui tuolin käsipuolta, ja koko hänen asentonsa ja ulkomuotonsa todistivat syvällisestä surumielisyydestä.
Kuullessaan askeleeni hypähti hän paikaltaan, ja kirkas hämmästyksen ja ilon punastua valaisi hänen kalpeat kasvonsa.
«Kuulin jonkun tulevan ajaen,» sanoi hän. «Luulin sen mrs Forresteriksi, joka tuli takaisin niin aikaisin, mutta en voinut aavistaakaan, että se olisitte te. Mitä uutisia teillä on minulle kerrottavana.»
«Minulla on parempaakin kuin uutisia,» vastasin minä asettaen arkun pöydälle ja puhuen iloisesti ja huolettomasti, vaikka sydämmeni oli suuresti murheissaan. «Minä tuon teille jotakin, joka voittaa kaikki uutiset maailmassa. Tuon teille omaisuuden.»
Hän loi katseen rauta arkkuun.
«Onko tuo siis aarre?» kysyi hän jotenkin välinpitämättömänä.
«Kyllä; se on tuo suuri Agra-aarre. Puolet siitä kuuluu teille, toinen puoli Thaddeus Sholtolle. Te tulette kumpikin saamaan parisataatuhatta puntaa. Ajatelkaappas tuota! Kymmenentuhatta puntaa vuotuista korkoa. Englannissa ei löydy montaa rikkaampaa nuorta naista. Eikö se ole suuremmoista?»
Luulon että vähän liioittelin ihastustani, ja että hän huomasi jotakin onttoa onnentoivotuksessani, sillä huomasin että hän vähän kohotti kulmiaan ja katseli uteliaasti minuun.
«Jos se on minun omaisuuttani,» sanoi hän, «niin teitä minun tulee siitä kiittää.»
«Ei suinkaan,» vastasin minä, «ei minua, vaan ystävääni Sherlock Holmesta. En paraimmallakaan tahdolla olisi koskaan voinut seurata johtonuoraa, joka pani hänen eritteleviin älynsä koetukselle. Miten olikaan, oli kaikki joutumaisillaan hukkaan viimeisessä hetkessä.»
«Olkaa hyvä ja istukaa, tohtori Watson, ja kertokaa minulle kaikki tyyni,» pyysi hän.
Kerroin hänelle lyhykäisesti, mitä oli tapahtunut, sittekun viimeksi tapasin hänet, kerroin Holmesin uudesta tutkimustavasta, Auroran löytämisestä, Athelney Jonesin esiintymisestä, illallisesta matkastamme ja hurjasta takaa-ajosta Themsillä. Hän kuunteli suu puoleksi auki ja loistavin silmin kertomusta seikkailuistamme. Puhuessani nuolesta, joka oli sattumaisillaan meihin, kalpeni hän niin että pelkäsin hänen pyörtyvän.
«Ei ole vaaraa,» sanoi hän kun kiiruhdin kaatamaan hänelle vettä. «Olen ihan hyvinvoipa. Pelästyin vaan kuullessani, että olin saattanut ystäväni sellaiseen kauheaan vaaraan.»
«Kaikki on ohitse,» vastasin minä. «Ei se ollutkaan mitään. En tahdo enää kertoa teille mitään synkkiä historioita, – puhukaamme jostakin iloisemmasta. Tuossa on aarre! Mikähän voisikaan olla iloisempaa? Sain heidät suostumaan siihen, että minä sain ottaa sen mukaani, ajatellessani että. teitä huvittaisi olla ensimmäinen, joka sen näkisi.»
«Niin, se todella huvittaisikin minua suuresti,» sanoi hän, vaikkei hänen äänessään huomannut mitään suurempaa intoa. Hän oli vammankin ajatellut että näyttäisi epäystävälliseltä, jos hän olisi välinpitämätön palkinnosta, jonka voittaminen oli niin paljon maksanut.
«Niin kaunis arkku!» sanoi hän nojautuen sen yli. «Se on luultavasti intialaista tekoa?»
«Kyllä; se on metalliteos Benaresista.»
«Ja niin raskas kun se on,» huudahti hän koettaen nostaa sitä.
«Arkku yksin on jo suuriarvoinen. Missä avain on?»
”Ken on Small viskannut Themsiin,” vastasin minä. ”Minun täytyy lainata mrs Forresterin hiilihankoa.”
Etupuolella oli paksu, leveä säppi, tehtynä istuvan Buddhalaispapin muotoon. Pistin hiilikoukun kärjen sen alle ja väänsin sitä ulospäin kaikin voimin. Säppi poukahti auki lujalla paukkeella. Vapisevin sormin nostin arkun kannen auki. Siinä seisoimme ja tuijotimme hämmästyneinä toisiimme. Arkku oli – tyhjä!
”Mutta eipä kummallista että, se oli raskas! Rauta-arkku oli joka paikasta kaksikolmannestuumaa paksu. Se oli vanhanaikuinen, vahva ja huolellisesti valmistettu, ikäänkuin juuri yksinomaan säilyttämään kallisarvoisia kapineita, mutta ei pienintäkään kipinää, ei kullanmuruista eikä timanttisiruista siinä löytynyt. Se oli tyhjä, ihan tyhjä!
”Aarre on poissa!” sanoi miss Morstan tyyneesti.
Kun kuulin hänen sanansa ja ajattelin itsekseni, mitä ne merkitsivät, tuntui synkkä varjo poistuvan sydämmestäni. En tiennyt kuinka raskaasti tuo Agra-aarre oli painanut mieltäni, ennen kuin nyt, kun se iäksi oli poissa. Oli itsekästä, epäilemättä pikkumaista, väärin, mutta, en voinut ajatella imutta kuin että kultainen aita väliltämme oli poistettu. –
«Jumalalle kiitos!» huudahdin sydämmeni pohjasta.
Hän katsoi minuun yht’äkkiä, kysyvästi hymyillen.
«Miksi sanotte noin?» kysyi hän.
«Siksi, että nyt taaskin voin saavuttaa teidät,» vastasin tarttuen hänen käteensä, jota hän ei vetänyt pois. «Siksi että minä rakastan sinua, Mary, niin lämpimästi ja sydämmellisesti kuin yksikään mies on naista rakastanut. Siksi, että tuo aarre, kaikki nuo rikkaudet lukitsivat minun huuleni. Nyt, kun ne ovat poissa, voin tunnustan, kuinka sinua lemmin. Sentähden sanoin «Jumalan kiitos!»
«Nytpä sanon minäkin Jumalan kiitos,» kuiskasi hän painaessani hänet rintaani vasten.
Agra-aarre oli kadonnut, mutta sen sijaan voitin toisen ja moninkerroin arvokkaamman aarteen sinä iltana.