Neljä kirjaa Kristuksen seuraamisesta/Johdanto
| Neljä kirjaa Kristuksen seuraamisesta Johdanto Kirjoittanut Tuomas Kempiläinen |
Luku 1 |
Tuomas Kempiläinen oli kotoisin Reinin ja Maasin välillä olevasta Kempenin kylästä. Kylä kuului Kölnin hiippakuntaan ja oli Saksan puolella rajaa. Tuomas, sukunimeltään Hamerken, syntyi 1380. Isä oli käsityöläinen, äiti Gertrud oli jumalinen ja johti lapsiansa todelliseen sydämen hurskauteen. Vanhempi veli Johannes oli hengen miehiä ja kuoli luostarin johtajana. Hänen vaikutuksestaan pantiin Tuomas yhteisen elämän veljeskunnan kouluun Deventeriin, jossa hän kasvoi hurskaaksi ja hengelliseksi mieheksi. Oltuaan eri kertoja augustinolaisen Agneten-luostarin johtajana hän kuoli v. 1471.
Tuomaan pääharrastuksena luostarissa oli hengellisten kirjojen kopioiminen. Hän oli tässä lempityössään väsymätön, ja kauniilla käsialallaan hän jäljensi miltei lukemattomia kirjoja, m. m. neljään kertaan koko Raamatun. Mutta kopioimisen ohella hän myöskin kirjoitti omia teoksia, m. m. kolme elämäkerrallista teosta ja 25 uskonnollista traktaattia, joista tärkein on De imitatione Christi (Kristuksen seuraamisesta).
Kysymys siitä, kuka näiden traktaattien todellinen tekijä on, ei ole kuitenkaan selvä. Kun Tuomas oli kuuluisa kirjain kopioitsija, oli ajateltavissa, että hän olisi ollut vain näiden teosten puhtaaksikirjoittaja. Asiasta muodostui jo 1600-luvun alussa eri munkkikuntain välinen riitakysymys: augustinolaiset, joihin Tuomas oli kuulunut, pitivät jyrkästi kiinni Tuomaan tekijänoikeudesta, jotavastoin benediktiinit väittivät tekijäksi joko kuuluisaa Pariisin yliopiston kansleria Juhana Gersonia tai Vercellin benediktiinolaisapottia Gerseniä. Taistelua on kestänyt kautta vuosisatojen, eikä se ole vieläkään päättynyt.
Oli tekijäkysymyksen laita kuinka tahansa, varmaa on, että kysymyksessä olevat traktaatit on kirjoitettu 1400-luvun alkupuolella ja että Kristuksen seuraamisesta on alankomaalaisen mystiikan kypsyneimpiä ja ihanimpia tuotteita. Se on kristikunnan enimmin levinnyt hartauskirja: muuan bibliografi vuodelta 1864 mainitsee 545 latinalaista ja 900 ranskalaista painosta.
On luonnollista, että Tuomaassa ei ole havaittavissa Lutherin rohkeata ja iloista luottamusta Jumalaan. Olihan siihen aikaan vielä pimeän peitossa vanhurskauttaminen uskosta, joka tekee ihmismielen keveäksi ja onnelliseksi. Evankeliumi on Tuomaallekin vielä lakia, niinkuin hän Vallis liliorum traktaatissa nimittääkin Vanhaa ja Uutta Testamenttia vanhaksi ja uudeksi laiksi (Quaecumque in lege vetere et novo scripta sunt). Sentähde on kirjassa siellä täällä semipelagiolaisia lauselmia, esim.: Tee se, mikä on vallassasi, niin Jumala on tuleva hyvälle tahdollesi avuksi. Tällaisia lauseita ei kuitenkaan ole paljoa, sen vuoksi että Tuomas lakkaamatta teroittaa ihmisluonnon heikkoutta. Myöskin askeettisissa neuvoissa esiintyy katolisia lauselmia. Niinpä hän ylistää katolista kuuliaisuuden ihannetta selittäen, että on paljon turvallisempaa totella kuin käskeä. Ei missään ole parempi olla kuin kirkollisen esivallan kuuliaisena poikana. Mutta sellaisista katolisista kasvannaisista, kuin ovat Marian ja pyhimysten palvonta, on De imitatione Christi puhdas. Katoliset opit messusta ja transsubstantiosta sitä vastoin tavataan neljännessä kirjassa, jota senvuoksi onkin evankeelisen lukijan vaikea sulattaa.
Evankeelisena piirteenä on pidettävä, että kautta koko kirjan Jumalan rakkaus meihin esitetään kristillisen elämän motiivina ja kvietiivinä. Kolmannen kirjan 55:nnessä luvussa puhuu Tuomas voimakkaasti ihmisluonnon turmeluksesta ja jumalallisen armon voimasta. Ihmisen järki on suuren sumun peittämä; luonnon valo on kuin tuhkan alla piilevä kipinä. Ilman armoa on ihminen kuin kuiva puu, joka on valmis poisheitettäväksi. Ainoastaan mikäli armo käy edellä ja seuraa jäljessä, voimme tehdä hyviä töitä. Ei pidä luottaa omaan järkeensä eikä haluunsa, vaan Jeesuksen Kristuksen voimaan (virtuti subjectivae Jesu Christi). Ei myöskään luterilaiselle hurskaudelle niin olennainen kiitollisuusmotiivi puutu Tuomaalta. Toisen kirjan 10:nnen luvun nimikkeenä on: De gratitudine pro Gratia Dei (kiitollisuudesta Jumalan armoa kohtaan). Gratia ei tässä kuitenkaan merkitse Jumalan Kristuksessa osoittamaa armoa, vaan ihmiselle annettuja armon tuntemisia. Luku päättyy kehoitukseen: Ken tahtoo säilyttää Jumalan armon, olkoon annetusta armosta kiitollinen, poisotetun suhteen kärsivällinen. Rukoilkoon, että se palaisi; olkoon varovainen ja nöyrä, jottei sitä menettäisi.
Vallitsevana sielun suhtautumisena Jumalaan esiintyy rakkaus, mutta evankeeliselle lukijalle tärkeä fiducia (usko, luottamus) ei kuitenkaan puutu, esim. II:1, 3: Ei ole paljoa luottamusta pantava heikkoon ja kuolevaiseen ihmiseen-vaan pane kaikki uskosi Jumalaan; hän olkoon pelkosi ja rakkautesi. Jeesuksen kuoleman merkitys esiintyy vasta neljännessä kirjassa, katolisen messuopin värittämänä.
Mistä johtuu Tuomaan De imitatione kirjan laaja levikki ja jatkuva merkitys. Epäilemättä suureksi osaksi siitä, että hän paremmin kuin useimmat tuntee ihmissydämen puutteineen ja tarpeineen. Tärkeintä on kuitenkin se, että hän on onnistunut siinä, minkä on asettanut pääpyrinnökseen: tutkistella Jeesuksen Kristuksen elämää (in vita Jesu Christi meditari, I:1). Hän on antautunut siihen niin yksinkertaisesti, hartaasti ja syvällisesti, ettei kukaan siinä ole hänen vertaisensa. Sen vuoksi tulevat ahdistetut sielut kautta aikojen siitä etsimään lohdutusta ja virvoitusta.
Laatuunsa nähden liittyy De imitatione Christi lähinnä Vanhan Testamentin psalmeihin ja viisauskirjallisuuteen. Enimmät raamatunsitaatit on otettu psalmeista. Ne ovat keskuksia kirjan monissa rukouksissa, ja niihin liittyy se rukoussävy, joka on Tuomaan kirjoille ominainen. Viisauskirjallisuudesta on Saarnaajan kirjaa paljon käytetty. Vallitsevana tunnelmana kaikkeen maalliseen nähden esiintyy alusta asti Saarnaajan pääaihe: Vanitas vanitatum (kaikki on turhuutta), ja kautta kirjan se esiintyy eri variaatioissa. Korkeasta veisusta polveutuu Tuomaan mystiikka, joka enimmiten esiintyy yljän ja sielun rakkaussuhteena. Sananlaskujen kirja on taas muodollisessa suhteessa vaikuttanut paljon, kun näet kirjassamme miltei kauttaaltaan esiintyy sananlaskujen tapainen parallelismi. Myöskin kolmannessa kirjassa yleinen puhuttelusana poikani neuvoineen viittaa lähinnä sananlaskukirjaan. Tuomas Kempiläisen hartaus ja opetus on samaa pyhää viisautta kristillisesti kirkastetussa muodossa. Ja tämä kirkastus tulee Kristuksen opista ja elämästä, joka on kirjan ydinsisällys. Sentähden voi luterilainenkin kristitty hartaudekseen tätä kirjaa lukea, ja ytimekkyyteen nähden voittaa se useimmat hartauskirjat, onpa miltei voittamaton.
Suomeksi ilmestyi v. 1823 Renqvistin toimesta Viipurissa painettu Pieni Kempi, Tuomaan kirjoista otettu kokoelma, josta sittemmin tuli kaksi uutta painosta. Kristuksen seuraamisesta ilmestyi kahdessakin eri laitoksessa v. 1836, toinen Strandbergin toimittamana Turussa, toinen C.J. Kemellin toimittamana Oulussa. Jälkimmäisellä tuli olemaan suuri merkitys suomalaisessa hartauskirjallisuudessa, siinä kun ensi kerran käytettiin tuoretta, kansanomaista suomen kieltä. Kemell oli syntynyt Ylivieskassa v. 1805 ja kuoli jo nuorena ylimääräisenä pappina Alavieskassa v. 1832. Sitä ennen hän kuitenkin ennätti saada valmiiksi käännöksensä, josta toinen painos julkaistiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella v. 1853. Alkulauseessa kirjoittaa hänestä tuntematon julkaisija: Kemellillä oli tarkoin tutkiva ja selvästi käsittävä sielu. Suomen kieltä rakasti hän sydämellisesti; sen parantamista ja täydellisyyttä taitonsa jälkeen edesauttaa oli hänellä erinomainen halu, ja runoihin luotu luontonsa havaittiin muutamista runoistansa, joissa se väikkyi kirkkaan tähden tavoin, joka talvisena iltana kimaltelee pohjoisella taivaalla --- ja katoaa.
Esillä oleva suomennos on uusi käännös latinankielisestä alkutekstistä. Neljännessä kirjassa tehdyt, varsin vähäiset lyhennykset on selityksissä mainittu.
Viipurissa, helmikuussa 1927.
Erkki Kaila.