Neitosen Kevätkäkönen

Neitosen Kevätkäkönen.
(Muualta).
Kirjoittanut Johan Bäckwall


Alko aurinko aleta,
Laskeua leposialle
Päivänä kevähisenä;
Vielä viimmeset säteensä
Lehon lehtevän kuvasit
Kullallansa kaunistelit,
Jossa sirkkaset sipisit,
Ruohossa viheriässä;
Jossa linnut laulelivat
Lehon puissa lehtevissä;
Jossa kukkaset kukoistit
Pulskassa pyhäpuvussa,
Lemun lehtohon levitit
Hyvän hunajan hajusen;
Jossa perhot pyörähteli,
Jossa mettiset pörisit
Suuta pistäin kukille.
Käki kukkua helisti,
Kuusen lehvellä lekutti;
Kuuli neito kukkumisen
Lehosta kevätkäkösen.
Käypi tuonne, astelevi
Kahen jalan kapsamata
Käkeä kuluttamaan,
Kuusen alle kuulemahan
Naima-onnea omoa,
Lemmen laulua käeltä.
Kohta tuonne tultuansa
Kuihkasi kevä’käelle:
Kuku käki kultaseni,
Kuku vuoteni kuluvat,
Vuoet ennen vihkimistä,
Ennen naimista nimitä!
Käkönen kukahti kerran,
Eikä muuta ennättänyt,
Kun nyt paukaus pamahti,
Metsä kaikku, linnut lensit,
Käki kuusesta putosi
Kuollunna etehen neion.
Kovin neito kauhistuvi
Kuoloa kevätkäkösen
Sanoin sanalla tuolla:
Oisit käki kukkununna
Nimittänyt naimavuoen,
Vuoet’ ennen vihkimistä;
Vaan nyt polonen putosit,
Kuolit pojes kukkumasta.
Kuka saita surman saatto,
Kenen korvat kukkumista
Eivät saattaneet suata?
Ei mun olis’ surku suuri,
Eikä haiku haittoava,
Jos ma hirtetyn näkisin
Käen ampujan katalan - - - -
Kohta kiini kääreysit
Neion kaulahan kätöset;
Näki neito nuorukaisen,
Käen ampujan käsitti
Käköttävän kaulassansa,
Joka tuon sanoiksi virkki:
En mä saita sallinunna
Kukkua kevätkäkösen;
Onko sun nyt surku suuri,
Vaiko haiku haittoava,
Kun mun hirtetyn havaitset
Kiini kaulahas’ käsistä.
Neito vastaten sanovi:
Ei mun ole surku suuri,
Eikä haiku haittoava
Kuollutta käkeäkänä,
Kun olet minun käkeni,
Kukut vuoteni kuluvat,
Vuoet ennen vihkimistä,
Ennen naimista nimität.

[Johan Bäckwa]–ll.


Lähde: Oulun Viikko-Sanomia 7.11.1840.