Neidonvuori

Neidonvuori. Kirjoittanut Oskar Uotila

Kyläkunnan lapsia kammottaa

Ikisynkeä Neidonvuori;

Tuo kieleke siin’ yhä ammottaa,

Sitä karttaa vanha ja nuori. –

Kaarl kreivi ol’ urhio laivaston,

Eli ammon aikahan Ruotsin;

Kesin kulki hän salmia saariston,

Yhä poiketen mökkihin luotsin.

Kaarl kreivi ol’ uljas, harteva mies,

Tytär luotsin hempeä neito;

Sydän nuoren neitosen, seutu sen ties,

Vain kreiville sykkäsi keito.

«Syystuuli on mietoa, hohtavan vyön

Luo kuuvalo laineille lahden;

Tule Annikka! Hehkua armahan yön

Me nauttia tahdomme kahden!»

Keto tuoksui, huojuen kuiskivat puut,

Satakielinen lehdossa soitti;

Siell’ lempeä henkivät nuorien suut,

Sula rakkaus Annikan voitti.

««Mun kallis kreivini, puollus maan,

Et kanna sa turhaan kalpaa,

Sinä synnyit heikkoja turvaamaan,

Älä hylkää neitoas halpaa!»»

«Mua katsoo taivahan kirkas kuu

Sekä tutkiva silmäys tähden,

Mut ennen ne ainiaks tummentuu,

Kuin pettäen luotasi lähden.»

Jalo, altis ol’ Annikka mieleltään,

Jalo, auli ol’ impyen lempi:

Ei aulimpaa ole ensinkään;

Moni kyllä on onnellisempi.

Sää kylmeni, loppuun kerkesi syys,

Pois parvissa lintuset kulki;

Pois kreivikin. Anni se itki ja pyys

Tien turhaan kreiviltä sulki.

«Oma lapseni, sallima ankara on,

Ken siirsi sen vaaksasen verran?

Mut lempivän toivo on loppumaton;

Pian nään sinut. Haltuhun Herran!»

Tuli talvinen aika ja talviset yöt,

Niin Annikan valvovan nähtiin;

Hän muisteli kreiviä, unhotti työt

Ja uineli, katsoen tähtiin.

««Sydän, täynnä on katkera kalkkisi jo,

Pian seisaut, kuin tuo seivi;

Ei koittane sulle se aurinko,

Jona lämmitti kammios kreivi!»»

Mut ilma kun lauhtui luonteeltaan

Ja nurmikot nukkahan peittyi,

Niin Annikin elpyi toivossaan

Ja luonnon helmahan heittyi.

Hän asteli aaltoja silmäämään,

Kuin ennen, pihlajan alle;

Hän liitihe, laatihe mielessään

Taas rinnalle rakkaimmalle.

««Pois kurjat kyynelet; suokaan ei

Sula kurjen ruikuttamalla;

Jolt’ aallot ainoan turvan vei,

Sen onni on aaltojen alla.»»

Epätoivon ja toivon vaihdellen

Meni puolet uuttakin vuotta;

Tytön mieli ol’ arka ja kaihdellen

Hän rantoja kierteli suotta.

Ja kerta kun pursia kiidellyt

Oli taivaan reunalla aivan,

Lähi vuorelle neitonen riensihe nyt,

Jos keksisi kreivinsä laivan.

Vaan jyrkkä se ranta ol’ äyräineen,

Ja Annikka hentonen neito;

Hän horjahti äärellä kielekkeen

Ja vierisi vetehen keito. –

Sepä ranta nyt lapsia kammottaa,

Sama synkeä Neidonvuori;

Yhä siinä se kieleke ammottaa,

Jolt’ eksyi Annikka nuori.

Lähde: Uotila, Oskar 1911: Oskar Uotila’n kootut runoteokset: lauluja ja tarinoita. Julkaissut Pertti Uotila. Suomalainen kustannus-o.y. Kansa, Helsinki.