Naisten etuja koskevat kysymykset viime valtiopäivillä

Naisten etuja koskevat kysymykset viime valtiopäivillä. Kirjoittanut Minna Canth

I.

a) Pyyntö-esitys naissivistyksen koroittamisesta.

Niinkuin tiedetään, annettiin ritaristossa ja aatelissa viime valtiopäivillä säädyille pyyntöesitys, joka tarkoitti komitean asettamista laatimaan ehdoitusta naissivistyksen korostamiseksi. Tämmöisen esityksen ilmestyminen oli tosin ilahduttava ja kiitosta ansaitseva, se antaa syytä toivoa, että kysymys, kerran heränneenä, vähitellen selkenee ja kasvaa voimassa, sekä saavuttaa tulevaisuudessa sen huomion ja menestyksen, jonka asian tärkeys vaatii. Mutta samalla kuu tässä toivossa iloitsemme, täytyy ihmetellä ja valittaa sitä käsityksen epäselvyyttä, jota kysymyksessä olevan asian suhteen enemmistön puolelta viime valtiopäivillä ilmaantui, – valittaa sitä laimeutta, epävakaisuutta ja haluttomuutta, jolla silminnähtävästi kysymystä ylipäätään käsiteltiin ja josta seurauksena oli – ett’ei pyyntöesityksen johdosta mihinkään toimiin ryhdytty. Semmoinen oli nimittäin yleisen valitus-valiokunnan mietintö, jota vastaan kuitenkin viisi jäsentä teki vastalauseen. Ja tämä mietintö hyväksyttiin pappis-, porvari- ja talonpoikais-säädyissä, jota päätöstä vastaan pappissäädyssä myöskin useat tekivät vastalauseen. Ritaristo ja aateli sitä vastaan hyväksyi pyyntöesityksen ja eräs jäsen ehdoitteli, että sääty omana, erityisenä anomuksenaan H. M:tilleen esittäisi komitean asettamista laatimaan ehdoitusta naissivistyksen korostamiseksi maassamme. Tämä ehdoitus kuitenkin hylättiin sen perusaatteen nojalla, että esitetyt anomukset täytyy olla joko kaikkien säätyjen yhteiset, taikka vastaisessa tapauksessa, tykkänään kumoutua.

Sen suurempaa hyötyä ei siitä niinmuodoin tällä kertaa ollut. Mutta olihan kuitenkin sangen huvittavaa likemmin tarkastella niinhyvin mainittua pyyntöesitystä, kuin myös säätyjen keskustelua asiassa; sillä ne antoivat kokonaisuudessaan hyvin valaisevan kuvan nykyajan käsityksestä naisen aseman, arvon ja velvollisuuksien suhteen. Kun esityksen tekijä selittää syyt, minkätähden naissivistyksen koroittaminen hänen mielestään on tarpeen vaatima ja semmoisina mainitsee: että karkeammasti sivistynyt vaimo paremmin viehättää miestänsä (!), sekä että hän hauskalla seurustelullaan saattaa monta miestä sangen usein unhottamaan pelipöydän ja punssilasin, – huomaa siinä selvään saman peri-ajatuksen, kuin talonpoikaissäädyssäkin lausuttiin, nim. sen, että ”vaimo on luotu miehen tähden.” Nuo valistuneet miehet tarvitsevat valistuneita naisia, jotka heitä houkuttelevat pois pelipöydän ja punssilasin äärestä, – todella ylen tärkeä syy naissivistyksen koroittamiseen! Vahinko vaan, ett’ei asia voittanutkaan myönnytystä.

Esityksen alkulauseista olisi kumminkin voinut odottaa, että sen tekijä selvemmin perustaisi pyyntönsä ja ehdottaisi jotakin täydellisempää, kuin komitean asettamista. Siinä nimittäin sanotaan, että ihmiskunta ei voi sopusoinnussa edistyä, jos nainen pysyy entisellä kannalla sillä välin, kun mies rivakkaasti menee eteenpäin. Mutta tästä poikkee esitys syrjään ja puhuu naisten vaikutusvoimasta toisiin (nuorisoon, miehiin), johon sitten perustetaan naissivistyksen tarpeellisuus. Nainen ei siis olekaan tarkoitus itsessään, häntä ei tarvitse kasvattaa ja sivistää itsensä tähden, – häntä tulee vaan käyttää välikappaleena toisien edistykselle. Ja kuitenkin on nainen ihminen ja semmoisena velvoitettu ja oikeutettu henkiseen kehittymiseen samoin kuin mieskin. Sama taivas on hänenkin elämänsä päämääränä, ja tullakseen osalliseksi tästä taivaasta, vaaditaan häneltä juuri yhden verran kuin mieheltäkin. Jumalan ja ihmisten edessä on hän vastauksen alainen töistänsä juuri samoin kuin mieskin. Saadakseen voimaa ja kykyä työnsä täyttämiseen, tarkoituksensa, asemansa ja velvollisuuksiensa käsittämiseen, ovat hengen kehitys, järjen ja ymmärryksen valistus, ajatuksen selkeys ja tunnon jalous hänelle yhtä välttämättömät kuin miehellekin. Niitä paitse ei hän liioin voi saada selvää katsahdusta elämän oloihin, ei opi tuntemaan, mitä oikea on ja mikä väärä. Kenen syyksi luetaan, jos nainen jää vieraaksi korkeille ajatuksille, suurille aatteille, jos hänen henkensä ei kykene kohoamaan pieneläisyyden ahtailta aloilta, jos panettelemisen halu ja turhamaisuus ovat hänen yleiset tunnusmerkkinsä? Kenen syyksi luetaan, jos nainen laiminlyö tärkeimmät velvollisuutensa, jos hän on itselleen häpeäksi ja muille pahennukseksi, jos koko hänen elämänsä kätkyestä aina hautaan on vaan ainoa harhatie? Epäilemättä luetaan se hänen omaksi syykseen. Mutta onko yhteiskunta syytöin, – yhteiskunta, joka niin laimeasti valvoo naisen edistystä, joka sulkee häneltä valistuksen tien? Ei – ei suinkaan! Ja juuri sentähden yhteiskuuta myöskin saa kärsiä tämän laiminlyömisensä seuraukset.

Sanottaneen: ”nämät ovat emancipationin-oireita”. Jos valistuksen halajaminen ja ihmis-arvonsa tunteminen ovat emancipationin-oireita, niin olkoot vaan. Sama se on, mikä nimi asialle annetaan, – pääasia on, että vaikka Suomi muissa suhteissa pyrkii sivistyneiden kansojen rinnalle, on se naissivistyksen suhteen kuitenkin jäänyt takapajulle. Ja kun kerran myönnämme, ”ett’ei ihmiskunta sopusoinnussa voi edistyä, jos nainen pysyy entisellä kannalla sillä välin, kun mies rivakkaasti edistyy,” on päivän selvä, että naissivistyksen koroittaminen maassamme vaatii pikaisia, pontevia toimia.

Jos vielä joku arvelee: ”mitä siitä tulevaisuudessa tulee, jos naiselle avataan valistuksen, opin ja tiedon tiet? Entä kun hän rupee vaatimaan myöskin samoja yhteiskunnallisia ja valtiollisia etuja kuin miehelläkin on.” Siihen emme voi paremmin vastata, kuin lainaamalla ja sovittamalla tähän professori Yrjö Koskisen sanat suuressa kansallisuuden asiassa. ”Siihen kysymykseen, mikä nyt oikeastaan tämä tulevaisuus saattaa olla, ei kukaan voi antaa mitään suoranaista vastausta. Entisyys ei anna niin tarkkoja vastauksia tulevaisuuteen, että sitä voi edeltäpäin tarkoin kuvata. Mutta se onkin kysymys, jolla ei tarvitse päätänsä vaivata. Voimme olla vakuutetut, että ne sukupolvet, jotka silloin vaikuttavat, ymmärtänevät velvollisuutensa, jos me nim. tällä hetkellä teemme meidän velvollisuutemme siinä tilassa, missä nyt ollaan. Sillä vaikeimmissa oloissa se on yksityisille ja kansoille viisain diplomatia, kaikkein viisain politiki, tehdä velvollisuutensa, paraimmalla ymmärryksellä koettaa tutkia, mitä kulloinkin velvollisuutena on ja silloin täyttää tämän hetkentarpeen, tämän hetken-velvollisuuden.”

Jätämme vastaiseksi kysymykset naimaoikeudesta, perinnöstä maanoikeuden mukaan ja huomenlahjasta sekä suomenkielisistä naiskouluista.

II.

d) Armoll. esitys niitten lainsääntöjen muuttamisesta, jotka tätä nykyä ovat voimassa naimaoikeudesta ja perinnöstä maanoikeuden mukaan sekä huomenlahjasta.

Naimiskaaren 10 l. 2 § säätää, niinkuin tiedetään, aviopuolisojen naimaoikeuden suhteen maanoikeuden mukaan, että miehelle tulee kaksi kolmatta-osaa, mutta vaimolle vaan yksi kolmas-osa heidän avioliiton aikana yhteisesti ansaitusta omaisuudestaan, jota vastaan kaupungin-oikeuden mukaan aviopuolisot nauttivat naimaoikeutta pesässä puoleksi kumpikin. Samoin määrätään Perintökaaren 2 ja 3 luvussa perinnöstä maanoikeuden mukaan, että isä perii kahdenkertaisen osan äitiä vastaan, poika tytärtä vastaan, veli sisarta vastaan j. n. e., kun taas kaupungin oikeuden mukaan kumpikin perivät tasan. Sitä vastaan Naimiskaaren 9 l. 1, 2 § säätää maanoikeuden mukaan vaimolle huomenlahjan miehen erityisestä pesäosasta, mutta kaupungin oikeuden mukaan ainoastaan silloin, kun hän on lapseton.

Edellisille valtiopäiville kokoontuneet säädyt anoivat Keis. Majesteetilta alammaisesti, että miehelle ja vaimolle myöskin maanoikeuden mukaan omistettaisiin yhtäläinen naima- ja perintö-oikeus sekä että vaimon oikeus huomenlahjaan rajoitettaisiin niihin tapauksiin, kun hänellä ei ole lasta miehensä jälkeen. Tähän alammaiseen anomukseen perustui puheena oleva armoll. esitys.

Lakivaliokunta, jonka käsiteltäväksi esitys viime valtiopäivillä lykättiin, ehdoitteli mietinnössään, että säädyt, pitäen ehdotettuja lainmuutoksin kohtuuden ja maan todellisten etujen vaatimana, jonka tähden niitä ei kävisi tuonnemmaksi lykkääminen, hyväksyisivät arm. esityksen muutamilla pienemmillä muutoksilla.

Säädyt hyväksyivät ne muutokset, jotka koskivat naima- ja perintöoikeutta, mutta huomenlahja katsottiin tykkänään lakkautettavaksi, koska vaimon saadessa yhtäläiset oikeudet kuin miehelläkin on, ne suhteet, jotka sen säätämisen tekivät tarpeelliseksi, eivät silloin enää ole olemassa.

Tästä päätöksestä olkoon vuoden 1877 valtiopäiville kokountuneille säädyille kiitos ja kunnia! Se oli tärkeä askel edistyksen tiellä, – askel, joka poistaa valitettavan epäkohdan naisen nykyisestä asemasta perheellisissä oloissa ja joka antaa hänelle ne edut, jotka hänelle ihmisenä ja perheen täysiarvoisena jäsenenä oikeuden ja kohtuuden mukaan tulevat. Sillä se seikka, ett’ei naiselle omistettu samaa naima- ja perintöoikeutta kuin miehellekin, oli parhain todistus siitä, että häntä yksin perheenkin jäsenenä pidettiin miehen rinnalla jonakin huonompana ja alhaisempana olentona, – puhuttiinpa sitten kuinka kauniisti tahansa hänen tärkeästä kutsumuksestaan perheen-äitinä ja lasten kasvattajana. Periaatteena naisen yhdenvertaisuus miehen kanssa oli sangen vähänarvoinen, niin kauvan kuin käytännössä tämän periaatteen todellisuutta ei lainkaan osoitettu. Sitä paitse tämä lain säätämä vääryys naista kohtaan tuotti, niinkuin vääryyden ainakin on tapana tehdä, huonot seuraukset. Tyttäret, kun tiesivät saavansa vähemmän perintöä, alkoivat salavihkaa kuluttaa isän jauhohinkaloa, siten kootakseen itselleen erityistä omaisuutta, ja siitä yleisestä pahasta tavasta ovat maantilat Suomessa kärsineet arvaamattoman suurta haittaa. Ei myöskään sovi ihmetellä, jos naisen ala-arvoinen tila ja vähempi perintö ovat hänessä vaikuttaneet haluttomuutta voimiensa ponnistamiseen, joten tilat työvoiman vähennyksenkin puolesta ovat siitä lainsäädännöstä vahinkoa kärsineet. Itsensä kieltämistä, jota naiselta niin tiukkaan vaaditaan ja johon häntä aina Aadamin ajoista on koetettu taivuttaa, ei, näetten, ole niinkään helppo oppia, kuin sitä puusta katsoen luulisi.

Mutta paitse sitä haittaa, joka tästä on suorastaan tiloille ollut, on siitä naisen itsensä suhteen ollut paljoa valitettavammat seuraukset. Hiljakkoin eräs kirjeenvaihtaja Alavuudelta kirjoitti ”Vaasan Sanomiin” muun muassa seuraavaa: ”Sen olen myöskin huomannut, että naisväki nuorestaki kansasta ovat paljon hitaampia kirjallisuutta viljelemään kuin miehet. Heillä lienee parempaa huvitusta. Mutta onhan mies lahjoitettu suuremmalla viisaudella kuin nainen, ja näyttääpä tuo, ihmisen ”luonnon lapsena” ollessa, olevankin totta, ehkä, kenties, se sivistyksellisen kehittymisen kautta voipi päästä tasa-arvoonkin.” Samoin väittivät talollis-säädyssä monet puhujat, ettei ”vaimo suinkaan ole miehen vertainen” eikä ”hänellä ole niitä luonnon omaisuuksiakaan kuin miehellä.” Siinä he tavallansa ovat aivan oikeassa, ja varsin luonnotonta olisikin, jos asian laita toisin olisi. Ei kasvikaan, joka on huonossa, mehuttomassa maassa ja joka kaipaa auringon valoa, voi kehkeytyä samaan upeaan loistavuuteen kuin se, jolle on runsaasti suotu kaikki tarpeelliset elonravinnot. Kuinka siis nainen, jolle sekä aineellisessa että hengellisessä suhteessa nimetään paljon niukemmalta kehittymisen välikappaleita kuin miehelle, kuitenkin voisi tämän kanssa samassa suhteessa edistyä? Taikka, ottakaamme vielä toisia esimerkkejä. Lapsipuolet ovat perheissä ylipäätään, varsinkin, jos emintimä on sitä tavallista kovaa lajin, emintimän omista lapsista paljon takapajulla, erittäinkin hengen virkeyden ja luonnon pontevuuden suhteen. Mikä siihen on syynä? Ei muu, kuin että ensinmainitut kaipaavat tuota äidinrakkauden päivänvaloa, jota lapsen varttumiselle on niin tärkeä. Samoin eivät myöskään kansat, jotka jonkun ikeen alaisina kituvat, voi samassa suhteessa kehkeytyä kuin ne, jotka saavat vapaudessa ja myötäisissä olosuhteissa vaurastua. Mutta ei suinkaan kukaan väittäne, että Luoja on edellisille antanut vähemmän luontaista kehittymisen kykyä kuin viimeksi mainituille. Yhtä vähän on mitään perusteellista syytä väittää naisen henkisten voimain olevan jotakin heikompaa tahi huonompaa lajia, niin kauvan kuin näille voimille ei anneta samoja vaurastumisen etuja kuin miestenkin hengenvoimille.

Merkittävä kohta tämän kysymyksen suhteen viime valtiopäivillä oli se, että yllämainitut lainmuutokset talollis-säädyssä, jota säätyä asia likinnä koski, nosti enemmistön puolelta jyrkkää vastusta. Yhtäläinen naima-oikeus tosin hyväksyttiin 31 äänellä 21 vastaan, mutta yhtäläinen perintöoikeus hylättiin 30 äänellä 27 vastaan. Vastustajien joukossa oli monta säädyn etevimmistä jäsenistä. Tämä meitä suuresti ihmetyttäisi, ellemme muistaisi, että Suomen kansa mieluisesti tahtoo olla ”vanhoillaan”, – riippua kiinteästi esi-isiltä perityissä tavoissa ja suhteissa eikä hevillä ryhtyä muutoksiin, joitten hyödystä ja tarpeellisuudesta ei mitään kokemusta ole. Tämä luonteen ominaisuus on usein hyväksi, mutta haitaksi se on silloin, kun se ilmautuu oikeuden ja kohtuuden vaatimuksia vastaan.

Tarkastakaamme hiukan niitä syitä, joita vastustajat pääasiallisesti esiintoivat. Ne olivat: 1) Tyttäret eivät tee niin raskasta työtä kuin pojat eivätkä siis edistä talon vaurastumista samassa suhteessa kuin viimemainitut. 2) Teollisuusmiehet ja säätyhenkilöt usein naivat talon tyttäriä, ja maanviljelyksen hyöty joutuisi siten teollisuuden hyväksi. 3) Luoja on säätänyt, että miehen tulee otsansa hiessä elättää vaimoaan, ja että vaimon tulee miehelleen alammaisen olla, jonkatähden yhtäläinen perintöoikeus kummallekin sukupuolelle olisi vaan loukkaus ihmisyyttä vastaan. 4) Ehdotettu lainmuutos tuottaisi vaan huikentelevaisuutta ja seikkailemista naima-asioissa. 5) Vaimo on luotu miehen tähden eikä mies vaimon, ja mies on vaimon pää. 6) Eivätkä he millään tavoin voi olla yhdenvertaisia, koska vaimo ei valtiopäivillekään kelpaa eikä ole asevelvollinen. 7) Ehdoitetut lainmuutokset ovat vaarallisiakin, koska naisella ei ole niitä luonnon omaisuuksia kuin miehellä eikä hän siis voisi varallisuuttaan hoitaa sillä tarkkuudella kuin mies. 8) Ei naisen työ voi mitenkään olla saman arvoinen kuin miehen, koska kansakoulunopettajattareillakin on paljoa vähemmän palkkaa kuin kansakoulunopettajilla, vaikka heillä on sama työala.

Mitä nyt ensiksikin siihen tulee, että naiset olisivat erinomaisesti vapautetut raskaammasta työstä, niin voi siitä asiasta olla kahdella päällä. Viipurilaiset, esim., käyvät rahtia ja antavat naisten hoitaa maanviljelystä. Ja yli koko Viipurin läänin kuuluu olevan tapana, että naiset ajavat ja sekoittavat lannan pelloille, jota ei mahdettane pitää hauskimpana toimena. Eteläpohjanmaalla taas on tavallista, että naiset kyntävät ja miehet kylvävät. Ja yleensä on Suomessa nainen siinä kuin mieskin leikkuussa, puimisessa, niittämisessä, nuotan vedossa, y. m. Mutta kun he yhdessä tulevat kotiin ulkotöistä, niin panee mies tupakkaa piippuun ja oikaisee itsensä sänkyyn tai penkille, sillä välin kuin vaimo valmistaa hänelle ruoan, lämmittää saunan, hoitaa lapset, lypsää lehmät ja toimittaa tuhansia askareita. Jos naisia ja miehiä yhdessä kulkee venheellä, istuu mies mukavasti perässä ja toiset usein joutilaina tupakoiden sillä välin, kuin naiset soutavat. Jos taas yksillä ajoneuvoilla mennään kirkkoon tai markkinoille, niin heiveräiset naiset ne silloin saavat polvilleen ottaa nuo jykevät mieskullat. Ei siis ollenkaan sovi moittia, että naisia erittäin säästettäisiin.

Mitä taas siihen tulee, että säätyhenkilöt ja teollisuusmiehet naisivat talontyttäriä ja maanviljelykselle siitä syntyisi haittaa, niin sekään syy ei pidä ryhtiään. Sillä onhan maanviljelijällä vuorostaan yhtä suuri vapaus naida rikkaiden sääty- ja teollisuushenkilöiden tyttäriä ja silloin on heidän välinsä kuitti.

Ei liioin voi entistä lainsäädäntöä perustaa siihen raamatun-lauseesen, että miehen tulee otsansa hiessä vaimoaan elättää; – sillä josko itsekukin mies elättäisikin oman vaimonsa, niin kuka sitten kaikki naimattomat naiset elättäisi? Eikä kaikkia naisia kumminkaan pakoittamallakaan voi naimiseen saada, koska tietty ja tunnettu on, että naisia on maailmassa enemmän kuin miehiä, – lukuunottamatta sitä seikkaa, että monesta miehestä ei sinä ilmoisna ikänä tule vaimon elättäjää. Mutta sitä paitse ei raamatussa sanotakaan, että miehen tulee otsansa hiessä vaimoaan elättää, vaan ainoastaan oman itsensä. ”Surulla pitää sinun elättämän itses hänestä (maasta) kaiken elinaikas.” luemme 1 Mos. 3: 17 v. Eikä raamatussa liioin missään kielletä naista itseänsä elättämästä. Mutta, jos muuten tahdotaan sitä periaatetta noudattaa, että miesten tulee ei ainoastaan itsensä vaan vieläpä naisetkin elättää, niin – kukapa esti! Säädettäköön silloin kaikki perintö naisille ja annettakoon miesten tehdä työtä otsansa hiessä.

Muut syyt ovat niin haetuita ja vähäpätöisiä, ett’ei niiden vastustaminen maksa vaivaa. Sitä paitse esityksen puolustajat jo valtiopäivillä ne hyvin kumosivat. Hra Meurman sanoi esim. sitä väitöstä vastaan, ett’ei muka nainen voisi varallisuuttaan hoitaa sillä tarkkuudella kuin mies, että hän sangen usein oli kuullut miehen juomisella omaisuutensa hävittäneen, mutta sitä ei hän vielä vaimosta ollut koskaan kuullut. Päinvastoin saa vaimo usein kärsiä ja koota juuri miehen juoppouden tähden, ja leskeksi jäätyänsä hän usein paremmin kuin mies hoitaa perheensä ja lapsensa. Hra Jaatinen ja Suutarla muistuttivat sitä vastaan, joka todistuksena vaimon vähemmästä arvosta on esiin-tuonut, ett’ei hän kelpaa valtiopäiville eikä ole asevelvollinen, että vaimo sotilasta synnyttäessään lienee yhtä suuressa hengen vaarassa kuin sotilaskin sodan liekissä. Ja valtiopäivämiehetkin saavat juuri äitiään etupäässä kiittää siitä, että heistä on tullut tähän toimeen kelpaavia miehiä, sillä vuosikausia saavat naiset valvoa lapsiensa kasvatuksen tähden, nähdä monta tuskaa ja vaivaa, ennenkuin heistä saavat semmoisia armottoman ansiollisia uroita, että sitten valtiopäivillä heitä halveksivat.

Lopuksi emme voi muuta kuin onnitella talollisia näihin muutoksiin, joiden kautta heidän naisilleen omistetaan oikeuden ja kohtuuden vaatimat edut, vaikka nämät muutokset tapahtuivatkin säädyn edusmiesten enemmistön mielipiteitä vastaan. Toivomme, ja varmasti toivommekin, että talolliset vastoin kaikkia ennakkoluuloja tulevaisuudessa näistä muutoksista huomaavat olevan suuren hyödyn, sillä oikeus ja totuus eivät koskaan vahinkoon eikä häviöön vie.

M[inna]. C[anth].

Lähde: Päijänne 7.5.1878, 28.5.1878.