Naiskysymyksestä
| Naiskysymyksestä Kirjoittanut Minna Canth |
I
muokkaa”Naiskysymys on tuottanut suurta häiriötä maahamme”, kuullaan tuon tuostakin monen huokaavan. Ja onhan se osaksi tottakin. Uusi aika on herättänyt uusia aatteita, uusia totuuksia eloon, ja nuo aatteet, nuo totuudet pyrkivät voimaan ja valtaan pääsemään. Ne ravistelevat vanhoja, rakkaita tapoja ja tottumuksia, ne kiskovat ja repivät vääriä etuluuloja, joiden alla perustus on lahonnut, ne luovat uusia näköaloja, muuttavat entiset katsantotavat ja osottavat, että samat totuudet, joita isoäiti ja isoisä pitivät järkähtämättöminä, eivät meille enää olekkaan totuuksia. Tuommoisesta tietysti aina ensi aluksi pientä häiriötä syntyy; mutta onko sitä valittaminen? Onko valittaminen sitä, että nuo suuret henkiset liikkeet, jotka ikäänkuin mahtavana virtana leviävät yli koko sivistyneen maailman, että ne vyöryttävät aaltojaan meidänkin kaukaisille rannoillemme? Ei suinkaan. Yhtä vähän kun sitäkään valitamme, ett’emme ole kuuroja emmekä mykkiä. Elämä on parempi kuin kuolema, valvominen parempi kuin nukkuminen. Jos tämä tunnustetaan totuudeksi miehelle, minkätähden ei siis myöskin naiselle?
Suomessa on luonto kova ja niukka antimiltaan, kansa köyhä ja harvalukuinen, ottaa vasta ensimmäisiä itsenäisiä askeleitaan henkisten rientojen tanterella. Jos se tahtoo kasvaa ja kehittyä, jos se ylipäätään tahtoo elää, tulee sen koota kaikki voimansa, yksin pienimmätkin ja suoda jokaiselle eri ainekselle alaa vapaasen edistymiseen ja työskentelemiseen. Toinen kansanluokka ei saa vaurastua toisen murtumisella, toinen sukupuoli ei saa sortaa toista eikä despootillisen valtansa painolla tukehduttaa sen elinvoimia. Kaikkien eri osien kunnollisuus on kokonaisuuden menestymiselle välttämätöin ehto ja ainoastaan tasaisen, harmoonillisen kehityksen kautta on niinmuodoin vankka perustus kansalliselle sivistyksellemme saatava. Kansalaisena ja ihmisenä tulee siis Suomenkin naisen pyrkiä eteenpäin, tulee uskalijaasti raivata tieltään niitä esteitä, jotka haittaavat hänen yhtämittaista kehitystään ja näyttää kuntoaan ensiksikin siinä, että valloittaa itselleen senlaisen aseman, jossa hänellä on tilaisuutta käyttää voimiaan ihmiskunnan ja totuuden palvelemisessa. Ell’ei hän sitä tee, niin hän laiminlyö velvollisuutensa, eikä ole hänen elämällään silloin muuta merkitystä, kuin enintään tulevan sukupolven maailmaan saattaminen.
Ensimmäinen ehto naisen edistymiselle on persoonallinen ja henkinen vapaus. Siihen perustuu kaikki muu. ”Vapaus”, sanoo Buckle, ”on yksityisen oikealle kehittymiselle tärkeintä samoin kuin kansojenkin todelliselle suuruudelle. Vapaus ei ole minkään tarkoituksen välikappale; se on tarkoitus itsessään. Kaikkien yhteiskunnallisten ja valtiollisten laitosten pääpyrintönä pitäisi olla vapauden turvaaminen, kehittäminen ja enentäminen. Ainoastaan pedantit ja tyrannit saattavat verrata sitä tieteesen ja kirjallisuuteen. Vissien hyvin vähäpätöisten rajoitusten myöntämisellä on se jok’ainoan ihmisen vastustamatoin oikeus, jota ei mikään asianhaarain voima, eikä mikään traditsiooni saa häneltä riistää. Ei ole ihmisellä oikeutta luovuttaa sitä omalta persoonaltaan, vielä vähemmän lapsiltaan. Se on kaiken itsearvon perustuksena ja ilman sitä tuo suuri oppi siveellisestä edesvastauksesta vaipuisi alas valheeksi ja petokseksi. Se on meillä pyhänä vakuutena, ja rakkaus siihen on pyhä luonnon valtimus, joka on syvään juurtunut sydämiimme”.
Vapautta naiselle! Toiminnan vapautta, ajatuksen vapautta! Vanhojen, jäykistyneiden muotojen ja tapojen paino puristaa ja masentaa meidän henkisiä voimiamme. Vapaan kilpailun este yhteiskunnan eri työaloilla pakottaa meitä aineellisessa kurjuudessa kitumaan. Tällä tavoin nainen muuttuu koneeksi ja kadottaa luonnollisuutensa, ollen vaan toisten apinana. Elämä ja elämän tarkoitus on kuin seitsemällä sinetillä lukittu kirja hänen edessään.
Vaikea mahtaisi olla näyttää, minkä totuuden nojalla mies on riistänyt naiselta kaikki oikeudet ja pidättänyt itselleen kaikki edut. Sillä emmehän enää ole raakalaiskansaa, että meillä ruumiin väkevyydellä oikeuksia anastettaisiin.
Meillä niinkuin muuallakin on naisen vapauttamisen pyrinnöitä kohdeltu enimmiten joko kylmäkiskoisuudella taikka ivalla, vihalla ja mielivaltaisella suvaitsemattomuudella, joka on ilmestynyt milloin hienommassa, milloin törkeämmässä muodossa. Tuota nyt ei auta ihmetellä eikä pahoin peljästyä. Läpi koko historian on ihmiskunnan edistys kulkenut juuri samaa vaivalloista polkua. Vanhoilla-olijoita aina on, joita ympäröitsee nuo traditsioonien tukevat muurit ja etuluulojen pilven korkuiset vuoret. Ajan tunteet eivät saa sijaa heidän sydämissään, eivätkä sen ajatukset heidän järjessään. Mutta totuudella on elinvoimaa. Se hajoittaa muurit, se tasoittaa vuoret ja pääsee kuin pääseekin voitolle.
Vaikka noiden etuluulojen mitättömyys on niin päivänselvä, ett’ei juuri kannattaisi tuhlata niille sanoja, täytynee kuitenkin ottaa puheeksi muutamia semmoisia, joista on pahin vastus ja jotka näyttävät olevan syvimpään juurtuneet.
Ensimmäinen niistä ja se, joka kenties juuri suomalaisessa naisessa voi enimmin epäilystä herättää, on tuo farisealainen vääräuskoisuus, joka julkeaa käyttää pyhää raamattua aseenaan sorron ja mielivaltaisuuden puolustukseksi. Aina siitä saakka kuin farisealaiset ja kirjanoppineet raamatun varjossa Kristusta vainosivat, ovat valon ja edistymisen vastustajat säännöllisesti luuletelleet herkkäuskoisia, että heillä muka on uskonto liittolaisena. Ihmiset, jotka eivät kykene Kristin-opin jaloa henkeä käsittämään, eksyvät muotojen ja dogmien labyrinttikäytäviin siksi kun sokeudessaan rupeavat juuri sitä vastaan sotimaan, jota he luulevat palvelevansa. Kuinka ankaraa vastarintaa semmoiset ihmiset ovat tieteellisille totuuksillekin tehneet, sen pitkin matkaa historia meille näyttää. Mutta nuo totuudet ovat kuitenkin aina voitolle päässeet. Kun muutamia sukupolvia vaan on mennyt, ne jo tunnustetaan oikeutetuiksi ja ennen pitkää niitä pidetään niin välttämättöminä, ett’ei tylsempijärkisetkään voi kylläksi ihmetellä, kuinka semmoista koskaan on saatettu kieltää. On siis aivan luonnollista, että naistakin koetetaan kahlehtia pimeyteen ja orjan tilaan raamatun avulla. Se kunnioitus, joka naisella ylipäätään on uskontoa kohtaan, tekee aseen erin-omaisen sopivaksi. Paavalin sanoja vedetään yhä uudelleen esiin, erin-omattainkin kun on kysymys naidun vaimon oikeuksista.
Stuart Mill antaa sattuvan vastauksen niille väitteille, joilla uskonnon varjossa koetetaan naisen vapauden pyrinnöitä ehkäistä. ”Tosi on”, hän sanoo, ”että kirkko vaatii kuuliaisuutta säädännöissään, mutta turhaa lienee etsiä niiden vaatimusten perustusta kristinuskossa. Paavalin kerrotaan sanoneen: vaimot olkaa miehillenne alamaiset! Mutta hän on myöskin sanonut orjille: olkaa herroillenne kuulijaiset! Paavalin toimena ei ollut yllyttää ihmisiä vastarintaan voimassa olevia lakeja kohtaan; senlaiset kiihotukset eivät soveltuneet hänen tarkoitukseensa, joka oli kristin-uskon levittäminen. Mutta siitä, että apostoli otti yhteiskunnalliset olot sellaisina kuin ne hänen aikanansa olivat, emme saa päättää, että hän tahtoi julistaa tuomionsa niille harrastuksille, joita aikojen kuluessa tehtäisiin näiden olojen parantamiseksi, enemmän kuin hänen nämäkään sanansa: kaikki valta on Jumalalta, antaa sotaväelliselle despotismille oikeutta selittämään sitä hallitusmuotoa ainoaksi kristilliseksi. Joka väittää kristin-opin tarkoituksena olevaa ylläpitää kaikkia niitä hallitusmuotoja ja yhteiskunnallisia oloja, jotka sen ilmestyessä olivat voimassa, hän tahtoo vetää kristin-uskon alas muhammedilaisuuden ja brahmanisuuden tasalle. Juuri sentähden, ett’ei sillä ole niitä tarkoituksia ollut, on kristin-oppi ollut ihmiskunnan kehittyvän osan uskontona, jota vastaan muhammedin- ja brahman-opit ovat seisahtuneiden kansojen uskontona, tai paremmin taantuvien, sillä kohdallaan pysyvänä ei todenperään mikään yhteiskunta voi olla. Kaikkina kristin-uskon aikoina on ihmisiä ollut, jotka ovat tahtoneet sitä tehdä noiden liikkumattomien uskontojen kaltaiseksi, tehdä kristityltä muhammedilaisiksi ja raamattua koraniksi. Noilla ihmisillä on ollut suuri valta ja monen on täytynyt uhrata elämänsä heitä vastustaessaan; mutta heitä on vastustettu ja vastustaminen on tehnyt meitä siksi, mitä nyt olemme, se on vielä tekevä meitä siksi, mitä meidän tulee olla”.
Ne oikeudet, joita nainen pyytää itselleen saavuttaa, kuuluvat luonteeltaan yhteiskunnalliselle, eivätkä uskonnolliselle alalle, vaikka ne, samoin kuin kaikkinainen kehitys, puhtaasen kristin-uskoon perustuvat. Turhaa onkin siis ruveta sekoittelemaan kahta eri asiaa ja niistä suotta kiistelemään. Sen verran ainoastaan, kuin naiskysymys moraalisia käsitteitä koskee, voidaan sitä uskonnolliselta kannalta tarkastaa. Mutta siinäpä jo tulemme erääsen toiseen harhaluuloon.
Arvellaan, että sivellisyys maailmasta häviäisi naisen vapauttamisen kautta. Peljätään, että naisen siveelliset käsitteet tulisivat yhtä sekaviksi ja löyhiksi kuin miehen, jos ulkonainen pakko, joka häntä tähän saakka on rajojen sisällä pitänyt, poistettaisiin. Päinvastoin! Annettakoon naiselle valistusta samalla kuin hän saa vapautta, niin hänessä kasvaa semmoinen sisällinen hillitsemisen voima, joka on suurempi ja arvoisampi tuota entistä ulkonaista pakkoa, – voima, joka ei enää ole ainoastaan kieltävää laatua, vaan myöskin toimivaa. Mielipiteet ja moraaliset käsitteet muuttuvat tosin, mutta ne muuttuvat paremmiksi, ne selviävät. Nainen ei silloin enää pidä muotoa pääasiana eikä pääasiata sivuasiana. Hän voi esim. kävellä vapaasti yösydännä ypö yksin Kaisaniemellä yhtä hyvin kuin joku mieskin; eikä uskalla kukaan sentähden hänen mainettansa vahingoittaa. Mutta: yhtä suurena häpeänä kuin hän pitää yhteyden ja seurustelemisen huonon, langenneen naisen kanssa, yhtä suurena häpeänä hän myöskin pitää yhteyden ja seurustelemisen sen miehen kanssa, jonka kautta tuo nainen on langennut, tai jonka kanssa hän on syntiä harjottanut, olkoon mies sitten missä asemassa hyvänsä yhteiskunnassa. Ei ole miehellä pienintäkään oikeutta huonoon elämään enemmän kuin naisellakaan; tuomio ja rankaistus olkoon siis yhtä ankara toiselle kuin toisellekin. Kun näin pitkälle on päästy, täytyy myös pitää jotenkin epäiltävänä sen naisen siveellistä kantaa, joka tanssisalissa tai muualla seurustelee epäsiveellisen ja saastaisen miehen kanssa.
Sitten sanotaan vielä: ”emansipatsioonin kautta naiset kadottavat naisellisuutensa”.
Asia riippuu siitä, mitä ”naisellisuudella” ymmärretään. Onko se tuo kainous, joka istuu sohvassa ja virkkaa, joka sääntöjen mukaan nostaa ja laskee silmäluomiaan eikä pidä sopivana julkilausua ainoatakaan järkevää ajatusta, ei ainoatakaan vakaantunutta mielipidettä (kenties siitä syystä, ett’ei hänellä semmoisia ole?), – onko se tuo enkeli, joka ei tee mitään pahaa eikä mitään – hyvää? Se katoaa, aivan varmaan se katoaa. Tai onko naisellisuus ”alttiiksi-antavaisuudessa”, ”itsensä uhraamisessa” ja ”itsensä kieltämisessä” – s. o. siinä merkityksessä, kuin näitä sanoja naisesta aina käytetään? Sen mukaan, millä osottaa nainen nyt ”alttiiksi-antavaisuutta”, ”itsensä uhraamista” j. n. e.? Vastaus: sillä, että hän kieltäytyy kalliimmista oikeuksistaan ja laiminlyö pyhimmät velvollisuutensa ihmisenä, ollakseen nainen, s. o. ollakseen ensin joillekuille miehille mielitiettoisena leikkikaluna ja sitten jollekulle miehelle alammainen orja. Myöntäkäämme, että ne naissielut, jotka sellaiseen asemaan tyytyvät ja siihen ennen kaikkea pyrkivät, eivät todella vielä olekkaan niin pitkälle kehittyneet, että he vapautta ja laveampaa työalaa ansaitsisivat, tai kykenisivät niitä hyväkseen käyttämään. Jos nyt kuitenkin tahdotaan ratsastaa noilla sanoilla ”alttiiksi-antavaisuus”, y. m. niinkuin nainen olisi niihin velvoitettu enemmän kuin mies, niin voidaanko väittää, ett’ei nainen juuri edistymisen tiellä niitä parhaiten tarvitse. Nainen, joka totuuden tähden uskaltaa antaa iskuja ja ottaa iskuja, panee myös jotakin altiiksi. Nainen, joka jättää rauhan laakson mennäkseen henkisten rientojen taistelutanterelle, vahvasti luottaen siihen, että hänenkin aseitaan tarvitaan tuossa yleisessä sodassa pimeyttä vastaan – hänkin uhraa itsensä. Nainen, joka vapaaehtoisesti luopuu miesten mielitiettoisuudesta pakottaakseen heitä ennen kaikkea kunnioittamaan häntä, – kenties on nainen kieltäytynyt jostakin, vai kuinka? Kysyn sitä noilta ”todellisilta” naisilta.
Mutta naisellisuus onkin jotain korkeampaa ja jalompaa kuin tuommoinen kanamaisuus eli hanhimaisuus, – miksi sitä nyt nimittäisimme. Ja juuri sentähden, että naisellisuus voittaisi enemmän alaa, pääsisi enemmän vaikuttamaan ihmiskunnan hyväksi, juuri sentähden onkin naiselle vapautta ja tasa-arvoa suotava.
Erin-omaisen hyvin puhuu Buckle naisellisten voimain tarpeellisuudesta tieteidenkin alalla. Suomennan tähän muutamia kohtia.
”Vanhan ajan kiitetyt sivistykset olivat suurimmassa määrässä yksipuolisia ja masentuivat siitä syystä, ett’ei yhteiskunta kaikissa asioissaan edistynyt, vaan uhrasi muutamia aineksiaan turvatakseen toisten edistymistä”.
”Ne siis, jotka haluavat laajentaa tieteiden rajoja, koettakoot etupäässä innokkaasti enentää naisten vaikutus-alaa, että ihmishengen kaikki avunlähteet mitä pikemmin tulisivat hyväksi käytetyiksi. Sillä voittepa olla varmat, että se aika nyt lähenee suurilla askeleilla, jolloin täytyy käyttää ja viimeiseen asti lukuun-ottaa jok’ainoa noista apulähteistä. Pian tulee meille paljon vaikeampi tehtävä, kuin mitä tähän saakka olemme milloinkaan toimittaneet, pian tulemme kohtaamaan vaikeuksia, joiden poistamiseen vaaditaan kaikenlaiset apukeinot, kaikenlaiset voimat. Tätä nykyä olemme vielä tieteiden lapsuuden ajassa. Kaikki mitä olemme toimeen saaneet on vaan pieni tomujyvänen siihen työhön verraten, mikä meillä vielä on jäljellä. Sillä mitäpä nyt sitten oikeastaan tiedämme? Olemme hyvin valmiit puhumaan ikäänkuin jo olisimme tunkeutuneet totuuden sisimpään pyhyyteen ja kohottaneet jumalattaren huntua, vaikka todenperään vielä pelokkaina ja vapisevina seisomme ulkopuolella esikartanon sisäänkäytävää emmekä uskalla sen kynnyksen yli astua”.
”Edessämme on suuri ja loistava tie, monta aikakautta vaaditaan ennenkuin sen päähän päästään. Runsaan ja ihanan viljan näemme tuolla kaukaisuudessa, jossa kenties muutamat meistä saavat viikatetta käyttää, mutta jonka korjuu suurimmaksi osaksi täytyy olla jälkeentulevaisillemme sallittu. Mutta elkäämme siitä masentuko, olkaamme päinvastoin hyvässä toivossa. Voimme täydellä syyllä luottaa siihen, että kun ihmishenki kerran kokoo kaikki voimansa, se myöskin kykenee voittamaan ne vastukset, joita ulkomaailma sille tarjoo. Niinkuin me etevyydessä olemme esivanhempamme voittaneet, niinpä lapsemmekin meidät voittavat. Me, jotka luonnon voimille teemme usein kyllä heikkoa ja taitamatointa vastarintaa, emme vielä koskaan ole kaikkia voimiamme koettaneet, emme koskaan kaikkia kykyjämme yhdistäneet tuota yhteistä vihollista vastaan. Siitä syystä se on meistä usein voitolle päässyt ja meidän on täytynyt kärsiä monta vaikeata tappiota. Mutta niin suuri on ihmishengen pontevuus, niin suuri on elonvoima tuolla kuolemattomalla ja jumalallisella prinsiipillä meissä, ett’emme yhtäkaikki kadota uskallustamme, vaikka olemmekin pettyneet toivossamme. Tappiomme juuri päinvastoin kutsuvat kaikki apukeinomme esiin, ja voimmepa toivoa, että jälkeentulevaisemme käyttävät hyväkseen meidän onnistumattomia kokeitamme ja että heidän on sallittu tehdä viimeinen ratkaiseva matka tuossa suuressa kamppauksessa ihmishengen ja luonnon välillä matka, jota he onnella ja menestyksellä käyvät, jossa uusia voitonmerkkiä lakkaamatta saavutetaan, jossa jok’ainoa taistelu loppuu valloituksella, jok’ainoa ottelu voitolla”.
Lopuksi uskallan vielä omin luvin lainata tähän muutamia sattuvia lauseita herroilta A. Meurmanilta ja Yrjö Koskiselta, jotka lauseet, vaikka ovatkin kansallis-asian johdosta lausutut, kuitenkin erinomaisen hyvin soveltuvat myös naiskysymykseen.
Vanhoilla-olijoille, jotka aina kiven kovaan tahtovat vastustaa kaikkea uutta, lausuu herra A. Meurman kirjasessaan ”Om våra partiförhällanden” muutamia päteviä sanoja. Suomennettuina ne kuuluvat näin:
”Uuden aatteen oikeutta ei niinmuodoin aina voi kieltää. Tapahtuu, näet, että Jumala, yhtä varmasti kun hän sukupolvet uudistaa, myöskin uudistaa ajan. Jos voimassa oleva käsittää, mitä aikakaudessa elää, ja väistyy tieltä, kun sen hetki on lyönyt, silloin tapahtuu tuo, jota historia sanoo reformatsiooniksi. Mutta jos kuollut muoto tahtoo vallita sittenkin kun elämä sen jo on jättänyt, silloin täytyy se syöstä hautaansa, ja historia tarttuu ankarampiin keinoihin”.
Ne sanat pitävät paikkansa. Terottakoon ne mieleensä itsekukin, joka koettaa naisten nykyisiä oikeutettuja harrastuksia väkivoimalla tukehduttaa.
Niille taas, jotka uusien harrastusten tähden tulevaisuudesta epäilevät, lausui hra senaattori Yrjö Koskinen eräässä puheessa ylioppilaille vuonna 1878 näin:
”Siihen kysymykseen, mikä nyt oikeastaan tämä tulevaisuus saattaa olla, ei kukaan voi antaa mitään suoranaista vastausta. Entisyys ei anna niin tarkkoja vastauksia tulevaisuuteen, että sitä voi edeltäpäin tarkoin kuvata. Mutta se onkin kysymys, jolla ei tarvitse päätänsä vaivata. Voimme olla vakuutetut, että ne sukupolvet, jotka silloin vaikuttavat, ymmärtänevät velvollisuutensa, jos me nimittäin tällä hetkellä teemme meidän velvollisuutemme siinä tilassa missä nyt ollaan. Sillä vaikeimmissa oloissa on yksityisille ja kansoille viisain diplomatia, kaikkein viisain politiikki, tehdä velvollisuutensa, paraimmalla ymmärryksellä koettaa tutkia, mitä kulloinkin velvollisuutena on ja silloin täyttää tämän hetken tarpeen, tämän hetken velvollisuuden”.
Tänlaiset sanat, Suomen enin kunnioitettuin ja rakastettuin miesten lausumat, juurtuvat mieliin, painuvat sydämiin ja kantavat hedelmiä. Kiitollisuudella tunnemme, että ne opit ja totuudet, jotka J. V. Snellman, Yrjö Koskinen ja A. Meurman ovat kansalleen julistaneet, Suomen naisten harrastuksillekin ovat parhaana perusteena ja tukeena.
Paljon olisi vielä etuluuloja, jotka otteluun vaativat, mutta kenties on lukija jo väsynyt niihin yhtä paljon kuin kirjoittajakin. Niitä vastaan sotiminen on todella yhtä kuin aidanseipäiden kanssa kilpaa juokseminen. Jätämme ne siis tällä kertaa rauhaan, luvaten vast’edes lisää, jos tarve vaatii. Käymme sen sijaan tarkastamaan muutamia erityiskohtia naisten pyrinnöissä.
II
muokkaaKääntyessäni naiskysymyksen erityiskohtiin, tunnen kipeästi tietojeni puuttuvaisuuden kaikilla niillä aloilla, joilla se liikkuu. Asian perinpohjaiseen ja tarkkaan selvittämiseen vaadittaisiin varmat ja hyvät opit pedagogiikassa, luonnontieteissä, filosofiassa, juridiikassa, kansallistaloudessa, yhteiskuntaopissa y. m. Allekirjoittanut ei ole niin onnellinen, että hän tieteellistä pohjaa omistaisi tai kykenisi sen nojalle jotain rakentamaan. Perustana on vaan elämän kokemus ja siitä syntynyt luja vakuutus. Mutta niidenkin avulla mahtanee jossakin määrin toimeen pystyä. Ja vaikka spesiaalisten tietojen puute estääkin käsittelemästä asiaa niin monipuolisesti, niin detaljissa, kuin tarve epäilemättä vaatisi, olen kuitenkin varma siitä, että juuri ne opit, jotka elämän kokemus antaa, pääasiassa yhtäkaikki parhaiten totuuteen vievät. Niinpä lähdenkin siis tällä perustuksella empimättä asettamaan naisen kasvatusta ja yhteiskunnallista asemaa arastelemattoman kritiikan alle.
Mainitsin jo sanan kasvatus. Mikä on naisen kasvatus nykyaikana kodissa ja koulussa, ja mitä sillä tarkoitetaan? Eikö se, totta puhuen, ole vaan ainoa suuri kutoelma etuluuloista ja järjettömyyksistä? Sen kautta naisen henki samoin kuin ruumiskin puristetaan rautaisiin kureuumiin ja turmellaan siten molemmilta se terveys, jolla luonto mahdollisesti ilman tuota konstikasta kasvatusta ne varustaisi. Jo pienestä lapsesta saakka koetetaan naisessa tukahduttaa kaikkea luonnollisuutta; sen sijaan tavoitellaan saada hänelle niin paljon kuin mahdollista ulkonaista koristusta, josta kaikesta taas seuraa sisällinen tyhjyys tai valheellisuus. Omiaan se kasvatus on ollut valmistamaan orjalle orjan sielua. Omiaan se on ollut tekemään naista mahdolliseksi mukautumaan tuon raskaan ikeen alle, jolla ihmissuvussa vielä vallitseva raakalaisuus näkee hyväksi heikompaa sortaa. Omiaan se on ollut saamaan naista sokeasti luottamaan niihin vääriin ja vanhentuneihin prinsiippeihin, jotka hänen ahtaan ja tukalan asemansa ovat määränneet. Ja omiaan se myöskin on ollut tekemään naisesta esteen sukukunnan suurelle pyrkimiselle korkeampaan siveelliseen kehityskantaan.
Vaikea on todella tulla selville siitä, mitä naisen kasvatuksella oikeastaan nykyaikana tarkoitetaan. Tahdotaanko hänelle antaa terve ruumis ja terve sielu? Tahdotaanko ylipäätään kasvatuksen kautta valmistaa naista elämää varten. Annetaanko hänelle taitoa ja kykyä elatuksen hankkimiseen? Annetaanko hänelle senlaisia tietoja ja perusteita, että hän täysi-ikäiseksi tultuaan itsekasvatuksen kautta voisi yhä edistyä? Ja vihdoin: tehdäänkö hän kelvolliseksi henkisesti ja ruumiillisesti kasvattamaan uutta sukupolvea maailmaan? Ei, valitettavasti ei! Kaikessa tässä hänen kasvatuksensa niin kodissa kuin koulussakin pyrkii juuri päinvastaiseen suuntaan.
Terve ruumis on epäilemättä ihmisen menestymiselle välttämätöin ehto. Naiselle se on ainakin yhtä tärkeä kuin miehellekin, ell’ei vielä tärkeämpi. Kuitenkin koetetaan sekä kodissa että koulussa, niin paljon kuin suinkin voidaan, turmella ja heikontaa tyttöjen ruumiillista terveyttä. Sillä välin kuin pojat tuolla ulkona raittiissa ilmassa saavat mielin määrin harjotella voimiaan ja karaista ruumistaan, istuu tyttö hiljaa ja sävyisästi sisässä, posket kalpeina, katse väsyneenä. Mutta äiti ja opettajatar katselevat häntä mielihyvällä, sillä tuolla tavalla tyttö osottaa olevansa ”hyvin kasvatettu”, olletikkin, jos hänellä vielä on kädessä neulomatyö tai edessä koulukirja, johon silmät ovat kiintyneet, vaikka väsyneet aivot eivät mitään käsitystä sen sisällyksestä saa. Eihän se ole ”sopivaa” eikä ”hienoa”, että tyttö samoin kuin nuo vallattomat pojat juoksemisella, kipuamisella ja telmäämisellä saisi verensä liikkeelle ja jäsenensä notkistuneiksi, tai kirkumisella ja pauhaamisella keuhkojaan vahvistaisi. Taivas varjelkoon! Johan se olisi varsin kauheata. Mutta mikä sen sijaan ei ole kauheata, vaan päinvastoin oikein hienon hienoa, se on tuo huono ruoansulatus, tuo yleinen heikkous, tuo alakuloisuus, tuo tylsä haluttomuus ja nuo lukemattomat vaivat ja taudit, jotka luonnontutkijat ja lääkärit tarkemmin selittäkööt. Noista vallattomista pojista tulee maailmaan raittiita miehiä, jotka pystyvät jotakin toimittamaan. Noista ”hienoista” ja ”hyvin kasvatetuista” tyttäristä sitä vastaan saamme heikkohermoisia, kivulloisia naisia, jotka huonosti kykenevät velvollisuuksiaan täyttämään ja jotka elävät vaan itselleen kiusaksi ja muille rasitukseksi. Mutta siitä eivät nykyiset kasvattajat välitä. He tietävät, että tuommoinen raitis, luonnollinen tyttö, jonka suonissa elonvoima uhkuaa, jonka poskilla terveyden puna hohtaa ja jonka silmistä nuoruuden puhdas ilo säihkyy, ei ollenkaan vastaa nykyajan nais-ihannetta. Sitä vastaan tuo hento raukka, joka hengästyy pienen matkan käveltyään ja jonka vaivalloista elämää ainoastaan rohdot pitkittävät, on juuri sopiva kaikki vaatimukset täyttämään. Hän on niin eteerillinen, niin ”naisellinen”, hänen sielunsa elämä on vaan tunteellisuutta (väärää ja kivulloista tosin, mutta se ei haittaa), koko hänen olentonsa näyttää rukoilevan apua ja turvaa. Semmoinen nainen miestäkin miellyttää, sillä hän naissuvun puolesta antaa tälle ikäänkuin vakuutuskirjan kaikkien ennen anastettujen etujen nautinto-oikeuteen. Ja koska naisen onni tässä matoisessa maailmassa enemmän tai vähemmän riippuu miehen mielivallasta, ja koska hänen arvonsa mittamääränä ei ole kunto eikä kyky, vaan se mies, jonka mielisuosion hän onnistuu voittamaan, niin kasvatuskin luonnollisesti kääntyy tähän suuntaan. Väärään päämaaliin mennään väärää tietä. Mutta vääryys ei koskaan siunausta tuota. Täytyykö huomauttaa miehille, kuinka pahoin he erehtyvät, tahtoessaan naista tuommoiseksi avuttomaksi raukaksi, joka ilman heitä ei pystyssä pysyisi? Mikä ilo ja turva miehille semmoisesta puolisosta on, jonka kivulloisuus ja siitä syntynyt sairasmielisyys tekee elämän kodissa ikäväksi ja tukalaksi ja tuottaa sitä paitse hänelle suurta taloudellista rasitusta. Huonosti hän siinä kohden on ymmärtänyt oman hyötynsä; mutta mikä pahempi on: hän on sen ohessa tehnyt suurta syntiä jälkeentulevaisilleen, joille hänen puolisonsa ruumiillinen ja henkinen heikkous menee perintönä.
Kun tyttö on koulunsa lopettanut, on hänen ”kasvatuksensa” myöskin päättynyt. Annetaanko hänen nyt ryhtyä todelliseen työhön, joka jossakin määrin voisi huonon kasvatuksen vaikutuksia parantaa? Ei! Romaanien lukeminen, ”käsityöt” (= pitsein virkkaaminen j. n. e.), muotilehtien tutkiminen, pianon soittaminen, pintapuolinen seuraelämä, tanssit ja huvitukset – kas siinä keinot, joiden avulla häntä viedään yhä kauemmas tosi-elämästä ja sen vaatimuksista. Terveiden ja järjen kustannuksella yhä enemmän näin kiihdytetään tuota ennen jo kylläksi kiihtynyttä tunteellisuutta. Liiallisen istumisen ja fantasiatyön lisäksi tulevat vielä nuo onnettomat kureuumit, joiden ansioksi varmaan on luettava puolet kaikista n. s. sisällisistä vaivoista, joita nykyajan naiset niin runsaassa määrässä kärsivät. Konstiteltu kauneuden käsitys on luonnollisuuden pahin vainooja. Naisen täytyy olla hoikka vartaloltaan ja sen vuoksi puristetaan hänen rintakehänsä kokoon, sisälmykset osaksi litistetään, osaksi taas tungetaan pois luonnolliselta kohdaltaan, jolloin ne painavat ja vahingoittavat ruumiin arempia osia. Ajatelkaamme vaan, kuinka näin kaikki elimet estetään vapaassa toiminnassaan ja silloin voimme käsittää, mitä kureuumien käyttäminen ruumiin terveyteen vaikuttaa. Kuitenkin puhutaan alin-omaa naisen luontaisesta heikkoudesta, niinkuin muka esteenä hänen oikeuksiinsa pääsemiselle. Kasvatettakoon poikaa yhtä typerästi ja ahdasmielisesti kuin naista, puristettakoon nuorukainen kureuumiin ja katsottakoon, kuinka pitkälle hänellä voimia ja terveyttä riittää.
Jos olisikin mahdollista, että kivulloisessa ruumiissa asuisi terve sielu, pidetään tyttärien kasvatuksessa paremmaksi varmuudeksi vielä erityisesti huolta siitä, ett’ei se tule tapahtumaan. Ei siinä kyllin, että huonolla fyysillisellä kasvatuksella hermosto turmellaan ja lapsen mieli jo sen kautta tehdään sairaaksi, hänen sieluansa ahdistetaan ja puristetaan sitä paitse kaikilla mahdollisilla keinoilla, sen vapaata luonnollista kehkeymistä ehkäistään ihmeteltävällä taitavuudella, sanalla sanoen, koko kasvatussysteemi on vielä pahempana haittana sielulle kuin kureuumit ovat ruumiille. Tyttären mieli valetaan ennen tehtyyn kaavaan; sen itsetoiminta niin muodoin estetään, jota vastaan toisten ajatukset, toisten mielipiteet istutetaan häneen niin juurta jaksain, ett’ei hän edespäin tosielämässäkään enää kykene vapaasti eikä itsenäisesti asioita punnitsemaan. Ja kun nämä ulkoapäin tungetut ajatukset ja mielipiteet vielä lisäksi ovat enimmäkseen vaan menneitten vuosisatojen etuluuloja, ahtaita katsantotapoja, pintapuolisia ja vääriä käsityksiä hyvästä ja pahasta, niin ne eivät ainoastaan ehkäise sielun harmoonillista kehkeytymistä, vaan suorastaan tappavat kaikki ne jalot ainekset, jotka luonto on ihmissieluun itämään kylvänyt. Tuhansien sääntöjen ja määräysten, kieltojen ja käskyjen rautaverkkoon kiedotaan tytön oma tahto ja raitis lapsen-ilo, siksi kuin kumpaisestakaan ei enää ole merkkiäkään jäljellä. Onko ihme jos häneltä täysikasvuisena puuttuu tahdon voimaa ja luonteen lujuutta! Itsenäinen, vapaa tutkiminen ja ajatteleminen estetään; ahdasmielistä ”mammaa”, ”tanttia” ja opettajatarta täytyy tyttären pitää auktoriteettina, joilta hänen sokealla luottamuksella tulee vastaanottaa kaikki mahdolliset ja mahdottomat dogmit, joita nämä näkevät hyväksi häneen terottaa. Onko ihme, ett’eivät naiset saa mitään itseluottamusta, että heidän järkensä ja ajatusvoimansa tylsistyy, onko ihme, että oman kykenemättömyyden tunne pakottaa heitä vaistomaisesti aina turvautumaan toisen ihmisen johdatukseen! Mutta siinä ei kyllin, että tahdon voima kuoletetaan ja järjen kehittyminen estetään, vielä tiedetään kolmas keino, jolla naiselta kaikki onnellisuuden mahdollisuudet tässä elämässä poistetaan. Tarkoitan tuota tunteellisuuden rajatointa kiihdyttämistä, jonka kautta heikkoa hermostoa yhä enemmän turmellaan. Nainen kärsii tosielämän vaivoja kymmenkertaisesti, ja kun sairas mieli ei näistä vielä saa tarpeeksi asti tuskan aihetta, luo hän itselleen mielikuvituksessa satakertaisesti olemattomia vaivoja. Ketä hän sillä hyödyttää, itseäänkö vai ympäristöään? Ihmetellä täytyy, miksi juuri naisen suhteen niin sitkeästi pidetään kiinni tuosta vanhasta katsantotavasta, että muka maailma on murheenlaakso, jossa ihminen on sitä parempi, kuta enemmän hän kärsii ja kuta enemmän ”kieltää itseään”, s. o. kuta vähemmän hän välittää oman sielunsa ja ruumiinsa hyödystä. Järki ja kokemus kuitenkin sanovat toista. Järjen mukaan ei ihminen rankaisematta saa luonnon lakia rikkoa, ei siis tahallansa vahingoittaa sieluaan eikä ruumistaan. Itsemurha on sitä paitse Jumalan sanassakin kielletty. Kokemus myöskin todistaa sen ihmisen parhaiten voivan velvollisuutensa täyttää, jolla on hyvä terveys, raitis, iloinen mieli ja pikkuisen rohkeutta, jota vastaan arkaluontoinen, kivulias raukka huonosti kykenee elämän taistelua taistelemaan ja niitä vastuksia voittamaan, joita täällä kumminkin runsaassa määrässä itsekullekin tarjotaan.
Tahdotaanko sitten kasvatuksen kautta antaa naiselle taitoa ja kykyä elatuksen hankkimiseen? Mitä vielä! Ell’ei hän onnistu saamaan miestä, joka hänet elättää, niin kärsiköön puutetta ja kuolkoon; yhteiskunnassa hänellä ei ole sijaa, eikä häntä pidetä täysin oikeutettuna elämään, joskin kristillisestä rakkaudesta ja jalomielisestä suvaitsevaisuudesta hänen sallitaan ikäviä ja hyödyttömiä päiviään jossakin sopessa kuluttaa. Niin ainakin luulisi kasvatukseen nähden. Erinomaisella huolella opetetaan nuorelle tytölle taitavuutta semmoisiin töihin, joilla ei yksikään ihminen enää kykene henkeänsä elättämään, ja samalla huolenpidolla vedetään hänen huomionsa ja halunsa pois semmoisista, joilla hän voisi aineellisen toimeentulon itselleen perustaa. Nykyinen elinkeinolakimme sallisi kuitenkin naiselle tilaisuutta monenmoisiin tuottaviin toimiin, jos häntä vaan kasvatuksen kautta tehtäisiin niihin kykeneväksi. Mutta taaskin tulevat nuo etuluulot ja vanhat katsantotavat esteeksi. Naisen tulee olla ”kodikas” ja semmoisena pidetään häntä ainoastaan silloin kun hän aamusta iltaan istuu jonkun turhanpäiväisen käsityön ääressä, vaikka hän sen kautta laiminlöisikin taloudelliset toimet ja monet muut tärkeämmät tehtävät. Eikö hän päinvastoin kotinsa etua paremmin valvo, jos hän tekee sellaista työtä, josta hän vähimmällä ajan ja voimain hukkaamisella kantaa suurimman hyödyn?
Teollisuuslehden 5:nessä numerossa on huomiota ansaitseva kirjoitus, jossa esiintuodaan Frithiof Foss’in ajatuksia naisen asemasta taloustieteen kannalta. Muun muassa siinä sanotaan: ”Niin kauan pysyy nainen entisessä asemassaan, kunnes yleisössä on herännyt se vakuutus, että naisenkin täytyy olla yhtenä renkaana siinä suuressa ketjussa, joka muodostaa yhteiskunnan taloudellisen toiminnan, ja että naisen toimiala on mehiläispesässä ei kuningattaren, vaan tavallisen työmehiläisen. Niin kauvan kuin naista pidetään yksin vaan menettävänä, eikä samalla myöskin tuottavana elimenä yhteiskunnassa, ei hän voi koskaan päästä yhtäveroiseksi miehen rinnalle. Huolellinen isä, joka kantaa tytärtään käsillään, pukee hänet silkiin ja haihduttaa kaikki murhepilvet hänen valkoiselta otsaltaan, on huono taloudenhoitaja, sillä hän johdattaa tyttärensä askel askeleelta köyhäin kodin ovelle. Sanotaan: nainen on heikko, häntä täytyy suojella. Mutta onko se suojelemista, kun avutonna, tahdotonna heitetään olento elämän aaltoihin aivan kuin vene airoitta, purjeitta, peräsimettä, tahi kun vanhin lähettää tyttärensä maailmaan, kovin hienotunteisena, ylpeänä, suuriin ajatuksiinsa paisumaisillaan, mutta tyhjänä kuin kilisevä kulkunen, perusteellisia tietoja ja kokemusta vailla ja vaarassa helposti joutua haaksirikkoon vähäisimpiinkin elämän luotoihin. Kuinka voidaan ajatella, että tällainen olento voi joutua tiedokkaan, työhön kykenevän toimekkaan miehen vertaiseksi, joka ponnistaa kaikkia voimiaan voidakseen elättää itseänsä, jonka täytyy tehdä kaksi ja kymmenkin vertaa työtä, koska löytyy kovin paljon naisia, joista täytyy huolta pitää –”.
”Jos tarkastamme niitä töitä, joita aikakautemme naiset harjottavat, niin huomaamme, että ne yksinomaisesti ovat n. s. käsitöitä. Tässä emme ota lukuun talouden hoitoa, vaan työtä voittoa tuottavana toimena. Tavalliset naisten käsityöt eivät kannata, ne tuottavat vaan nimellisen voiton, koskapa työntekijän elatus ja toimeentulo maksaa saman verran tahi enemmänkin kuin työn tuotteella saadaan kaupassa. Syynä tähän on se seikka, että koneet ja monet monituiset naiset, joiden ei tarvitse työstään elää, voivat valmistaa käsitöitä halvemmasta. Useimmissa perheissä valmistetaan taloudessa tarvittavat naisten käsityötuotteet kotona; muualta ei siis tarvitse ostaa niitä, joten ne, jotka käsitöistään yksin elävät, eivät saa menekkiä tuotteilleen, eikä ainakaan semmoista hintaa, jotta työ kannattaisi, koskapa tehtaat siinä suhteessa ovat voittamattomat kilpailijat. Kun tätä seikkaa mietimme, niin huomaamme helposti, kuinka suuri ajan ja työkyvyn hukka se on, että naiset käyttävät voimiaan n. s. käsitöihin. Selvää on, että monet muut työt, jotka voisivat hyödyttää paljoa suuremmassa määrässä ja tuottaa varsinaista voittoa tekijälleen vähäarvoisten käsitöiden vuoksi jäävät tekemättä”.
Kuta enemmän ihmiskunta lisääntyy, sitä ankarammaksi käy taistelu olemisen puolesta. Elatuksen hankkiminen on kaikille olennoille, eläimille samoin kuin ihmisillekin, oikeus ja velvollisuus. Joilla enin on neroa ja voimaa, ne parhaiten itselleen tien raivaavat; saamattomat ja heikot raukeavat, jäävät jäljelle. Se on ihmiskunnan yhtämittaiselle kehittymiselle välttämätöin luonnonlaki. Mutta vapautta täytyy olla itsekullakin indiviidillä käyttämään ja kasvattamaan voimiaan tässä yleisessä taistelussa. Jos yhteiskunta tahtoo pystyssä pysyä, ei se pakollisilla keinoilla saa estää enemmän toista kuin toistakaan vapaasta kilpailemisesta. Mahdollisuuden ehdot olkoot itsekullekin yhtä suuressa määrässä tarjona. Ainoastaan siten oikeutta ja kohtuutta noudatetaan.
Jos vähänkään vertaamme tyttö- ja poikakouluja toisiinsa, huomaamme kohta, kuinka suunnatointa vääryyttä valtio on tehnyt sille sukupuolelle, jota heikommaksi sanotaan, ja jota sen siis tulisi pikemmin edes-auttaa kuin sortaa. Pojille on jos jonkinlaisia oppilaitoksia valmistettu, jotka kaikki vievät selvään, määrättyyn tarkoitukseen. Taipumuksiensa ja lahjojensa mukaan saa poika vapaasti valita, millä alalla hän parhaiten tahtoo elatuksensa hankkia ja voimiaan ihmiskunnan hyväksi käyttää. Lukuunottamatta noita ”jatko-opistoja” joissa vaillinaisesti valmistetaan opettajattaria huonosti palkattuihin virkoihin, ei tyttökouluillamme ole mitään käytännöllistä päämäärää. Yliopisto on naiselta suljettu, ja samalla ovat häneltä myös kaikki ne oikeudet kielletyt, jotka hän sillä tiellä voisi itselleen hankkia. Senaatin uuden tyttökoulu-järjestelmän ehdotuksessa nimenomaan vielä sanotaan, ett’ei tyttökoulujen tarkoituksena tule olemaan valmistus ylioppilastutkintoon. Juuri kuin tuo olisi niin erinomaisen suuri ansio, että siitä vielä erityisesti piti vakuutettaman. Kyllä se muutenkin hyvin tiedetään, ett’ei tyttökouluillamme vielä pitkään aikaan tule olemaan sitä eikä mitään muutakaan järjellistä tarkoitusta.
Mutta niinkauvan kuin turhaan odotamme oikeutta virkatielle pääsemiseen, huomatkaamme, ett’ei se tie suinkaan ole ainoa, jolla hyötyä ja menestystä saavutetaan. Kaupan ja teollisuuden ala on nykyisen elinkeinolain nojalla naisellekin avoinna. Niissä toimissa hän saa kantaa työstään sen hedelmän, jonka ahkeruutensa ja taitavuutensa ansaitsee. Sitä vastaan näkee valtio, niinkuin tiedämme, hyväksi maksaa samasta virasta, samasta työstä naiselle paljon vähemmän palkkaa kuin miehelle. Vieläpä ovat useat käytännölliset toimet muutenkin vähemmän rasittavia ja samalla kuitenkin tuottavampia kuin virkatoimet. Ne perustavat siis paremman aineellisen toimeentulon, joka juuri onkin taas tärkeänä ehtona ihmisen itsenäisyydelle ja vapaudelle. Kun nainen näin saa vankan, reaalisen pohjan jalkainsa alle, herää hänessä itsetuntoa, uskallusta ja luottamusta omiin voimiinsa. Huoletoin aineellinen toimeentulo suo hänelle sen ohessa aikaa ja tilaisuutta myöskin korkeampiin pyrintöihin, joita hän voi harrastaa sitä suuremmalla voimalla ja pontevuudella, kuta vapaampi ja itsenäisempi hänen asemansa on. Vanhaa, perin hullua etuluuloa on vaan sekin, että käytännölliset toimet muka edellyttävät tekijässään poroporvarimaisuutta, tai että ne olisivat halvempiarvoisia kuin virkatoimet. Hyvävarainen asioitsija tai teollisuuden harjottaja on päinvastoin onnellisemmassa tilassa kuin virkamies, joka enemmän tai vähemmän riippuu esimiehensä mielivallasta; eikä hänen tehtävänsä suinkaan vähemmän arvoinen liene ihmiskunnan edistymiselle kuin ikinä viimeksi mainitunkaan.
Sitä paitse täytyy naisen kasvatuksen kaikessa tapauksessa tulla käytännöllisemmäksi jo senkin tähden, että hänellä tuonlaisessa tosityössä on terveellinen vastapaino tunteen ja fantasian liialliselle lennolle. Antaantukoon sitten mille uralle hyvänsä, mutta ensin hänen täytyy siirtyä takaisin todelliseen elämään, josta nyt on melkoisesti vieraantunut. Ainoastaan todellisen elämän pohjalle rakennetussa luonnollisessa järjestyksessä voi naisen kehitys käydä varmaa ja tervettä suuntaa.
Mutta onhan vielä pari kysymystä vastattavana. Annetaanko naiselle kasvatuksen kautta sellaisia tietoja ja perusteita, että hän täysi-ikäiseksi tultuaan itsekasvatuksen kautta voisi yhä edistyä?
Minkälaiset ovat tässä suhteessa meidän tyttökoulumme ja missä määrässä ne yllämainittua tarkoitusta täyttävät? Valitettavasti siihen kysymykseen on vaan yksi vastaus: Koko tyttökoulu-järjestelmä on niin huono, niin peräti kelvotoin, ett’ei ole paranemisen toivoakaan, ennenkuin perinpohjainen muutos tapahtuu. Hauskaa olisi tietää, mitä järkevää periaatetta ensiksikin oppiaineiden valitsemisessa on seurattu. Arvattavasti on joku pätevä syy, minkätähden tyttökouluissa niin pelokkaasti kartetaan sellaisia oppiaineita, jotka ajatusta kehittäisivät. Ja samasta pätevästä syystä kaiketi noita vieraita kieliä pidetään niin tärkeän tärkeinä, vaikka oppilaita ei edes ainoatakaan niin pitkälle viedä, että heillä olisi halua tai kykyä vierasta kirjallisuutta hyväkseen käyttämään. Entä kurssit sitten! Muutamassa vuodessa sälytetään lapsen muistoon semmoinen joukko tietoja, ett’ei hän ennätä puoliakaan sulattaa, ennenkuin ne jo kaikki haihtuvat. Siitä seuraa ensiksikin liiallinen vaivaantuminen, toiseksi väsymys ja haluttomuus, kolmanneksi surkea ja auttamatoin sekasotku ajatuksessa ja ymmärryksessä. Jos näin ajamalla päähän tupatuista tiedoista jotakin muistoon jäisikin, tulee se kaikessa tapauksessa olemaan pintapuolista ja vajanaista ja perustaa siis tuon johdonmukaisuuden puutteen, tuon ajatuksen haperoisuuden, jotka sitten väitetään olevan naisen luontaisia ominaisuuksia! Ja mitä sanotaankaan tyttökoulujen opetustavasta, joka kuitenkin on huonoa huonompi. Valmiiksi leivottuna tyrkytetään lapsen mieleen dogmia ja sääntöjä, joita hänen tulee sokealla luottamuksella ottaa totuuksina vastaan, kysymättä: ”onko niin?” ja ”minkätähden?” Voitaisiinko keksiä parempaa keinoa kuolettamaan ihmislapsen sielussa omatakeisen tutkimisen halua ja elävän tiedon kykyä. Ei puhettakaan järjen luonnonmukaisesta, säännöllisestä kehittämisestä, ei yritystäkään johdattamaan lasta itsenäiseen havaintoon ja työskentelemiseen, jonka kautta hänen mielensä pysyisi raittiina ja tahtonsa saisi lujuutta, kestävyyttä ja voimaa. Senkinlaiset aineet kuin uskonto, historia ja luonnontieteet tehdään ikäviksi muistotiedoiksi, jommoisina niiden hyöty on tuiki vähäinen taikka – ei mikään. Voimistelu on kuivaa komentoa opettajan puolelta, väkinäistä ja halutointa tottelemista oppilaiden. Ryhdikkäät, voimakkaat liikkeet, jotka ruumiissa jotakin vaikuttaisivat, eivät tule kysymykseen. Sanalla sanoen: tyttökoulumme eivät missään suhteessa vastaa nykyajan tarpeita ja vaatimuksia. Niissä ei ainoastaan estetä oppilaiden henkisten voimain kehkeytymistä, vaan niissä suorastaan turmellaan ja kuoletetaan luontaisten lahjain alkuaineksetkin. Ja niistä saammekin sitten, – emme naisia, jotka itsetietoisella uskaliaisuudella kykenisivät asioita punnitsemaan ja antamaan niille ansaitun arvonsa, vaan naisraukkoja, jotka ikänsä pysyvät kaikenmoisten tyhmien etuluulojen kahleissa, eivätkä niinmuodoin pääse vapaan kehityksen alkuaskeleitakaan ottamaan.
Tulemme sitten viimeiseen kysymykseen. Pidetäänkö kasvatuksessa huolta siitä, että nainen tulee kelvolliseksi ruumiillisesti ja henkisesti kasvattamaan uutta sukupolvea maailmaan? Kuinka siinä suhteessa jälkeentulevaisten etua valvotaan ja ihmiskunnan onnellisuutta edesautetaan?
Liikuttavan kauniisti puhutaan äidin pyhistä velvollisuuksista. Tunnustetaan, ett’ei toista tehtävää ole maailmassa niin painavaa, niin vaikeata, kuin on äidin tehtävä. Koko ihmissuvun ruumiilliset ja henkiset voimat, sen kehitys ja tulevaisuus riippuvat äidistä, kasvattajasta. Mahdettanee siis yhteiskunnassa, jossa tämä kaikki käsitetään ja tunnustetaan, myöskin huolellisesti valvoa, että nainen kasvatuksen kautta valmistuisi tähän tärkeään toimeen, saisi siihen tarpeellista tietoa ja taitoa. Kuinka on?
Vastaa siihen sinä, äiti, joka seisot tuon avonaisen haudan partaalla ja katselet kuinka sydänkäpysi mustaan multaan peitetään. Ja vastaa sinä, joka näet lapsesi kituvana ja kärsivänä lähtevän elämän polulle. Ja sinä, jonka kaunis kantama tuolla turmelusten pyörteessä kieppuu ja vajoomistaan syvyyteen vajoo. Kohtalonsa kova käsi, sallimuksenko ohjaus, vai Luojanko tahto syyn kantaa? Ei, elä petä itseäsi turhalla luulolla. Oma taitamattomuutesi, oma ymmärtämättömyytesi, omat erhetyksesi sen ovat tehneet. Sydänveresi olisit antanut, jos olisit voinut tuon estää, mutta sinä et voinut. Ei pienintäkään ohjausta, ei pienintäkään neuvoa sinulle annettu tehtävääsi. Sinä tulit äidiksi, näit äkkiarvaamatta edessäsi velvollisuuden, jonka täyttämiseen sinulta puuttui sekä tiedollista että käytännöllistä kykyä. Mitä auttoi nyt ranskan kieli, mitä Beethovenin sonaatit, mitä nuo lukemattomat romaanit ja pitsivirkkaukset pienen, heikon ihmistaimen hoitamisessa! Sinä käännyit tätien puoleen, neuvoa anoen. Yksi sanoi niin, toinen näin. Epäselvyytesi vaan kasvoi. Surulla näit, ett’ei lämmin rakkautesi, ei parhain tahtosi, ei alttiiksiantavaisuutesi mihinkään riittäneet, vaan että siihen vaadittiin tietoa ja taitoa, jota nyt ainoastaan kokemuksen kautta voit itsellesi hankkia, kenties yhden, kenties useamman lapsen uhraamisella. Lukemattomat vaikeroimiset, lukemattomat tuskain huudot lähtevät äitien sydämistä. Ankarina syyttäjinä ne kohtaavat tätä yhteiskuntaa, joka äidin tehtävän tärkeyden tunnustaa eikä kuitenkaan mitään tee kelvollisten äitien kasvattamiseksi. Äärettömät summat menetetään virka- ja ammattilaisten valmistamiseen, mutta naisen suhteen laiminlyödään sanalla sanoen kaikki. Tyhjää korupuhetta vaan tuo äidin suuresta tarkoituksesta tulevan sukupolven kasvattajana. Sokurileivoksia, joilla koetetaan nälkäistä pettää. Niin kauvan kuin naista ei tuohon tehtävään valmisteta, nähdään hänessä tosin synnyttäjä, mutta äitiä ei, eikä kasvattajaa. Mutta ken noita huutoja kuulee, ken noita vaikeroimisia korviinsa ottaa? Suurella tyytyväisyydellä ja itserakkaudella muistutetaan meitä vaan yhä ”korkeammista” ja ”täydellisistä” tyttökouluistamme, ja siitä suuresta ”sivistysmäärästä”, joka niissä saavutetaan. Kylläpä ne toden totta ovat ihmeteltävän ”korkeita” ja ”täydellisiä!” Ja kylläpä se ”sivistysmäärä” on ylen arvokas, joka tekee ihmisen kelvottomaksi elämän pyhimpiä velvollisuuksia täyttämään.
Spencer, puhuu yllämainitusta asiasta seuraavaisesti:
”Jos jonkun ihmeellisen sallimuksen oikusta jälkimaailma ei meistä muuta tietoa saisi kuin kokoelman koulukirjojamme ja muutamia päästötodistuksia, voimme arvata, kuinka hämilleen muinaistutkija siinä maailmassa kävisi, kun hän ei näissä merkkiäkään näkisi siihen suuntaan, että todistuksen omistaja mahdollisesti tulisi vanhemman velvollisuuksia täyttämään. Luulemme hänen tekevän seuraavan johtopäätöksen: ”tämä oppijärjestys varmaan on niitä varten, jotka naimattomuuden lupauksen ovat tehneet. Enhän näe tässä pienintäkään vihiä annettaneen lasten kasvatuksesta. Ne eivät ole voineet niin typeriä olla, ett’eivät tuohon vastauksen alaiseen toimeen ole valmistuksesta huolta pitäneet. Varmaan tämä siis lienee ollut jonkun munkkikunnan koulukurssi”.
”Eikö se todella ole kummallista, ett’ei vähintäkään opetusta anneta kasvatustieteessä niille, jotka mahdollisesti ennemmin tai myöhemmin tulevat vanhemmiksi, vaikka lasten elämä tai kuolema, heidän siveellinen kuntonsa tai lankeemuksensa juuri hoitajasta riippuu. Eikö ole eriskummallista, että uuden sukupolven kohtalo jätetään ajattelemattoman tottumuksen, oikun tai mielikuvituksen nojaan, johon vielä liittyy taitamattomain lapsenhoitajani ja etuluuloisten äidin-äitien neuvot. Jos kauppias alkaa toimensa osaamatta luvunlaskua ja kirjanpitoa, huudettaisiin häntä hulluksi ja surullisia seurauksia odotettaisiin. Tai jos joku anatomiaa lukematta on olevinansa kirurgi, ihmettelisimme hänen rohkeuttaan ja surkuttelisimme hänen parannettaviaan. Mutta kun vanhemmat alkavat vaikeata tehtävätään lapsen kasvattamisessa, vaikka he sitä ennen eivät ole edes ajatelleet, mitkä fyysilliset, moraaliset tai intellektuaaliset periaatteet heitä ohjaisivat, – se ei herätä mitään ihmettelemistä niiden suhteen, jotka niin tekevät eikä sääliä niitä kohtaan, jotka uhriksi joutuvat”.
”Niihin kymmeniintuhansiin, jotka henkensä heittävät, pankaa vielä nuo sadattuhannet, jotka heikolla ruumiinrakennuksella työlästä elämää elävät, ja ne miljoonat, joiden terveydentila on huonompi, kuin se muuten voisi olla, ja saattepa jonkunmoisen käsityksen siitä kirouksesta, jonka elämänlakia tuntemattomat vanhemmat saattavat lastensa yli. Ajatelkaa vaan hetkinen kuinka lapsen elämänjärjestys alinomaa vaikuttaa vahingollisesti tai hyödyllisesti läpi koko elämän, ja kuinka kaksikymmentä väärää hoidantotapaa on yhtä oikeata vastaan ja tulettepa ymmärtämään niitä kauheita seurauksia, joita tällainen sattumuksen järjestys myötänsä tuo. – Ja kun pojat sekä tyttäret kasvavat heikkoina ja kivuliaina, pitävät vanhemmat sitä tavallisesti onnettomuutena – Jumalan koettelemuksena. Kun vanhempain ajatukset tietysti ovat tuota tavallista sekasortoista laatua, kuvittelevat he vaivan tulleen ilman mitään syytä, taikka sitten ovat syyt olleet yliluonnollisia. Mutta niinpä ei toden totta olekaan laita. Muutamissa tapauksissa ovat ne epäilemättä perityitäkin, mutta useimmissa huonot säädännöt ne perustavat. Ylipäätään ovat vanhemmat itse edesvastauksessa kaikista tuskista, kivulloisuuksista, alakuloisuudesta ja kurjuudesta. He ovat ottaneet lapsen hoidettavakseen; julmasta huolettomuudesta he ovat laiminlyöneet ottaa selkoa noista elämän prosesseista, joihin he lakkaamatta käskyillään ja kielloillaan vaikuttavat; suurimmassa tietämättömyydessä fysiologian ensimmäisistä laeista he vuosi vuodelta ovat turmelleet lapsiensa terveyttä ja niin muodoin matkaansaaneet kipua ja kuolemaa ei ainoastaan lapsilleen vaan vieläpä heidän jälkeentulevaisilleenkin”.
”Yhtä suuri on taitamattomuus ja siitä seuraava vahinko, kun fyysillisestä kasvatuksesta luomme silmämme moraaliseen. Katsokaapa tuota nuorta äitiä ja hänen lainsäädäntöjään lastenkammarissa. Ei ole vielä monta vuotta siitä kun hän itse vielä kävi koulua, jossa hänen muistoaan rasitettiin sanoilla, nimillä ja päivänluvuilla, jonka ohessa hänen ajatuskykyänsä tuskin ollenkaan harjoitettiin; jossa ei ainoatakaan osviittaa hänelle annettu lapsuudessa alkavien taipumusten eri hoidantotavoista, ja jossa ne lait, joiden alainen hän oli, eivät vähimmässäkään määrässä tehneet häntä kykeneväksi omatakeista kasvatustapaa harkitsemaan. Väliaikaiset vuodet kulutti hän musiikkiin, fantasiatöihin, romaanien lukemiseen ja huvituksiin; ei ajatustakaan äidin vastauksen-alaiselle kutsumukselle, eikä tule paljon kysymykseenkään tuo kunnollinen henkinen kehitys, joka voisi olla valmistuksena äidin kalliille tehtävälle. Ja ajatelkaa häntä, kun hän saa kehkeytyvän ihmissielun haltuunsa uskotuksi! Katsokaa, kuinka tykkänään tietämätön hän on niistä ilmauksista, joiden kanssa hänellä on tekemistä; kuinka hän on ottanut täyttääkseen velvollisuuden, jota perusteellisimmankin tiedon avulla vain vaillinaisesti voi suorittaa. Hän ei tunne mielenliikutusten luontoa, ei niiden johdonmukaista kehittymistä, niiden ilmaantumisia, eikä missä niiden oikeutettu esiintyminen loppuu ja väärinkäytös alkaa. Hän luuletteleikse, että jotkut tunteet ovat ainoastaan huonoja – eikä se ole totta minkään suhteen – ja toiset taas, menivät kuinka pitkälle tahansa, hyviä, joka ei liioin ole totta. Ja yhtä tietämätöin hän myöskin on eri hoitotapojen vaikutuksesta. Kuinkapa noita surullisia seurauksia, joita hän jok’ainoa hetki näkee, voitaisiin välttää? Kun hän ei myöskään tunne sielun-elämän ilmauksia, ei niiden syitä eikä vaikutuksia, tekee hänen sekaantumisensa niiden suhteen useimmiten suurempaa vahinkoa kuin hänen suurin välinpitämättömyytensä voisi aikaansaada. – Koska hänellä ei mitään tieteellistä johdatusta ole, eikä hän myöskään kykene saamaan sitä selville tutkimalla niitä sielunelämän ilmauksia, jotka hänen lapsessaan esiintyvät, tulee hänen hallitsemisensa olemaan ajattelematoin, muuttelevainen, vahingollinen ja turmelisi todenperään kaikkityyni, ell’ei kehityksessä olevan sielun luontainen suuri pyrkimys sukukunnan korkeimpaan siveelliseen kantaan voittaisi muita pienempiä vaikutuksia”.
Olen koettanut tuoda esiin epäkohdat naisen nykyisessä kasvatuksessa. Mutta kuinka ne ovat parannettavat, kuinka on muutos tapahtuva? Vastaus ei ole niinkään vaikeata, kun sen ensi katsannossa luulisi olevan. Totuus on yksinkertainen, se kulkee aina suorinta tietä; erhetykset vaan mutkikkaille poikkeavat. Ennen kaikkea: pois konstikkaisuus ja teeskenteleminen, pois tuo ulkonainen kiilto, tuo sisällinen valhe ja nuo pintapuoliset tiedot. Kasvatus olkoon kansallinen ja luonnonmukainen. Kehitys käyköön tasaista polkua, tarkoin seuraamalla luonnon määräämiä fyysillisiä ja psyykillisiä lakia. Johdatettakoon lasta havainto-opetuksen kautta itsetoimintaan ja annettakoon luontaisten voimain siten vapaasti kasvaa; vanhempain tulee poistaa ulkonaisia esteitä, raivata tietä, olla apuna ja tukena, tarjota lapselle edistymisen välikappaleita, sen mukaan kuin hän kykenee niitä itselleen omistamaan ja hyväkseen käyttämään. Sillä tavoin lapsi säännöllisesti ja johdonmukaisesti edistyy; itsetyöskentelemisessä pysyy mieli raittiina ja elpyneenä, tahtoon tulee kestävyyttä ja voimaa, ajatuskyky kasvaa, huomio teroittuu. Sen ohessa lapsi harjaantuu omin neuvoin edistymään, eikä silloin koulun loppu tule olemaan oppimisen loppu, vaan ainoastaan se kohta kehittymisen yhtämittaisessa jaksossa, jolloin kasvattajan apu on käynyt tarpeettomaksi.
Siveellisessä suhteessa tulee kasvattajan samoin seurata luonnon viittaamaa tietä, muistaen, ett’ei lapsesta ole tuleva orja, vaan vapaa, itsehallintoon kykenevä ihminen. Olkoon kasvattaja lapsen kokenut ystävä ja neuvonantaja, ei säädäntöjä laativa, rankaiseva tuomari; osottakoon ja huomauttakoon kasvatilleen huonon käytöksen luonnollisia seurauksia; opettakoon häntä tuntemaan omaa itseänsä sekä erottamaan sielussaan hyvät ja huonot taipumukset; herättäköön hänessä siveellisyyteen pyrkimisen halua ja totuttakoon häntä niinmuodoin omin voimin hillitsemään ja tukahduttamaan alhaisempia, itsekkäisiä tunteita sekä kehittämään ylevämpiä. Ja käyköön tässäkin suhteessa edistyminen tasaisessa, luonnollisessa järjestyksessä, sen mukaan kuin nuoressa sielussa siveelliset voimat kasvavat ja varttuvat.
Tyttökoulut ovat rakennettavat tykkänään toiselle perustukselle kuin tätä ennen. Heitettäköön pois tuo vanha, kulunut, tyhjä fraasi naisen ”korkeammasta sivistyskannasta”. Suomen kansa on liian köyhä kustantamaan itselleen noita ”korkeasti sivistyneitä” – tyhjäntoimittajia. Pidettäköön etupäässä silmällä elämän todellisia vaatimuksia. Koulu tarjotkoon ensiksikin naiselle samoin kuin miehellekin sellaisia tietoja, joiden avulla hän vastedes taipumustensa ja voimainsa mukaan saattaa hankkia itselleen tarpeellisen elatuksen. Tuottavan työn ja toimen kyky on naiselle tarpeellinen, joutui hän sitten naimiseen tai ei. Toiseksi: koska naisen luonnollisena tarkoituksena aina tulee olemaan uuden sukupolven kasvattaminen, on kouluissa annettava hänelle siihen tiedollista opetusta. Luonnontieteillä on naiskouluissa siitäkin syystä oleva suuri merkitys. Selitettäköön oppilaille luonnonlait niiden totuuksien nojalla, jotka tiede nykyaikana on selville saanut. Luonnontieteihin perustettakoon terveydenhoito-oppi ynnä kasvatus-oppi. Ja kolmanneksi: siihen nähden, että taloudenhoito useimmiten tulee olemaan naisen tärkeimpiä tehtäviä, on hänelle annettava opetusta myöskin taloustieteessä. Keskisäädyissä nykyään vallitseva ekonoomillinen häviötila perustuu muiden epäkohtien ohessa suuressa määrässä myöskin perheen emäntien taitamattomaan ja ymmärtämättömään talouden hallintoon. Naisen ahdas asema, hänen tottumattomuutensa tuottaviin toimiin, omistus-oikeuden puute, ynnä monet muut seikat ovat vaikuttaneet hänessä joko välinpitämättömyyttä, taikka epäselvyyttä, taikka varsin vääriä käsityksiä talousseikoissa. Hän ei ymmärrä tulojen ja menojen, produktsioonin ja konsumtsioonin keskinäisiä suhteita; ei kykene edes arvostelemaan eikä vertaamaan eri töiden ja tointen todellisesti tuottavaa taloudellista hyötyä. Voisin esiintuoda monenmoisia valaisevia esimerkkiä, mutta ne eivät ole tässä paikallaan. Varma vaan on, että perheiden ja yhteiskunnan edut vaativat naisen järjen kehittämistä tälläkin alalla. Taloustieteen kautta hänen näköalansa laajenee ja käsitteensä selviävät, hän oppii tukemaan perheensä taloudellista toimeentuloa, eikä niinkuin nyt usein tapahtuu ymmärtämättömän menetyksen kautta sitä hävittämään.
Mitä muihin oppiaineihin tulee, suunniteltakoon niissä oppimäärät niin, että nainen koulun päätettyä voi suorittaa ylioppilastutkinnon ja siten tulee tilaisuuteen opintojaan yliopistossa jatkamaan, jos hänellä siihen halua ja varoja on.
Senaatin ehdotus tyttökoulujen uudesta järjestämiseen on herättänyt suurta ja yleistä mielipahaa. Eikä ihmekään. Entiset oppilaitokset eivät enää lähesmäärinkään tyydyttäneet ajan tarpeita ja vaatimuksia. Parannuksia toivottiin ja – luvattiin. Odotetaan vuosi vuodelta; asiaa harkitaan, komiteat istuvat (taikka seisoivatko, sitä en tiedä), senaattikin jo vihdoin ottaa kysymyksen tarkastuksen alaiseksi. Ja niin julkaistaan sitten tuo ehdotus, jossa ensimmäisenä huolenpitona on: estää kansakoulujen oppilaita tyttökouluihin pääsemästä, toisena: estää tyttökoulujen oppilaita yliopistoon pääsemästä. Muuten jäädään jokseenkin entiselleen. – Noinko pitkälle nyt siis päästiin kaikkien anomuksien ja rukouksien, kaikkien toivojen ja odotuksien, kaikkien lupauksien ja vakuutuksien jälkeen!
Eikö tämä taas ole uusi todistus siitä, ett’ei meillä naissivistyksen korottamiseksi tahdota todenperään mitään tehdä?
Oli ennen Kartagon ja Rooman naisilla voimaa, intoa ja tahtoa panemaan kaikki alttiiksi isänmaansa edestä. Liianko paljon luotettiin Suomen naisiin, kun uskottiin heidän uhraavan jonkun eau de cologne pullon, muutaman hansikkaparin, pystyttääkseen yhdistetyin voimin sukupuolelleen yhden kunnollisen suomenkielisen oppilaitoksen maamme pääkaupunkiin?
Lähde: Kodin suuret klassikot: Minna Canth. 1987. Weilin + Göös, Espoo. Ensimmäisen kerran ilmestynyt Valvoja-lehdessä 1884.