Naisia salapoliiseina

Naisia salapoliiseina. Kirjoittanut anonyymi

Ei ole uutta eikä outoa, että on edullista käyttää naisia salaurkkijoiksi; mutta useimmat niistä naisista, jotka harjoittavat tätä ylevätä ammattia – ei varsinaisena virkanaan, vaan muutoin vaan harrastajia – tekevät sen sulasta intressistä siihen ja syy, miksi he ovat tuollaisen toimen itselleen valinneet, on siis kokonansa yksityistä laatua.

Mutta tässä samoinkuin kaikissa muissakin asioissa ovat englantilaiset naiset osoittaneet olevansa etevämpiä kuin kaikkien muiden kansakuntien naiset, mitä käytännöllisiin lahjoihin tulee.

Erään englantilaisessa poliisikunnassa palvelevan naisen, jota yleensä pidetään maailman ensimmäisenä naispoliisina, tulin minä kerran sattumalta tuntemaan.

Koko hänen olentonsa oli erittäin miellyttävä ja rakastettava. Hän oli vaatetettu hienoksi naiseksi, ei liian komeaksi eikä myöskään liian yksinkertaiseksi. Hänen kasvonsa olivat poliisin kannalta katsoen ei ainoastaan kullan, mutta myös kalliitten kivien arvoiset. Pää oli Desdemonan, viaton, viehättävä, miltei hurmaava; tukka keltanen ja silmät taivaan siniset. Hänen käytöksensä oli hauskaa ja sivistynyttä.

”Minä olen syntynyt tähän virkaani”, sanoi hän, ”jo koulun penkillä oli suurin hauskuuteni lukea kertomuksia rikosjutuista. Kun luin kuvauksen eräästä rikoksesta, joka oli niin kauhea, että hiukset kohosivat pystyyn päässäni, tulin melkein hulluksi ilosta, ja silloin vasta olin oikein mielissäni, jos tuo salaperäinen murhaaja tahi rikoksentekijä oli jäsenenä oikeassa myrkynsekoittajain ja pahamaineisten naisten seurassa. Kun sitte isäni kadotti omaisuutensa ja minä jäin siihen tilaan, että itseni täytyi ruveta elättämään henkeäni, niin päätin heti hakea itselleni paikkaa poliisikunnassa ja siellä ruveta hyödykseni käyttämään taitoani keksiä rikoksentekijöitä. Ei teidän pidä luulla, että naispoliisit ovat sivistymättömiä, jokapäiväisiä naisia, tahi että kuka tahansa nainen voisi semmoisen paikan saada; ei likimainkaan. Ovatpa muutamat heistä hankkineet itselleen suuren tieteellisen sivistyksen, ja minä tunnen muutamia virkatoverini joukossa, jotka ovat hyvillä todistuksilla käyneet Cambridgen collegen läpi.

Meillä on alaisinamme käytettävänä erilaatuisiin toimiin koko joukko naisia. Meillä on kadunlakasijoita, kerjäläisiä, tulitikunmyyjiä ja muita samanlaisia henkilöitä, jotka ovat asetetut työskentelemään niiden rakennusten luo, joita me tahdomme vartioida. Joku aika sitte oli minulla sangen vaikea toimi suoritettavana, ja minä asetin erään naisen muutaman talon kohdalle Westendissä, jossa se nainen asui, jota minun piti vartioida. Mutta kuinka valppaita me olimmekin, niin emme kuitenkaan saaneet nähdä tuota naista. Silloin asetin minä tuon talon edustalle kadunlakasijan, joka oli vanha, koukkuselkä ja ryysyihin puettu. Koko viikon ajan lakasi hän siinä, usein mitä kurjimmassa ilmassa. Kauan odotimme turhaan, mutta vihdoin näyttäytyi eräänä päivänä uutimien takana hieno nainen, jonka hoikka vartalo kuvastui mustaa taustaa vasten – hetkinen sen perästä aukeni akkuna ja naisen käsi heitti sen kautta ulos muutamia kuparirahoja pienessä metallilaatikossa.

Naista minä en voinut tuntea – mutta juuri tuon metallilaatikon minä tarvitsin todistuskappaleeksi ja sen avulla minä vihdoin pääsinkin oikeille jäljille.

Naissalapoliisien täytyy osata näytellä kaikenmoisia, mitä erilaatuisimpiakin osia. Minä olen jo ollut tarjoojattarena oluttuvissa, kamarineitinä suuressa hotellissa, vieläpä ravintolan emäntänäkin. Minä en vältä minkäänlaisia vaivoja. Sillä kuten sanottu, minä rakastan kiihkoisesti ammattiani. Nainen, joka antautuu tälle alalle, ei saa panna suurta arvoa hyviin aterioihin ja mukaviin asumuksiin. Hänen täytyy osata olla kenen kanssa tahansa, yksinpä kaikista kelvottomimpienkin, ja ennen kaikkea on hänen vapauttaminen itsensä kaikista naisellisista heikkouksista.

Minä puolestani en ymmärräkään, miksi naisen ylipäänsä pitäisi olla aremman. Minä en pelkää milloinkaan, ja kumminkin olen useasti ollut mitä tukalimmassa asemassa.

Etupäässä pitää olla päättäväinen ja kylmäverinen. Jos minä kadulla kohtaan jonkun, jota en tahdo tavata, niin hyppään minä heti ajurin vaunuun, katsomatta ensin onko minulla rahoja mukana vai ei. Jos ei ole, niin näytän minä vaan korttini ajurille ja hän ajaa silloin, mihin minä tahdon. Seuraavana päivänä tulee hän minun luokseni ja silloin saa hän kaksinkertaisen maksun.

Aseita minä en koskaan kanna mukanani, – ainoastaan tämän pienen pillin; se on kerran, niin pieni kuin se onkin, pelastanut minun henkeni.

Kerran olin minä erään murhamiehen kanssa kahden kesken. Saadakseni hänet tunnustamaan, lausuin minä hänelle lujasti: ”minä tunnen murhamiehen, te olette murhaaja”. – Heti kääntyy hän minuun päin, vetää esiin revolverinsa ja ojentaa sen minua kohden. Minä katsoin häneen tyynesti ja lausuin: ”Ampukaa te vaan, jos tahdotte. Mutta älkää luulko, että olen tullut tänne yksin ja ilman apulaisia. Näettekö tämän pillin – lyhyt puhallus maan siihen, ja kaksikymmentä miestä, jotka ovat valmiina tuolla, astuvat samassa silmänräpäyksessä minua auttamaan.”

Tämän kuultuaan hän heittäytyi armoille ja otettiin kiini.

Toisinaan täytyi käyttää semmoisia keinoja, joihin meni äärettömästi rahaa. Kerran piti minun viettää kokonainen kesä muutamassa kalliissa hotellissa Brightonissa vartioidakseni erästä nuorta miestä, jota epäiltiin rahakavalluksista. Minä pidin häntä niin tarkoin silmällä, että olisin vihdoin voinut pennilleen ilmoittaa hänen menonsa. On totta, että minä autoin häntä tekemään niitä vielä suuremmiksi, kun saavuttaakseni päämaaliani lähestyin häntä ja keikailin hänen edessään ja. tuntematta vähintäkään omantunnonvaivaa, annoin hänen maksaa puolestani huviretkillä, päivällisillä, illallisilla j. n. e.

Suuret kauppahuoneet ottavat minut usein pitämään silmällä palvelijoitaan ja ilmoittamaan miten nämät viettävät iltojaan. Ja useammin, kuin nämät nuoret miehet luulevatkaan, olen minä sen kautta hyödyttänyt heitä. Nähdessäni heidän olevan menemäisillään häviöön pienen, riittämättömän palkkansa vuoksi, kerroin minä tämän heidän esimiehelleen ja sain nämät useammin kuin yhden kerran lisäämään heidän paikkojaan.

Tällaisista tehtävistä saan minä 25 markkaa päivällä. Kerran ansaitsin tällaisessa tilaisuudessa 25.000 markkaa yhdellä kertaa. Luonnollisesti on minulla silloin usein suuria kustannuksiakin, mutta kaikesta huolimatta ansaitsevat useimmat salapoliiseina olevat naiset noin 12,000 vuodessa. Eräältä asianajajalta sain äskettäin hänelle tekemästäni palveluksesta 600 markkaa.

Parhaillaan näistä asioista jutellessaan sai tuo herttainen nainen sähkösanoman.

”Ah!” huudahti hän, ”tässä on taas jotakin; minun täytyy heti matkustaa Pariisiin”. Muutamia minuutteja myöhemmin istui hän jo ajurin vaunuissa, jotka veivät häntä asemalle. Joitakuita tuntia sen jälkeen hän jo varmaankin leijaili ja keikuttelihe Pariisin bulevardeilla.

Lähde: Päivälehti 3.12.1890.