Naisen alkuperä
| Naisen alkuperä. Suomennos. Kirjoittanut Camille Flammarion |
Raamattu meille vakuuttaa, että kaiken Isälle eräänä päivänä pisti päähän nykäistä kylkiluun ensimäisen ihmisen kyljestä, suurentaa sitä ja muuttaa se naiseksi, Aadamin suurimmaksi hämmästykseksi, hän kun ei herätessään tahtonut uskoa silmiään. Edelleen vakuuttaa meille raamattu, että tämä nainen oli kaunis, puhdas ja ihastuttava, mutta epäämättömästi vähemmin hyveinen kuin hänen miehensä, koska hän vietteli tämän syntiin. Ja tämän jälkeen, niin jatkuu kertomus, istahti ikuinen Isä puun siimekseen ja neuloi eläimen nahoista kaksi pukua esivanhempaimme käytettäviksi, Meistä näyttää kuin ei pitäisi tässä kertomuksessa ottaa mitään puustavillisesti. Kaikki on vain kaunista itämaista symbolismia.
Tämän saman tarun naisen alkuperästä tapaa, hieman eri muodossa, kaikissa itämaisissa ja hindulaisissa traditsiooneissa, ja melkein aina on niissä – se täytyy tunnustaa – vallalla sama vähemmän suotuisa käsitys ensimmäisestä naisesta, jonka syy on, sanotaan, ettei mies voinut elää ikuisesti onnellisena paratiisin tenhoavissa nautinnoissa, tuntematta viettelyksiä, tauteja ja himoja.
Mutta, jos asiaa ottaa punnitakseen, niin eivätköhän naisen vastustajat ole menneet liian pitkälle pahansuovissa arveluissaan naisesta?
Pyhä Cyprianus sanoo näin:
”Pysyköön meistä loitolla tuo rutto, tuo tarttumus, tuo kätketty turmelus. Hänen muotonsa se on, joka johtaa, syntiin. Hänen olemuksessaan on saanut alkunsa kuoleman välttämättömyys. Yhteys naisen kanssa on kaikkien rikosten lähde; se on se myrkyllinen visma, jolla paholainen vie meidän sielumme. Yhteys naisen kanssa on onnettomuuksien lähde”.
Ja pyhä Augustinus arvelee:
”Erittäin tärkeätä olisi ratkaista kysymys siitä, nousevatko naiset viimeisellä tuomiolla ylös naisina, säilyttävät sukunsa: sillä voipa syyllä pelätä, että onnistuvat viettelemään meitä miehiä itse Jumalan kasvojen edessä”.
Pietari sanoo:
”Kun kuulen naisen puhuvan, pakenen häntä kuin sähisevää käärmettä”.
Jo Mooses piti naista epäpuhtaana ja tuomitsi kuolemaan miehen, joka lähestyi naista eräinä määrättyinä hetkinä. Kristinoppi on hiukan samaa mieltä juutalaisuuden kanssa ja pyhä Thomas selittää, että nainen, ollen epäonnistunut ja satunnainen olento, ei ole voinut kuulua alkuperäiseen luomissuunnitelmaan.
Pyhä Gregorius oli samaa miellä:
”Hyvää naista on vaikeampi löytää kuin valkoista korppia”.
Ja Salomo:
”Nainen on karvaampi kuolemaa. Tuhatta miestä kohti olen aina tavannut yhden hyvän. Mutta naisesta en niin ainoata”.
Entä Euripides:
”Jos se on ollut joku Jumala, joka naisen on luonut, niin tietäköön hän, tai Jumala, kuka tahansa lieneekin, että hän on, mitä mieheen tulee, tällä teollaan tehnyt mitä suurinta pahaa”.
Cicero tuumii:
”Ellei naista olisi, keskustelisivat miehet Jumalien kanssa”.
Ja Philo:
”Nainen ei ole muuta kuin kehittymätön koiras”.
Aristoteles arvelee:
”Luonto ei synnytä naista kuin silloin, kun se ei kykene synnyttämään miestä”.
Entä Montesquieux:
”Naiset ovat pieniä sieluja”.
Moliére sanoo:
”Naisista ei ole hiiteenkään. Paras heistä on aina pahuutta täynnä. Koko sukupuoli on siirretty maailman turmioksi.
Sellaiset ovat arvostelut, jotka nainen on saanut osakseen kuuluisilta kirjailijoilta ja pyhiltä miehiltä. Itse Bossuetkin neuvoo häntä nöyrtymään ja luopumaan turhamielisyyksistään sekä muistamaan, ettei hän, kun kaikki käy ympäri, ole muuta kuin ”yksi puuttuva kylkiluu”. Tämänlaisilla arvosteluilla voisi täyttää paksun kirjan. Olemme vain muistostamme poimineet nämä muutamat yllämainitut. Emme ole edes, – hienotunteisesti kyllä – tahtoneet ollenkaan mainita kuuluisaa kokousta, jossa kaikkea kunnioitusta ansaitsevat kirkonisät tulivat siihen yksimieliseen päätökseen, ettei naisen päässä ole enemmän järkeä kuin hänen kädessään. On vallan turhan huomauttaa, että kaiken tämän ovat sanoneet miehet, eivätkä naiset; tämä huomautus ei merkitse mitään, sillä niin pahaa kuin mies naisesta kykeneekin ajattelemaan, ei löydy naista, joka ei ajattelisi vielä pahempaa.
Täten ovat siis kaikki yksimieliset tästä asiasta ja molemmat puolet ihmissukua yhtyvät Moliérin yllämainittuun mielipiteeseen. Käykäämme nyt katsomaan, mitä tiede sanoo naisen kehityksestä ja siitä kehityksen asteesta, jolla hän nyt on.
Mies on kokonaan kadottanut hännän, joka apinoilla vielä on täydessä kukoistuksessaan. Mutta embryona ollessaan on ihmisellä kahden ensimmäisen kuukauden aikana hännän alkua ja naisella on tässä hännässä yleensä yksi nikama enemmän kuin miehellä, joten hän uskollisemmin kuin tämä on säilyttänyt esi-isiemme apinain tuntomerkit.
Embryologia meille osottaa toisella puolen, että embryo ensimäisinä yhdeksänä viikkona on sukupuoleton, mutta saa sitten kauniimman sukupuolen tuntomerkkejä. Vasta viidentenä kuukautena alkavat miehisen suvun ominaisuudet siinä esiintyä, joten siis miespuolinen embryo on naispuolesta yhtä kehitysastetta ylempänä.
Jos tarkastamme miehen ja naisen aivoja, niin huomaamme, että aivojen paino miehillä on kestimäärin 1400 grammaa ja naisilla 1250 grammaa.
Muuan kauniin sukupuolen edustaja kuullessaan tämän huomautti, että asia on vallan luonnollinen, koska naisen ruumis yleensä on kevyempi miehen ruumista. Mutta pahaksi onneksi ei asianlaita ole aivan niin. Sillä jos lasketaan, että miehen ruumiin paino suhteutuu naisen ruumiin painoon kuin 100:93, niin saadaan silloin aivojen painon välille suhteeksi sadan suhde yhdeksäänkymmeneen yhteen. Naisen aivot ovat siis vastaan sanomattomasti kevyemmät kuin miehen ja kautta koko hänen ikänsä.
Lisätkäämme tähän vielä, että ”nainen, kaikista fyysillisistä ominaisuuksistaan päättäen, on lapsen ja täysi-ikäisen miehen väliaste”.
Olisivatko siis Mooses, pyhä Augustinus ja Moliére oikeassa? Tuo hento, enkelimäinen olento, josta me haaveilemme, joka meille niin usein näyttäytyy Luojan kädestä lähteneenä täydellisyytenä, eikö se olekaan muuta kuin keskinkertaista alempana oleva olento, ”josta ei ole hiiteenkään.” Käykäämmepä lukemaan, mitä vanhan ajan historioitsijat kertovat luonnonnaisen tavoista.
Alkuperäisimmällä kehitysasteella olevat kansat elivät omituisissa olosuhteissa, erittäin mitä naisen ja miehen suhteeseen tulee. Avioliitto ei kuinkaan ole mitään alkuperäinen säädös; päinvastoin on se sangen myöhäinen. Meidän päivinämme kantaa vaimo miehensä nimeä. Ennen muinoin tulivat naiset äidiksi ilman, että kysyttiin kuka oli isä. Matriarkaalisuus on ollut ennen patriarkaalisuutta.
Muinoinen Afrika käsitti monta kansaa, joiden keskuudessa hetairismi oli vallalla. Sellaisia olivat Nasamolaiset, joiden tapoja Herodotos kuvaa samallaisiksi kuin Messageettien ja Ansilaisten, joilla kaikki naiset olivat yhteisiä. Koko joukko muita tapojen kertojia puhuu samaa Garamanteista. Solinus kertoo etteivät he tunteneet avioliittoa, ja että heidän keskuudessaan miesten ja naisten yhtyminen tapahtui ilman minkäänlaisia säädöksiä. Pomponeus Mela sanoo, ettei kenelläkään ollut erityistä puolisoa.
Strabo ja Diodorus ovat kertomuksissaan yhtäpitävät siitä, että Afrikassa asuvilla Troglodyteillä vaimot olivat yhteiset, paitsi johtajien, joita täytyi pitää kunniassa. Kuitenkaan ei tämän kunnioittamisen unhoittaminen tuottanut mitään erittäin suuria rangaistusta, vaan sai sen anteeksi, kun maksoi lampaan sakkoa.
Sextus Empiricus mainitsee erään intialaisen kansan, jonka keskuudessa hetairismi oli yleinen. Strabo kertoo samaa Galactophageista Skytiassa ja Nikolaus Damaskolainen sanoo samasta kansasta: Heillä on yhteinen omaisuus ja yhteiset naiset. He nimittävät kaikkia täysikasvaneita miehiä isiksi, kaikkia nuorukaisia pojiksi (fils) ja kaikkia samanikäisiä veljiksi.
Seemiläisessä maailmassa, sanoo oppinut Girard de Rialle, me tapaamme myös selviä jälkiä sangen laajalle levinneestä alkuperäisestä hetairismista. Tuo suuri, pyhitetty prostitutsiooni, jota harjoitettiin Tigris- ja Eufratvirran rannoilla, laajalle Vähään Aasiaan, on selvä todistus siitä. Jo se seikka, että tämä omituinen säädös, jonka kautta jokainen vaimo ainakin kerran elämässään oli uhrattu kenen tahansa mieliteolle, kantoi uskonnollista leimaa, osottaa selvästi sen alkuperää, sillä alkuperäisinä aikoina, jolloin yhteiskunnallinen kehitys oli aivan kehdossaan, olivat tavat, uskonto ja säädökset vallan sama asia. Ne sisältyivät kaikki toisiinsa. Se seikka, että mesopotamilainen ja palestinalainen nainen uhrasi ruumiinsa kostean alkuaineen maan jumaluudelle, oli epäilemättä vain jälkikaikua siitä oikeudesta, joka miehisillä indiviideillä, muinoin oli nauttia kaikista saman rodun tahi heimon naisista.
Ei olisi vaikeata tehdä samanlaisia huomioita myöhemmistä kansoista. Tibetin naisilla on tapana maalata kasvonsa viinirypäleen ja mansikan mehulla. Tämä tapa johtaa alkunsa aikaisilta ajoilta. 1242 oli se jo voimassa ja huomasi sen silloin muuan munkki, jonka Ludvig Pyhä oli lähettänyt Tantarein Kaanin luo. Näyttää siltä, kuin olisi siveettömyys jonakin ajanjaksona tässä maassa ollut niin suuri, että kuningas oli katsonut tarpeelliseksi käskeä valtakunnan naispuolisia alamaisia täten tahrimaan kasvonsa. Kysymyksessä olevassa maassa voi ottaa naapurinsa vaimon luokseen; kuitenkin näyttää olevan tapana ensin sopia siitä aviomiehen kanssa ja antaa hänelle siitä pieni korvaus.
Tekisipä mieli sanoa, elleivät nämä tämmöiset tavat kokonaan ole tuntemattomat modernisillekään kansoille ei edes sellaisille, jotka ovat kokonaan ”sin de siecle”.
Mongoliassa, mies ostaa vaimon määrätyllä hinnalla, mutta ellei hän sitten ole kauppaansa erittäin ihastunut, antaa hän vaimon takaisin; toinen rakastaja voi sitten ostaa hänet uudelleen.
Sydän Afrikassa, Mombuttolaisten keskuudessa, ovat naiset juhtien asemassa ja saavat päivät pääksytysten työskennellä pelloilla, sillävälin kuin heidän herransa ja miehensä kuluttavat aikansa tupakkaa polttelemalla.
Bongolaisten luona naiset ja nuoret tytöt kulkevat kokonaan alastomina, lukuunottamatta lehdekkäästä oksasta muodostettua ”viikunapuunlehteä”. He ovat tavallisesti vyötäisten kohdalla miehen paksuisia ja tapaapa hyvin usein heidän joukossaan semmoisia jolla painavat yli 200 naulaa.
Tunnettu asia on. että luonnontilassa oleva nainen on rumempi kuin mies. Saman huomion tekee jo apinoissa, joissa vilkkaus, notkeus ja miellyttäväisyys etupäässä kuuluu vahvemmalle sukupuolelle. Sama on asianlaita eläimissä, etenkin linnuissa, joiden keskuudessa koiraalla on sekä laulunlahjat että komeampi höyhenpuku.
Ei siis päästä mihinkään siitä tosiseikasta, että nainen, kuten mieskin on suuressa määrin, usein suuremmassa määrin kuin mies, säilyttänyt yhtä ja toista eläimellisestä alkuperästämme. Eva ei ole noukkinut ruusuja maallisessa paratiisissa, kuten hänet maalarit esittävät. Hän ei ole sitä tehnyt pro primo koska hän ei ole ollut olemassa, pro secundo, koska siihen aikaan ei löytynyt ruusuja yhtä vähän kuin muitakaan viljeltyjä kukkia, jotka, kuten kirsikka ja päärynä ovat inhimillisen viljelystaiteen tuloksia.
Kuitenkin, huolimatta kaikista epäsuopeista arvosteluista, on nainen, tunnustakaamme se kaikki, nykyään mestariteos niin hyvin ruumiin kuin hengen kauneuteen katsoen, ihmeellisin mestariteos, mitä kuvitella saattaa. Alkuaan epämiellyttävästä olennosta on tullut Kleopatra. Olkoon alkuperämme mikä tahansa, naaraasta on tullut nainen, hän on muuttunut timantiksi, alkuaikojen epäsuhteinen, karvainen villitär on muuttunut Poitiers’en Dianaksi. Niin on asianlaita semmoinen on ollut naisen kehitys ja siitä saa hän kiittää itseään.
Alkuperäinen luonnon tytär on älynnyt, että hän saattoi vallita miestä kauneuden tenhovoimalla. Hän on alkanut varjella ruumistaan; hän on estänyt ulkonaisten seikkojen sitä runtelemasta, hän on säästänyt sitä mielitekojaan turhauttamalla. Ja vähitellen ovat sen piirteet, alussa niin kömpelöt ja epäsuhtaiset, säännöllistyneet, sen iho on hienontunut, muuttunut vaaleaksi ja kehittyen yhä hienoimmissa nyansseissa vihdoin saavuttanut liljan valkeuden ja ruusun hohteen.
Nuo alkuaan ruskeat ja pitkulaiset rinnat ovat kehittyneet alabasteri poveksi, haaveilijan päänaluseksi. Kuta enemmän vanhanajan kaunis orjatar hallitsi herraansa, sitä jalommaksi hänen vartalonsa, sitä jalommaksi hänen ryhtinsä. Hän ei koskaan kadottanut ajatustensa ibeaalia: kauneutta. Yöt päivät oli se hänellä mielessä. Ja siten hänen ruumiinsa idealiseerautui samalla kuin hänen henkensä saavutti yhä enemmän hienoutta. Hänen kätensä muuttui pienemmäksi ollakseen enemmän viekoitteleva, hänen jalkansa unohtaen entisyytensä, muuttuivat ihastuttaviksi tuon somasti eteenpäin nojautuvan notkean ruumiin kantajiksi. Tuoksuavat kylvyt elähyttivät noita ihastuttavia jäseniä. Itämaat levittivät niiden alle pehmeät, hekumalliset mattonsa ja patjansa. Hurmaavat tuoksut antoivat naisen ruumiille ruusun ominaisuudet. Pehmeät patjat tekivät sen aaltoilevan notkeaksi; itse kukat kaunistuivat sen läheisyydessä. Ja silloin, silloin pyhimmätkin miehet ihailivat Luojaa luodossa olennossa.
Koko tuona aikana, jolloin nainen kehittyi koko luonnon suloisimmaksi olennoksi, ei mies pitänyt lukua muusta kuin metsistä, vuorisia, eläimistä, aseista ja politiikasta. Nainen taas, hän ajatteli vain rakastamista ja rakastettuna olemista.
Lempi hänestä on tehnyt valtiaan.
Mies on hänen jaloissaan ja jumaloitsee häntä.
Totta puhuen, nainen on modernisempi kuin mies. Hän on kauemmin ollut eläimenä ja vain hitaasti päässyt ylemmäksi hännällisiä esivanhempiamme. Usein hän joutuu tilaan, jota suuresti muistuttaa alkuperäistä barbarisuutta. Hän vie silloin raakuudessa voiton miehestä. Hänen aivonsakin ovat vielä vähemmin kehittyneet kuin miehen. Varmaa on että mies on auttanut häntä alkuaikoina ... pysymään orjana; ja jos hän olisi odottanut miehen apua siitä vapautuakseen, niin melkeinpä olisi varmaa, ettei hän vielä tänä päivänä olisi juuri erittäin suuressa määrin emansiperattu. Vaan sitä hän ei alkanut odottaa. Hän oppi itse hallitsemaan eikä hän, viidennestätoista ikävuodestaan aina neljänteenkymmenenteen muuta ajattelekaan. Miehet luulevat olevansa vakavampia ja arvokkaimpia tieteidensä nojalla. Olkoot ne varoillaan! Ennen kuin satatuhatta vuotta on kulunut, ovat ne kaikki joutuneet orjuuden tilaan ja taivaallinen tähti s. o. nainen silloin valaisee heidän kurjuuttaan.