Myrskyssä.

Kirjoittanut Irene Mendelin


Käy myrsky. Korkealle aallot lyö,
Ne rannan hiekkaan uurroksia syö
Ja riehuin, ulvoin, vonkuin vimmoissansa
Ne heittää ilmaan vaahtovaippojansa,
Kun painaa niitä myrskyn raivotyö.
Ma seison kalliolla katsellen
Tät’ taistelua luonnon voimien. –
Ma kuulen, kuinka myrskyn kannel soipi,
Nään, kuinka taivas tulta salamoipi,
Kuin kaikki hävittää ois määrä sen.
Väristen seison täällä vartoen,
Ett’ taukois pauhu metsän, aaltojen,
Ett’ tyyntyis veden ranta tyveneksi
Ja metsän jylhä humu sointuiseksi,
Ett’ ois taas luonto raitis, rauhainen.
Ma sydämmeni lohdutukseks näin
Tät’ taistelua seuraan silmilläin. –
Mun kansaanikin uhkaa julma myrsky,
Läheltä kuuluu jo sen hurja hyrsky –
Mut tyyntyy, tyyntyykö se konsaan näin?
Jos mahtava nyt mulla kannel ois,
Se myrskyn voimalla nyt myöskin sois.
Se tuhansihin soisi rohkeutta
Ja voimaa, toivoa ja rakkautta –
Sois pelkuruuden, pienoismielen pois.
Ja silloin syttyis pyhä innostus
Ja syttyis into sekä uskallus.
Ja nuor’ ja vanha elämänsä antais
Ja saita kalliit aartehensa kantais,
Niist’ että koituis maalle pelastus.
Vaan mull’ ei ole moista kannelta.
Ken soittoani kuulee vienoa?
Ei siitä innostua konsaan voida. –
Mut anna, Herra, pyhän soiton soida
Kädessä jalon – soida, tenhoa!
Sa anna soida pyhän kantelon,
Se suurten tuntehien tulkki on.
Suo jalon soittaa mieliin innostusta
Ja toivon riemua ja uskallusta –
Niin myrsky tyyntyy sointuun, valohon.


Lähde: Irene 1893: Koivikossa. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.