Myrskyssä

Myrskyssä. Kirjoittanut Irene Mendelin

Käy myrsky. Korkealle aallot lyö,

Ne rannan hiekkaan uurroksia syö

Ja riehuin, ulvoin, vonkuin vimmoissansa

Ne heittää ilmaan vaahtovaippojansa,

Kun painaa niitä myrskyn raivotyö.

Ma seison kalliolla katsellen

Tät’ taistelua luonnon voimien. –

Ma kuulen, kuinka myrskyn kannel soipi,

Nään, kuinka taivas tulta salamoipi,

Kuin kaikki hävittää ois määrä sen.

Väristen seison täällä vartoen,

Ett’ taukois pauhu metsän, aaltojen,

Ett’ tyyntyis veden ranta tyveneksi

Ja metsän jylhä humu sointuiseksi,

Ett’ ois taas luonto raitis, rauhainen.

Ma sydämmeni lohdutukseks näin

Tät’ taistelua seuraan silmilläin. –

Mun kansaanikin uhkaa julma myrsky,

Läheltä kuuluu jo sen hurja hyrsky –

Mut tyyntyy, tyyntyykö se konsaan näin?

Jos mahtava nyt mulla kannel ois,

Se myrskyn voimalla nyt myöskin sois.

Se tuhansihin soisi rohkeutta

Ja voimaa, toivoa ja rakkautta –

Sois pelkuruuden, pienoismielen pois.

Ja silloin syttyis pyhä innostus

Ja syttyis into sekä uskallus.

Ja nuor’ ja vanha elämänsä antais

Ja saita kalliit aartehensa kantais,

Niist’ että koituis maalle pelastus.

Vaan mull’ ei ole moista kannelta.

Ken soittoani kuulee vienoa?

Ei siitä innostua konsaan voida. –

Mut anna, Herra, pyhän soiton soida

Kädessä jalon – soida, tenhoa!

Sa anna soida pyhän kantelon,

Se suurten tuntehien tulkki on.

Suo jalon soittaa mieliin innostusta

Ja toivon riemua ja uskallusta –

Niin myrsky tyyntyy sointuun, valohon.

Lähde: Irene 1893: Koivikossa. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.