Myös rikas

VI [Myös rikas] Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Myös rikas kultatuolissaan

peloissaan huokaa, huolissaan,

ja yöllä yllä untuvain

ei unta saa, kun tuntu vain

tuo, ettei kulta ruostu,

ei nukuttamaan suostu.

Jää mietittyään miettimään,

kuink’ kultaa kooten vietti tään

elonsa – palaa pohtimaan,

kuink’ kulta kiikkui, hohtikaan,

tie vajoaa vain kohti maan

syvyyttä, ei sen suuntaa

voi kultavuoret muuntaa.

Hän juhlii kera ystäväin,

ja maljain kimmellystä päin

ojentuu kädet, välissään

on herkkuvadit – nälissään,

janoissaan sielut huokaa,

ei niille riitä ruokaa.

On kulta kehno auttamaan,

kun rutto riehuu kautta maan,

ei säiky seinää upeaa,

vaan rikkaaseenkin rupeaa –

ei kulta silloin auta,

parempi ei kuin rauta.

Ei päästä kulta pahasta,

ei apua nyt rahasta.

Ei poistu polte nahasta,

ei selästä, ei säärestä.

»Pian raha-arkun äärestä»

– hän miettii – »missä istun,

käyn itse sisään kistun.»

Kun karvaaksi käy makea,

saa palat parhaat hakea,

niin vetelä kuin sakea

kuvottaa kitalakea.

Kun ruokahalu puuttuu,

petuksi piiraat muuttuu.

On rikkaallakin huolensa.

Ken aina piti puolensa,

sen pettää omat suolensa.

Ei käyttäin nälän pakkoa

voi päättää vatsan lakkoa,

ei vankilaa, ei sakkoa

tää niskuri myös pelkää,

vain painuu vasten selkää.

Ja lepo höyhensijankin

voi pettää hänet piankin.

Käy niinkin, että rahansa

hän antais, mitä tahansa,

jos helpottais ees hiukan

tää ote pihdin piukan.

Myös rikas istuu linnassaan

vain murhe musta rinnassaan.

Käy tuoni velkaa vaatimaan,

tileistä selvän laatimaan.

Ei taivaan neuvot, saati maan,

nyt auta, pysy hinnassaan

ei keltaistakaan kulta,

on vain kuin tuhka, multa.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.