Muutama sana kansallispuvuista
| Muutama sana kansallispuvuista. Kirjoittanut Minna Canth |
Aikomukseni ei tosin ollut vastata ”Hämäläisen” ryntäykseen kansallispukuja ja niiden ohessa koko Jyväskylän paikkakuntaa vastaan, sillä en katsonut sen vastausta kannattavan. Ellei muut syyt olisi vaatineet allekirjoitettua vielä kerran ottamaan asiata puheeksi, olisi ”Hämäläinen” ajutanttineen (lieneekö niitä useampia kuin yksi?) saanut halusta jäädä vakaiseen rauhaan vast’edeskin mielensä mukaan harjoittelemaan kynänsä terävyyttä kateellisten tunteittensa tyydyttämiseksi. Sanoin kateellisten, sillä luulenpa olevani varma siitä, ettei se ollut ainoastaan hellä rakkaus Jeanette-tätiinsä, joka pakoitti ”Hämäläistä” rupeemaan hänen asianajajakseen ja etujensa valvojaksi Suomessa, eikä liioin pelkkä ihastus vanhaan ranskalais-rouvaan, joka ”Hämäläisen” sanat herätti kaikuna kajahtamaan täällä Keski-Suomessa, vaan oli molempiin yllykkeenä tuo halpana pidetty, mutta kuitenkin mahtava voima, jota suorilla suomen sanoilla kateudeksi sanotaan ja jonka likeisin sukulainen ja uskollinen seuraaja on viha.
Mitä ”Hämäläiseen” tulee, on tuo oiva lehti jo ennenkin osoittanut vihaa ja kateutta Jyväskylää kohtaan (muistakaamme vaan sen samanlaisia ivallisia sukkeluuksia erään ”Keski-Suomen” kirjoituksen johdosta ”Keski-Suomen toiveista”) eikä se näy luontoaan ollenkaan muuttaneen. Syytä tähän merkilliseen vihaan on vaikea ymmärtää, mutta luultavasti se vainuaa Jyväskylää suomalaisuuden pääpesäksi, ja siinähän jo on syytä kyllin. Kumpaako tämä viimeinen hyökkäys pääasiallisesti tarkoittaa, Jyväskylääkö vaiko kansallispukuja, sitä en ota päättääkseni, ja koska Jyväskylällä on kaksi äänenkannattajaa voinkin sen puolen, joka sitä koskee, jättää huoleti sikseen.
Mutta niiden iskujen johdosta, jotka kansallispukuja tarkoittavat, pyydän saada lausua muutaman sanan. Se ei suinkaan tapahdu halusta ruveta vastauksen antoon tai minkäänlaiseen kynäkiistaan tuon arvoisan ”Hämäläisen” tai sen vertaisten kanssa, vaan teen sen ainoastaan itse asian tähden, johon hetkeksi pyydän saada kääntää lukijaini huomiota.
Tietty ja tunnettu on, kuinka rajattomasti vallasnaiset Suomessa ovat ruvenneet noudattamaan yhä vaihettelevia ulkomaalaisia muoteja. Kilpailu on heidän välillään siinä kohden syntynyt senlainen, josta ei voi sanoa, onko se enemmän surkuteltava vaiko naurettava. Sen mukaan mitä eräs Helsingin muotiompelia kertoi, useat naiset, jotta tuovat hänelle vaatteita neulottaviksi, pyytävät saada niitä kaikella muotoa niin uuden muotisiksi, ett’ei vielä kellään muulla semmoista olisi. Tämmöinen turhamaisuus todella naurattaisi, ellei se antaisi suurempaa syytä – huoleen. Vallasperheet eivät kuitenkaan ylellisyydellään eikä turhamaisuudellaan maata perikatoon voi viedä niinkauan kuin kansan ydin, talollissääty pysyy järkevänä, ja antaa kaikelle liialliselle ulkonaiselle kiillolle sen arvon, minkä se ansaitsee, s. o. pitää sitä joutavallisena vieläpä häpeällisenäkin siinä kohden seurata vallassäätyisten huonoa esimerkkiä tai ruveta kilpailemaan heidän kanssaan. Sitä naista heidän seassaan, joka vaatteuksessaan eriää tavallisesta kansan puvusta, on (ainakin Savossa) näihin saakka halveksittu, sillä se tavallisesti on ollut huikentelevaisuuden ja irstaisuuden merkkinä. Mutta tämä arvoa ansaitseva katsantotapa on jo monessa pitäjässä muuttumaisillaan, toisissa se jo on muuttunut. Olen kuullut mainittavan monta pitäjästä, joissa talollisnaiset vaatteuksessaan, täysine hiuksineen, laahohameineen, y. m. vetävät vertoja vieläpä useasti voittavatkin seutunsa vallasnaiset. Varsin usein myöskin kuulee viimemainittujen moittivan ja valittavan piikojensa turhamaisuutta, vähääkään huomaamatta tai ajattelematta, kenen esimerkkiä nämät siinä noudattavat. Jos nyt kansakin näin yleisesti alkaa seurata ”Hämäläisen” Jeanette-tädin määräämiä ylellisiä muoteja, huomaa jokainen järkevä ihminen, kuinka suuria ja huolettavia haittoja siitä maalle aineellisessakin suhteessa seuraa, lukuun ottamatta sitä kevytmielisyyttä ja pintapuolisuutta, jota semmoinen halveksittava kilpailu henkisessä suhteessa kylvää Suomen naisten sydämiin. Ei se siis ollut mitään joutavallinen tuuma eikä vaan hetken tuottaman juoni, joka viime kansakoulukokouksen aikaan herätti kysymyksen kansallispukuja käytäntöön ottamisesta. Mikäpä onnettomuus siitä syntyisi, jos kerrassaan taukoaisimme seuraamasta ”Hämäläisen” tädin määräämiä muoteja ja vaihettaisimme ne omiin siistiin, kotimaisiin kansallispukuihimme? Muotien valta ja turhamaisuus ovat jo kuitenkin niin suuret, että tuskin rohkenee toivoa tämän tuuman yleisemmin toteutuvan, mutta jos esim. kansakoulu-opettajattaret ja muut naiset, jotka ovat kansaan likeisemmässä yhteydessä ja jotka kansan etua harrastavat, omalla esimerkillään ja kehotuksillaan pyytävät niitä yleisimmiksi saada aluksi kansankin seassa on sillä jo paljon voitettu. Sillä, sanon vielä kerran, ei suurten kaupunkein asujamet eikä vallasnaiset maata kuitenkaan perikatoon vie, niin kauan kuin kansan enemmistö ja ydin, Suomen talollissääty pysyy järkevänä ja noudattaa kohtuutta niin vaatteuksestaan kuin muissakin elämän tavoissaan.
Teppo.
Lähde: Päijänne 6.8.1878.