Muuan kummitusjuttu
| Muuan kummitusjuttu Erään lääkärin kertoma tosi-tapaus. Kirjoittanut anonyymi |
”Voiko todellakin jonkun ihmisen tukka yhtenä ainoana yönä muuttua valkoiseksi?” kysyin minä eräänä iltana tohtori X:ltä, kun teevettä juotuamme istuimme yhdessä.
”Kyllä”, vastasi tohtori, ”minä olen kuullut monta sellaista tapausta kerrottavan, ja mikä parempi on, minä itse olen yhden sellaisen nähnytkin”.
”Oi, kertokaatte se tapaus”, huusi joukko mielitekoisten ääniä ja kukin meistä nosti tuolinsa lähemmäksi saadaksensa kuulla odotettua kertomusta.
”Se on oikein todellinen kummitusjuttu”, sanoi tohtori.
”Jopa se silloin on täksi illaksi vallan sopiva”, vastasi joku joukosta. Ja niin olikin tosi, sillä luonnon voimien näytti yhtyvän tekemään tämä yö oikein peikkojen riehuma-ajaksi. Tuuli vinkui ja ulvoi nurkissa ja sadetta roiskui ikkunoihin. Arkaluontoisemmat meistä luulivat kuulevansa kolinaa asunnon ylikerran tyhjissä huoneissa ja jonkun etäisen auki jääneen luukun kiinni ja auki paiskimiset saivat meidän sydämemme sykkimään tavallista vilkkaammin. Paljas kummitusta mainitseminen jo sai meidän hermomme tärisemään, mutta kuitenkin pyysimme me oikein kiivaasti saada kuulla se juttu, ihan kuin emme pelkoa olisi ensinkään tunteneet.
”Se tapaus sattui siihen aikaan”, alkoi tohtori, ”kun minä vielä olin nuori lääketieteen oppilas ja lääkärien apulaisena eräässä sairaalassa. Kun minä lähdin lämpösestä, mukavasta huoneestani, oli ilta ihan sellainen kuin nytkin. Minä menin ruumiinleikkaussaliin avaamaan ja leikkeilemään minua varten siellä makaavaa ruumista”.
”Oi miten hirveätä!” lausui muuan nuori rouva joukosta.
Tohtori hymyili. ”Ei ensinkään! Ruumiin leikkeleminen ei minusta ole ensinkään hirveä eikä inhoittavakaan. Minä päinvastoin iloitsin työstäni enkä mitään muuta ajatellut kuin tiedettäni, niin että minä ryhdyin työhöni aivan niin tyynimielisenä kuin jos olisin omassa kamarissani sanomalehteäni lukenut. Joku siihen työhön vähemmin tottumaton ei varmaankaan olisi niin tyynimielinen siinä paikassa ollut. Valaistus oli salissa huono, paitse sen yhdessä kulmassa, missä hyvä lamppu oli sen ruumiin vieressä, minkä kimppuun minun piti käydä. Yhdessä nurkassa salin toisessa päässä oli iso kasa luita ja pääkalloja, yhdessä kaapissa roikkui muutama luuranko, jotka muille kuin tieteenharjoittajille olisivat olleet kylläkin hirveät.
Minä riisuin nuttuni, kiversin paitani hihat, sytytin sikarin ja viheltelin iloisesti samalla kuin otin teräkaluni ryhtyäkseni työhön.
Pian tuli sinne toinenkin ylioppilas, muuan vähä ujosteleva ja arkaluontonen, Anson-niminen nuori mies, jonka sinä iltana piti auttaa minua. Pian olimme me niin ryhtyneet työhömme, ettemme kuulleet tuulen vinkunaa emmekä sateen läiskinää, kunnes arvaamatta joku kolina salin toiselta puolelta veti puoleensa meidän huomiomme ja me vallan luonnollisesti koetimme katsoa mikä oli sen kolinan syy.
Kun emme mitään nähneet ja kolinakin loppui, luulimme me pettyneemme ja sen tulleen siitä, että tuuli tärisytti ikkunoita. Me ryhdyimme taaskin työhön, mutta sama kolina kuului vielä toisenkin kerran. Se tuli selvään luukasasta siellä nurkassa.
”Mikä peijakas luita riivaa?” huusin minä ja nostin lampunkuvun niin, että sen valo pääsi ympäri koko huoneen, ja minä katselin siihen nurkkaan, mistä se ääni tuli. Minä en ensinkään aristellut, enpä sittekään kun jo olin selvillä siitä, että jyry tuli jostakusta liikunnosta luissa, vaan minä katselin niitä uteliaana, aikoen panna veitseni pois ja ruveta sitä asiaa paremmin tiedustelemaan.
Luut rapisivat vieläkin hetkisen ajan, mutta sitte vyöri tavattoman suuri, kasassa ylinnä ollut pääkallo alas lattialle ja rupesi vilkkaasti liikkumaan meitä kohden. Vaalistuneena ja silmät mulkossa tuijotti Anson kalloa. Pilaa tehden olivat kumppanini ennenkin koettaneet pelottaa minua, jonka tähden minä en ensinkään pelästynyt sitä kummallista ilmiötä, vaikk’en sitä selittääkään voinut.
”Kumppanimme koettavat pelottaa meitä”, kuiskasin minä. ”Minä arvelen että he nyt pitävät meistä vaarin; älä siis suinkaan anna heille iloa että saavat ilkkua siitä, että muka saivatkin meidät pelotetuksi.”
Minun sanani eivät saaneet häntä sen paremmaksi. ”Tiedätkö kenenkä kallo se on?” kysyi hän vavisten.
”Onhan se Iso-Jussin kallo”, vastasin ihmetellen ettei hän heti sitä tuntenut. Sillä Iso-Jussi oli ollut sairaalassa hyvin tunnettu mies. Hänen pääkallonsa erinomaista muotoa ihmeteltiin hänen eläissänsä yhtä paljon kuin kuoltuansakin. Hän oli sairaalassa käyneitten lääkärien erinomainen lemmikki siitä syystä, että hän tavattoman kärsivällisesti kesti ne monet leikkaukset, jotka hänelle eläissänsä tehtiin sekä aivan ystävällisesti antoi katsella ja tutkistella omituisentapaista tavattoman suurta päätänsä. Hän ja Anson olivat olleet erittäin hyvät ystävät ja vainajan pyynnöstä oli Anson haltuunsa ottanut ja hänen omaisillensa jakaellut hänen kalunsa ja tavaransa.
”Minä tiesin sen olleen hänen”, änkytti Anson, mutta jonkun salaperäisen voiman avulla siirtyi kallo hitaasti meitä kohden. Me tirkistelimme sitä aaveellista kalua, ja vaikka olinkin sanonut sitä temppua kumppanien juoneksi, huomasin jo minäkin ettei sitä mikään ihmisvoima liikuttanut. Minä kylläkin koetin löytää jotakuta siihen kiinnitettyä hienoa rihmaa tai lankaa, josta joku kekseliäs kumppani sitä vetelisi, mutta turha se oli.
Kallo läheni meitä vitkaan mutta varmaan. Kumppanini vaipui polvillensa ja kauheammasti tuskistuneen muotoisena pani hän kätensä ristiin. Minä en ymmärtänyt minkätähden se näky pahemmasti vaikutti häneen kuin minuun, ja vaikka minä en häpee sitä omistaa, että minunkin hermoni olivat tuntuvasti kuumat, en kuitenkaan voinut olla halveksimatta häntä, osottaessansa niin suurta pelkurimaisuutta.
”Hiisikö sinua riivaa, Anson?” kysyin minä äkäisenä. Mutta ei hän minua kuullut ensinkään. Hänen silmänsä näyttivät tahtoen pudota kuopistansa ja harmaana kuin tuhka oli koko hänen muotonsa aavemainen.
”Älä tule, Jussi”, sanoi hän, ”minä teen kuten tahdot. Minä hankin takaisin kaiken minkä olen kuluttanut. Anna anteeksi! Aikomukseni ei ollut rikkoa lupaustani, mutta kiusaus oli liian väkevä. Älä kiukuttele minulle äläkä kuolleistasi tule minulle kostamaan – mene Jumalan tähden tiehesi!”
Jopa silloin kuului heikko mutta selvä ääni, Anson kaatui lattialle, missä hän kauhistuksissansa mateli, mutta pääkallo pyörähti tuimasti ja lähestyi entistä joutuisammin hyppien meitä.
Minäkin pelästyin nyt enemmän kuin eläissäni milloinkaan ennen enkä soisi vast’edeskään joutuvani sellaiseen jännitykseen. En minä taikauskoinen ole, mutta minulle sallittanee anteeksi jos minun silloisissa oloissa teki mieleni uskoa, että jotakin ylenluonnollista tapahtui omain silmäini nähden.
Ansonin sekasotkuisista hourailevista sanoista ymmärsin hänen tehneen jotakuta petosta tai vilppiä Iso-Jussille; sentähden ajattelin minäkin: kenties on hänelle sallittu vainajien mailmasta ilmestyä sille miehelle, joka on hänelle tehnyt vääryyttä, jotta hän niin tavoin saisi pehmotetuksi hänen omantuntonsa.
Mutta siinä kohdin oli minun omatuntoni puhdas, niin ettei minua valloittanut pelko. Suuresti pelkäsin minä vain sitä että kumppanini peräti sekaantuisi, kun kallo tuli vieläkin likemmäksi, hirveästi irvistellen kuten lihaton ihmisen pääkallo ainakin.
Nyt astuin minä kalloa kohti ja se rupesi pyörimään takaisin. Se sai minun rohkeammaksi, niin että minä kävin perässä ja nostin sen lattialta, vakavasti päättäen ottaa tästä salaisuudesta selon.”
”Mikähän oli se sitte?” kysyivät kuulijat mieliteosta väristen, kun tohtori tässä keskeytti kertomustansa.
”Siinä kallossa oli todenteolla henki”, vastasi tohtori juhlallisesti. ”Kun minä sen nostin lattialta, pujahti siitä suuri rotta, joka oli ollut kallon sisässä. Aika vauhtia juoksi se lattian yli luukasaan takaisin.
Minä tunnustan tunteneeni suurta huojennusta kun näin sillä salaperäisellä, jota itsekseni jo rupesin luulemaan joksikuksi ylenluonnolliseksi. olevankin niin yksinkertainen ja selvä syynsä. Kuitenkin kului vielä hetki ennenkuin sain Ansonin uskomaan että vain rotta oli koko sen kummituksen syy. Epäilemättä oli se luita kalvamassansa niin pahantapaisesti joutunut kallon koloon, ettei se omin avuin siellä päässyt kääntymään eikä sieltä ulos, mutta sitä koettaessansa sai se kallon vieriämään luukasasta ja pyörimään lattialla.
Sen kauhun ja tuskan valloissa, mitä Anson oli tuntenut, omisti hän nyt minulle kaiken. Kuolemansa edellä oli Iso-Jussi antanut hänelle jonkun sata markkaa, jotka hän säästäen oli koonnut, ja pyytänyt hänen lähettämään ne rahat hänen vanhalle äidillensä, joka oli avun tarpeessa. Sen lupasi Anson tehdä ja aikoikin pitää lupauksensa, mutta hän oli varaton sekä kirjain ja kaluin tarpeeksi suuresti rahan puutteessa. Kun hän nyt sai ne rahat käsiinsä, tuli kiusaus liian väkeväksi ja hän käytti suuren osan niistä omiin tarpeihinsa, aikoen ne vain lyhyeksi ajaksi ottaa lainaksi, mutta sitte antaa ne eukolle.
Kun minä Ansonin lattialta nostin, oli hänen musta tukkansa muuttunut niin harmaaksi kuin kuudenkymmenvuotisen ukon ja kauan viipyi ennenkuin hänen hermonsa rauhoittuivat siitä väkevästä kiihoituksesta, mihin ne olivat joutuneet. En minä usko sallimuksen käyttävän ”kummituksia” yliluonnollisina aseina opettamaan ihmisille korkeampaa totuutta; mutta vakavasti uskon minä Iso-Jussin pääkallon tämän kerran olleen se välikappale, mitä Jumala käytti pakottaaksensa Ansonin antamaan köyhälle eukolle hänelle tulevat rahansa.”
Lähde: Turun Kuva-Lehti 16.11.1890.