Mut kun hän tulee.

Kirjoittanut Irene Mendelin


Voi miks’ ei, miks’ ei kantelo nyt kaiu,
Kuin kaikui kannel suuren soittajan?
Miks’ kieliltään ei tenhosävel rahi
kirkastain hyvän, kauniin, oikean?
Sydämmen sorrettua oikeutta,
Elämän ihaninta auvoa,
Ikuista, pyhää, suurta rakkautta
Sen helkkyis soitto kauvas kaikuva.
Sen helkkyis soitto, ett’ei tahraan, multaan
Sais kenkään painaa kuvaa Jumalan,
Ei myydä turhuuteen, ei kuoreen, kultaan
Sais aartehia hengen rikkahan.
Sen helkkyis soitto tenhoin ihmismieltä,
Pyhästi nuoria se innostais,
Ikuisten valtain kuolotonta kieltä
Ne sydämmessään silloin kuulla sais.
Ja pois ne haihtuis halvat harrastukset,
Pois riennot itsekkäät ja matalat,
Ja silloin suuret syntyis ajatukset
Ja hyvään suuntaantuisi toiminnat.
***
Näin ihmekannel
Jos helkkyin soisi
Niin olot oudot ne uudistuis.
Ja aineen orjat,
Nuo kehnot, kurjat
Ne vapautuisi ja jalostuis.
Ja ihmishenki
Se tuntis riemuin,
Ett’ ompi osa se Jumalaa,
Ja ymmärtäisi:
On suuri synti,
Kun sitä lokahan painaltaa.
Ja pyhä silloin
Ja kallis oisi
Sydämmen sorrettu oikeus.
Ja ihmislapsi
Ois auvoisampi,
Jalompi hällä ois vapaus.


Lähde: Mendelin, Irene 1899: Koivikossa. II. Wesanderin kirjakauppa, Tampere.