Mustilaisneitonen

Mustilaisneitonen. (Kirjoittanut Q.) Kirjoittanut Emil von Qvanten

          Säde päivyen, sammuvainen,

          Uinailee hämärässä jo

          Kohta joutuvi lumoovainen,

          Vilvas, viimeinen suutelo.

Metsän vihriän nurmivaipan kuvan laineet jo kuvastaa

Rusotellen jo ruusupilvet peittää iltaisen taivasta.

          Rannan rastaisen laulellessa

          Istuu illassa impinen.

          Yksin – vaanein – on silmäsessä

          Merkki langenneen enkelin.

Mustantummat on kauniit kasvot, kiheränsä kuin musta yö.

Vartensa on kuin liljan hieno, povi poimuvi, sydän lyö.

          Puvussansa on kummallisen

          Riemun riehuvan kaltaista

          Silmän sulo on haaveellinen,

          Katse niin itsevaltaista.

Jos hän laulaa, kuin riemurastaan lauluns’ on välin suloinen,

Kuni yölläkin kosken kuohu – kohoo välin kuin myrskynen.

          Sydämeensä kun syvän otti

          Sijan murhe, tuo musta yö,

          Sekö silmäänsä helmen nosti?

          Siitä sykkien sy’änkö lyö?

Lapsuusmaailman kainoutta hänkö suree? sen ruusuja?

Jon tuo tuulonen, viima kylmä, vilustutti – toi valvota.

          Sallimus! miksi sääsit huonon

          La’in – puhtaana hohtavi

          Korven liljakin – miksi luonnon

          Lapsen musteus kohtavi?

Kuvan kauneimman, minkä koskaan nä’in, aina ma muistan sen,

Korven korkean kukan – liljan – mustan, langenneen, valkoisen.

–[Fann]y–[Frima]n.

Lähde: Ilmarinen 7.8.1886.