Mustalainen (Konopnicka)
Mustalainen. (Suomennos Työmiehelle.) Kirjoittanut Maria Konopnicka |
Oli kaunis kirkas syyspäivä.
Kello kolmen aikaan iltapäivällä ajoivat kaalinpäillä lastatut suuret vaunut vankilan pihalle. Varustettiin talviruokavaroja ja se synnytti jonkin verran levottomuutta muuten niin hiljaisessa vankilassa.
Tämä levottomuus huvitti vankeja suuresti. He olivat juuri tulleet pihaan iltapäiväkävelyltä. Oikeastaan ei se ollut mitään kävelyä, olihan vain kulkemista ympäri tungoksessa, sillä paikka oli liian pieni yli sadalle vangille. Ja se, jota kutsuttiin pihaksi, oli myös hyvin pieni. Eräs pihan nurkka oli erotettu aidalla ja aidan sisäpuolella oli vähän vihreätä.
Vankien joukossa oli eräs, joka ei vielä ollut menettänyt katseensa loistetta. Hän oli varmaankin harvinaisen voimakas luonne: hänen niskansa kantoi ylpeästi lyhyeksi leikattua mustatukkaista päätä.
Tässä silmänräpäyksessä kumartui vanki aidan yli. Hän hengitti ahnaasti avoimin sieramin raitista syysilmaa, ja hänen puoliavoimesta suustaan loistivat pienet, terävät ja harvinaisen valkoiset hampaat. Toisen kätensä oli hän pistänyt nuttunsa ja paitansa alle, ikäänkuin tahtoen tunnustella vieläkö hän eli tahi hillitäkseen kiivaasti sykkivän sydämen lyöntejä. Toisella kädellään nojasi hän aitaan, seisoakseen varmemmin väärillä jaloillaan, jotka nyt silminnähtävästi vapisivat.
Tätä vankia kutsuttiin yleisesti vain mustalaiseksi. Kaikki kutsuivat häntä niin, yksinpä vankilan kirjoissakin, jonne kirjoitettiin jokaisen hyvät ja huonot puolet, kuului hänen nimensä niin.
Vangin katse oli vuorotellen suunnattu kahdelle taholle. Välistä katsoi hän kaalivaunua ja välistä kirjurin palvelijaa, joka istui pihan takaosassa talon kynnyksellä nukkuva lapsi sylissä, jota hän tuuditti erästä kansanlaulua laulaen.
Palvelija oli nuori ja hänen kevyen pukunsa alta esiintyivät selvästi hänen vartalonsa kauniit muodot. Raskas, kellertävä palmikko niskassa ja pieni punanen huivi hänen päässään ei voinut täydellisesti peittää hänen auringon hieman paahtamaa kaulaansa.
Mustalainen katsoi palvelijata vaunuihin. Hänen hehkuvat silmänsä, jotka ensin tuijottivat avointa porttia, vilkuivat nyt ympäri pihaa. Äkkiä kiintyi hänen katseensa omituisella hurjuudella vanginvartijan kasvoihin. Tämä seisoi rauhallisesti keskustellen erään vangin kanssa ja helisyttäen välistä suurta avainkimppuaan kuin huomauttaakseen läsnäolostaan ja arvostaan.
Taas ajoivat uudet vaunut kaalilastissa portista pihalle.
– Pois tieltä, pois tieltä, huudettiin.
Punasessa puserossa seisoo renki, joka luki kaalin päitä, kääntyi ympäri ja huusi:
– Mihin tästä menisin! Etkö näe, että edessäsi on laari? Oletko sokea?
Nyt alkoivat hevosmiehet meluten siirtää laaria pois tieltä, jotta vaunut voisivat ajaa pihaan.
Tässä silmänräpäyksessä katsoi vanginvartija ympärilleen, mutta ei huomannut mustalaisen mustaa päätä, joka muuten tavallisesti aina näkyi muitten päiden yläpuolella.
– Mustalainen, missä on mustalainen? – huusi hän, juosten puoliavoimelle portille. Vangit katsoivat toisiansa. Mustalainen oli poissa.
– Se lurjus on paennut vaunujen alle!
Vartia melusi ja raivosi. Vangit vietiin heti sisään ja vartijoita lähetettiin heti pakolaista takaa-ajamaan.
– Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni! – kuului ensin lähempää ja sitten loitompaa. Sadan askeleen päässä vankilasta oli maassa harmaa nuttu, vähän kauempana vangin hattu.
Ei ollut epäilystä, minkä tien mustalainen oli valinnut. Hetkisen kuluttua voivat takaa-ajajat nähdä hänet. Hän juoksi, yllään vain paita ja housut, aivan kuin tuulen ajamana, jalat tuskin maahan koskien. Mutta hänen kova kohtalonsa kuljetti häntä niin että vainoojat voivat hänet aina nähdä.
Äkkiä kaatui hän. Vaikka hän heti nousi ylös, voitiin huomata, että hänen voimansa olivat lopusta. Mutta hän juoksi vielä kuitenkin, yhä hiljemmin, aivankuin hän itse olisi tuntenut, että hänet saadaan kiinni.
Äkkiä kääntyi hän ympäri ja seisoi takaa-ajajiensa edessä.
Hän oli kauhean näköinen: hänen silmänsä paloivat tulena, hampaat olivat paljastettuina kuin, tahtoisi hän purra ja veristä vaahtoa oli hänen suunsa ympärillä. Hän puri ja löi ympärilleen, polki jalkaa – hän oli ihan raivoissaan.
Lopulta syöksyi kuusi miestä hänen kimppuunsa ja kaatoi hänet maahan.
Toinnuttuaan pimeässä huoneessa, johon hänet oli viety ja jossa hänen päälleen oli kaadettu kylmää vettä, kutsuttiin hänet vankilan johtajan luokse. Tämä ei ollut vielä ehtinyt istuutua, kun ilmotettiin erään lähetystön saapuneen, johon kuului vanhimpia vankeja erään vartijan valvonnalla. Kaksi vartijaa piti kiinni mustalaisesta, joka ei voinut pysyä pystyssä ja joka yhä kuivasi hikipisaroita otsaltaan. Vankilan johtaja rypisti otsaansa ja katsoi ankarasti oveen. Kolme miestä astui pöydän luokse ja suuteli vankilan johtajan kättä.
– Mitä te tahdotte? kysyi hän, tämän kunnian osotuksen aiheuttamalla ystävällisemmällä äänellä.
– Käännymme teidän armonne puoleen pyynnöllä, – alkoi vankien lähetystön puheenjohtaja, – että me itse saisimme tuomita mustalaisen. Hänen tekonsa tähden tulee olomme entistä vaikeammaksi, saamme vähemmän vapautta. Kaikki tulee ankarammaksi ja... ja sentähden tulemme me pyytämään teitä, armollinen herra...
– No, keskeytti vankilan johtaja puhujan, – mitä tahdotte tehdä hänelle?
– Antaa hänelle selkään, armollinen herra, hänen kaltaiselleen on se parasta. Onhan hän ensimäinen, joka on käyttäytynyt tällä tavalla. Hän ei ole kunnioittanut isäänsä eikä äitiänsä, eikä vankilaa; teitä hän on loukannut; eikö hän siis ansaitse selkäsaunaa!
Lähetystön puheenjohtaja vaikeni ja muut lähetystön jäsenet huokasivat syvään.
Vankilan johtaja oli ikävässä asemassa. Toiselta puolen kehotti häntä suostumaan siihen se, että hän siten paraiten saisi ratkaistuksi tämän ikävän jutun, toiselta puolen ei hän ollut oikein selvillä, oliko se luvallista. Onneksi muisti hän, että muutamissa Amerikan vankiloissa on tapana vangin toverien antaa määrätä hänen rangaistuksensa. Hän tunsi itsensä maailman uusien aatteiden kannattajaksi. Hän tunsi olevansa ihmisystävä mitä suurimmassa määrässä ja hän ei sivellyt vasta ajeltua leukaansa enää niin miettivästi.
Mustalainen seisoi pää painuksissa ja silmät ummessa. Joka lihas hänen ruumiissaan värisi. Näytti siltä kuin olisi hän ollut pyörtymäisillään.
– Hyvä, sanoi vankilan johtaja. – Mutta rangaistus ei saa olla lievempi kuin minkä minä olen määrännyt hänelle.
Sen sanoi hän jotakin sanoakseen. Hän tiesi jättävänsä mustalaisen koviin, säälimättömiin käsiin.
– Luottakaa vain meihin! Kyllä me parannamme hänet pakotaudista...
Vankilanjohtaja nousi ylös.
– Jacob! huusi hän. – Vie mustalainen yläkäytävään!
Jacob kääntyi ja tyrkkäsi mustalaista. Lähetystö vetäytyi takaisin, suudeltuaan vankilanjohtajan kättä. Tämä pääsi nyt rauhassa polttamaan sikariaan ja lukemaan sanomalehtiään.
Hetkisen kuluttua kuului käytävästä vihlovaa huutoa.
Selkäsaunan jälkeen oli mustalainen heti mennyt tiedottomaksi ja saanut niin kovan kuumeen, että hänet samana yönä oli täytynyt viedä sairaalaan.
Siellä makasi hän viikon, toisen viikon, yskien, sylkien ja voihkaen. Hän valitti kipua selässä ja rinnassa ja laihtui äärettömästi. Lopulta nousi hän sairasvuoteelta ja meni koppiinsa. Mutta hän oli vain varjo entisestään. Siellä tuli hänen tilansa äkkiä pahemmaksi.
Hän sai kuumeen ja verensyöksyjä ja kuoli kolmantena yönä, ilman että hänen voihkimisensa häiritsi naapureita.
Nyt vasta ruvettiin arvelemaan, että lähetystön johtaja oli ollut liian kovakourainen.
– On väärin pieksää ihmistä niin, että hän siitä kuolee, – huomautti eräs.
– Mutta eiväthän ne lyöneet häntä kuoliaaksi?
– Eivät kuoliaaksi, mutta mustilaisen sisäiset elimet vahingoittuivat. Eihän hän sitten enää voinut elää, vaan täytyi hänen kuolla.
Vankilan hallituksen täytyi nyt laatia kertomus, että eräs vangeista oli kuollut kuumeeseen. Juuri kuin vankilanjohtaja saneli kuolemansyytä kirjurille, sanoi tämä:
– Milloin päättyi hänen rankaisuaikansa?
– Mahdotonta on tuollaisia asioita ulkoa muistaa, – vastasi johtaja. – Jacob, anna tuo kirja kirjurille!
Jacob antoi kirjan, jota kirjuri rupesi selailemaan.
– Mitä ihmeitä! huudahti tämä äkkiä, katsoen vankilanjohtajaan ja näyttäen sormellaan erästä päivämäärää kirjasta.
Vankilanjohtaja katsahti välinpitämättömästi kirjurin osottamaan paikkaan. Mutta äkkiä hypähti hän ylös ja katsoi hämmästyneenä kirjuriin. Syntyi hiljaisuus, jonka aikana miehet katsoivat vain toisiinsa.
– Mutta, hyvä jumala! huudahti vankilanjohtaja. – Hänen rangaistusaikansa oli loppunut jo kaksi viikkoa aikaisemmin kuin hän teki pakoyrityksen!
Lähde: Työmies 3.11.1904. s. 2–3