Musta maa
| Musta maa Kirjoittanut Kaarlo Sarkia |
I
muokkaa- Mietteliäät askelet syyskuisella tiellä.
- Metsän yllä ehtooruskon keltapiirto kapea.
- Ulapalla liikkumaton kalmankuulto apea.
- Suru uhkaa niellä.
- Kaukaa kantaa tuskan-mustaa junan huohotusta,
- läähättää kuin kammottavan kuolonkoiran ähkinä.
- Muiden kylvöt kumartuvat kultaisina tähkinä,
- mun on maani musta.
II
muokkaa- Surun todellisuutta jos sieluni maahan piilen,
- kivun poltteeseen unen lääkeyrttejä etsin,
- näen: muinoin kukkinut maa suven-vehmain metsin
- syden synkkyyttä on, yönmustaa väikettä hiilen.
- Palo rintani kaiken, kaiken karrelle hiiltää.
- Puut grafiitin-mustat on varsilla tuhkaisten teiden.
- Terät liikahtamattomat kukkien kivettyneiden
- käden särmillään, jos kosketan, rikki viiltää
- ja mustiin heteisiin jää rubiini hurmeen.
- Jokin kastehelmi, hyytynyt mustaan nurmeen,
- kiteytynyt kyyneltimantti kylmänä kiiltää.
Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.