Musta maa

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


I muokkaa

Mietteliäät askelet syyskuisella tiellä.
Metsän yllä ehtooruskon keltapiirto kapea.
Ulapalla liikkumaton kalmankuulto apea.
Suru uhkaa niellä.
Kaukaa kantaa tuskan-mustaa junan huohotusta,
läähättää kuin kammottavan kuolonkoiran ähkinä.
Muiden kylvöt kumartuvat kultaisina tähkinä,
mun on maani musta.

II muokkaa

Surun todellisuutta jos sieluni maahan piilen,
kivun poltteeseen unen lääkeyrttejä etsin,
näen: muinoin kukkinut maa suven-vehmain metsin
syden synkkyyttä on, yönmustaa väikettä hiilen.
Palo rintani kaiken, kaiken karrelle hiiltää.
Puut grafiitin-mustat on varsilla tuhkaisten teiden.
Terät liikahtamattomat kukkien kivettyneiden
käden särmillään, jos kosketan, rikki viiltää
ja mustiin heteisiin jää rubiini hurmeen.
Jokin kastehelmi, hyytynyt mustaan nurmeen,
kiteytynyt kyyneltimantti kylmänä kiiltää.


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.