Murtovarkaus: Kolmas kuvaus

Kolmas kuvaus.
Murtovarkaus
Kirjoittanut Minna Canth

(Tupa Aholan torpassa. Peräseinällä ovi ja vuode. Oikealla sivuseinällä ikkuna, jonka alla on pienempi pöytä kaappineen. Pöydän vieressä kirstu; taampana samalla seinällä on ovi, joka vie kammariin. Vasemmalla puolen on pitkä pöytä, jonka kummallakin puolen on penkki ja toisessa päässä tuoli.)

HELENA (istuu ikkunaa likellä ja kehrää. Pöydällä hänen vieressään palaa kynttilä). Kuinka kauan se isä taaskin viipyy, vaikka lupasi jo puolenpäivän aikaan palata. Ellei hän vaan olisi Hoppulaisen pariin joutunut!... Niin – (huokaa) silloin ei ole häntä kotiin odottaminen ennenkuin aamu puoleen yötä. Voi, kun tuosta Hoppulaisesta kerrankin pääsisimme rauhaan. Soisin hänen muuttavan pois koko paikkakunnalta, ettei hän aina olisi täällä isää viinaan viettelemässä... Kuka olisi uskonut, että minun hiljainen, sävyisä ja hyväluontoinen isäni juomaan rupeisi, hän, joka ei ennen viinan tippaakaan maistanut. Paljon, paljon voi ihminen muutamassa vuodessa muuttua. Kun kesällä tulin vanhempiani tervehtimään ja näin isäni surkean tilan, – näin äitini murheesta murtuneilla voimillaan kokevan ylläpitää torppaa ja elatusta hankkia, silloin en voinut lähteä takaisin palvelukseen, vaan jäin tänne äitini turvaksi, – jäin siinä iloisessa toivossa, että piankin saisin isän luopumaan pahasta tavastaan. Kolme pitkää kuukautta olen nyt parastani koettanut, mutta isän suhteen en sen pitemmälle ole päässyt... (Katsoo ulos ikkunasta.) Kuinka siellä jo onkin pimeä? Eikä isää vaan kuulu tulevaksi. Äitiraukka tuolla lyhtyineen häärii, hän varmaankin on käynyt navetassa. Nyt täytyy tekeytyä iloiseksi, sillä äidin huolia ei saa lisätä suruisella muodolla eikä toivottomalla katseella. (Kehrää ja hyräilee vilkkaasti.)

MARIA (tulee sisään, lyhty ja maitorainta kädessä). Aina sinä vaan jaksat olla iloinen, lapsi raukka. Onnellinen aika tuo nuoruuden kevät, jolloin huolet haihtuvat kuin tuhka tuuleen ja raittiin ilon kirkkaus valaisee murheen mustat varjot. (Siivilöitsee maidon ja panee sen kaappiin)

HELENA. No niin, mitäpä minä surisin sitten kun Luoja on lahjoittanut mulle iloisen mielen ja terveen ruumiin. Mutta miksi taaskin menit lypsämään äiti, vaikka niin monasti olen pyytänyt sinua jättämään nuo toimet minun haltuuni. En minä pysy iloisena, äiti, ellet anna minun oikein raastaa nuorilla voimillani.

MARIA. Voi, rakas lapsi, minua huolettaa sinun liikanainen työnintosi, ja varsinkin tuo yön valvominen, johon sanot kaupungissa niin tottuneesi.

HELENA. Jopa nyt jotakin! Sekö nuorelta voimat veisi, jos vähän valvoo iltasilla ja hiukkaista varhaimmin nousee vuoteeltaan aamulla. Sitten äiti, kun minä tulen sinun iällesi ja minulla on yhtä reipas tyttö kuin sinulla nyt, silloin minä vuorostani lepään ja annan tyttäreni työtä tehdä.

MARIA (ottaa sukankutimen ja istuu pöydän ääreen vasemmalle). Jumala sinua siunatkoon, lapseni, ja palkitkoon monin kerroin rakkautesi meitä kohtaan. (Erikseen.) Voi, missä viipynee taas Antti!

HELENA. Älä ota enää työtä, äiti, johan nyt on myöhä. Minä panen vähän ruokaa pöydälle, niin syömme illallista ja sitten menet kammariisi levolle.

MARIA. Älä minua varten ruokaa laita, lapseni, ei minun kumminkaan käy syöminen, kun sydänalani taas tuntuu niin kipeältä.

HELENA. Ja sentään istut vielä työhön. Äitikulta, mene nyt levolle ja nuku oikein makeata unta, niin olet huomenaamuna terve jälleen.

MARIA. En minä saa unta, kun ei isäkään vielä ole kotona.

HELENA. Mene nyt vaan, äitini, kyllä hän tuossa paikassa tulee. Minä laitan täällä isälle ruokaa, ja sitten hän rupee tuonne minun sänkyyni nukkumaan, jotta sinä saat maata häiritsemättä, ja minä makaan penkillä. Mene nyt, äiti hyvä!

MARIA. No, jos sitten menen, koska niin tahdot; työläältä tosin tämä istuminen tuntuukin, kun ei ihminen ole terve. (Nousee ja panee sukankutimen pois.) Hyvää yötä, lapseni! Jumala siunatkoon sinua! Älä valvo liian kauvan, vaan mene nukkumaan, ellei isä pian tule.

HELENA. Ole huoletta äiti, kyllä menen levolle, kun nukuttamaan rupee. Hyvää yötä, äitini, makaa rauhassa! (Maria menee oikeaan.)

HELENA. Äitiraukka! Saaneeko hän vaan unta. Huoli on kova päänaluinen ja murhe katala vierikumppani, ne väsyneeltäkin karkoittavat virvoittavan unen. (Menee jälleen työlleen). On toki hyvä, ettei äiti aavista mitään kaikista noista ilkeistä jutuista, jotka Niilon tähden ovat minusta paikkakunnalla levinneet. Mitä sanoisi hän, jos tietäisi tytärtänsä pidettävän velhona, joka taikaneuvoilla solmii miesten sydämmet! Oi, kuinka armottomia ihmiset kuitenkin ovat, kun turhan epäluulon tähden riistävät turvattomalta tyttöraukalta hänen ainoan rikkautensa, – kunnian ja hyvän maineen. Paljo tosin on Niilon rakkaus minulle kärsimystä tuottanut; (nousee ylös, astuu esiin ja innostuu) mutta iloni ja onneni se kuitenkin on ja vaikka vielä kuolemaan mua sentähden vietäisiin, en sittenkään sitä kadottaa tahtoisi... Oi, Niilo, kunpa tietäisit, kuinka tämän kylmän kuoren alla lämmin sydän sinulle sykkii; kunpa tietäisit, kuinka äärettömän rakas sinä Helenalle olet? Mutta sitä et sinä aavistakaan, ja jos mulle taivaan Herra voimia suo, et sitä tulekaan tässä elämässä aavistamaan, sillä eripuraisuutta en koskaan tahdo isän ja pojan väliin rakentaa. En koskaan, – Jumala varjelkoon minua siitä! (Kuuntelee ja lähestyy ovea.) Ulkoa kuuluu astuntaa, jokohan isä tulee? (Aukaisee Antille, joka astuu sisään.)

HELENA. Hyvää iltaa, isä kulta! Voi, kuinka olit hyvä, kun et varsin myöhään viipynyt. Käy istumaan tänne pöydän luokse, minä tuon sinulle ruokaa, oikein herkkua, tiedätkös. (Antti istuu pöydän päähän ja Helena kantaa kaapista ruokaa hänen eteensä pöydälle.)

HELENA. Voita, rieskaa, piimää tai nuorta maitoa, jos sitä ennen haluat, ja suolaista lahnaa, vieläkö parempaa pitäisi olla. Keittoa en voinut valmistaa, kun en oikein tiennyt, mihin aikaan kotiin tulisit.

ANTTI. Keitosta minä vähät; toista, jos sinulla olisi edes ryyppy antaa.

HELENA (istuu toiselle puolelle pöytää). Tiedäthän, isä kulta, ettei minulla koskaan väkeviä ole. Mutta, missä olet kätesi noin loukannut? Oikeinhan siinä on suuri haava. Pitäisi minulla oleman laastaria kirstussani (menee kirstulleen). Oikein, tuossapa sitä onkin, nyt vaan pikkuinen tilkka vielä, jolle sitä levitän. Noin, anna kätesi tänne, isä hyvä.

ANTTI (syöden). Joutavia.

HELENA. Älä estä minua sitä laittamasta; saat nähdä, se rupee vihoittelemaan, jos siihen kylmä pääsee. Ei pientä haavaa eikä halpaa sukua saa katsoa ylen, kumpaisestakin voi tulla suurta. Kas noin, nyt on hyvä. Pannaan vielä jotakin siteeksi, vaikkapa huivini tuosta, ettei laastaritilkka putoo. Noin, kyllä pysyy (istuu jälleen penkille).

ANTTI. Onko Hoppulainen käynyt täällä?

HELENA. Ei ole käynyt. Olisiko hänen pitänyt? (Antti vaikenee ja syö.)

HELENA. Isä kulta, älä ole niin paljon tuon Hoppulaisen parissa, – ei hän ole mikään hyvä ihminen.

ANTTI. Älä sinä yhtään Hoppulaista moiti, hän aikoo sinut naida.

HELENA. Vai niin! Ja antaisitko sinä, isä, lapsesi Hoppulaiselle vaimoksi?

ANTTI. Miksikäs ei? Kyllä Hoppulainen siinä vaimonsa elättää kuin joku muukin. Hän pystyy työhön mihin tahansa ja on hyväluontoinen, sen takaan.

HELENA. Ja viinaan menevä.

ANTTI. Se ei haittaa ollenkaan. Miehen voimakas luonto vaatii vähän väkevää virvokkeeksi, muutoin se tulee laimeaksi ja veteläksi kuin heikon naisen.

HELENA. Oli miten oli, mutta en minä Hoppulaiselle kumminkaan mene.

ANTTI. Luulet kai paremman saavasi.

HELENA. Vaikka en ikänäni miestä saisi, en hänestä sittenkään huolisi.

HOPPULAINEN (laulaa ulkona).

”Piiput, piiput, piiput ja rassi,

Tulukset ja tupakkimassi.

Tule tule, tule, naapuri tänne.

Tala; lala, tala lala,

Tala lala lala.”

ANTTI. Sielläpä hän juuri tuleekin.

HELENA. Joko taas!

HOPPULAINEN (pistää päänsä ovesta sisään). Päivää! Onko Paavo lavolla?

ANTTI. Tääll’ ollaan. Tul’ sisään vaan!

HOPPULAINEN (astuu sisään). Tul’, tul’, sanoi Tammelainen härkää. (Antaa Antille kättä.) No, moron, moron! Tikk neesan i poron, poron.

ANTTI. Terve! Mitä kuuluu?

HOPPULAINEN. Rauhaa rapiata, leipää makiata, pojat kelpaavat niinkuin ennenkin. Vai mitä sanoo Helena? Katsopa, Antti, tuota tytärtäsi! Hän on kaunis kuin keväinen nauris, paistaa ja loistaa kuin Naantalin aurinko, kiiltää ja välskähtelee kuin Uskelan Jussin sormus.

HELENA (nauraa vastoin tahtoaan ja korjaa ruokia pöydästä kaappiin). Ja Hoppulaisen kieli elää kuin kello vuohen sarvessa.

HOPPULAINEN. Pisto tuli, vaikk’ei pystynyt.

ANTTI. Vietkö sinä ruoan pois? Entä jos Hoppulaistakin olisi maittanut?

HOPPULAINEN. Ei räkkää rengille rokkaa, paljon maksaa papukappa.

ANTTI. Mutta meillä on ja meillä annetaan, kun loppuu niin lainataan.

HELENA (tuo ruoan takaisin pöytään). Eihän tässä juuri ole vieraalle tarjottavaa, mutta jos teillä nälkä on, niin ehkä kumminkin maittaa.

HOPPULAINEN. No nälkä on, että näköä haittaa.

HELENA. Istukaa sitten syömään; muuta ei ole.

HOPPULAINEN. Söökä vaan, söökä, kyll’ se hyve rooka on, sanoi Kauhan rouva (istuu penkille Anttia vastapäätä).

HELENA (menee sivulle rukkinsa luo ja alkaa kehrätä).

HOPPULAINEN (ottaa pullon taskustaan, ryyppää ja tarjoo Antille). Skool pruur, sanoi Svenpark hevoselleen.

HELENA. Joko Hoppulainen taas tuo viinaa tänne? Ellette voi tuota juomistanne jättää, niin antakaa kuitenkin olla muita siihen viettelemättä.

HOPPULAINEN (katsoo häneen olkapäänsä yli). Ole sinä vaiti, sielus’ on kuin silkkilangan solmu, sekin on hotto keskeltä, (Tarttuu leipään ja leikkaa siitä palasen.) Pidä nyt puolesi, Jumalan vilja, syntinen on kimpussasi. (Syö ja puhuu erikseen Antille.) Penttula pyysi meitä tulemaan Sorsan metsään täksi yötä viinaa polttamaan; lupasi kannun viinaa ja markan rahaa kummallekin palkaksi.

ANTTI. Eikö hän saata sitä itse tehdä?

HOPPULAINEN. Sanoi olevan itsellään muita toimia.

ANTTI. Mutta jos vallesmannilla olisi vihiä asiasta ja hän tulisi sinne, kuinkas sitten käy? (Pudistelee päätään.) En minä rupea vastakynttä tekemään kruunun palvelijoille.

HOPPULAINEN. Luuletkos vallesmannin enää tohtivan tulla Penttulan viinapannuun koskemaan, sittenkun hän sitä kerran yritti viemään ja sormensa tarttuivat niin viinapannuun kiinni, ettei niitä vielä tänäkään päivänä olisi siitä irti saanut, ellei Penttula olisi häntä pulasta auttanut.

ANTTI. Ota vaan lahnaa niin paljon kuin lystäät; kyllä Helena tuo lisää, jos loppuu.

HOPPULAINEN (ottaa kalaa). Kunpa nyt olisi suuta korviin ja vatsaa polviin, sanoi kerjäläinen munarokkaa syödessään.

ANTTI. Niin, kyllä Penttula on kuuluisa noita.

HOPPULAINEN. Suurin Suomenniemellä, sanotaan. Tulet siis?

ANTTI. Jos häntä nyt sitten tulisi.

HOPPULAINEN. No, olkoon päätetty, – tuossa paikassa mennään. (Ottaa puukon pöydältä, ryyppää ja tarjoo Antille.) Kyll tääll’ on, sanoi Järppi, kun pelasi.

HELENA. Isä kulta, älä toki enää ota.

ANTTI (vähän tuimasti). Älä sinä aina minua komenna, kyllä minä itsekin itseni komennan. (Ryyppää.)

HOPPULAINEN. Ei lisä pahaa tee muuanne kuin selkään. (Ottaa vielä ryypyn.) Ahha, sanoi pappilan muori, kun hautaan laskettiin. (Nousee pöydästä ja siunaa.) Kost’ Jumala, suuri kiitos, paljon kiitoksia! Jumala teitä heiluttakoon ja keikuttakoon kuin sutta vivussa! (Lyö suullista pulloon, laulaa:) »Pullo on nyt avattu ja ryyppy kallistettu, nätti tyttö naapurissa pojalle kasvatettu.»

HELENA. Ei saa huutaa, Hoppulainen.

HOPPULAINEN. No, tuletkos sinä siitä hullummaksi, jos Hoppulainen huutaa? (Menee Helenan luokse ja istuu tuolille hänen viereensä.) Kuulehan, Helena, tiedätkös, kuinka Tampereen kirkon kellot sanovat?

HELENA. Kyllä tiedän. Ne sanovat: kerran sinullekin kirkonkellot soivat.

HOPPULAINEN. Mitä hullua! Eihän ne niin sano, vaan näin: »Kuka köyhän nai? Kuka köyhän nai?» – Ja siihen Kyrön kellot vastaavat: »Toinen köyhä toisen köyhän: toinen köyhä toisen köyhän.» Näes, niin ne kirkonkellot juttelevat. No, sinä olet köyhä ja minä olen köyhä ... jokos nyt yskän ymmärrät?

HELENA. Älkää joutavia puhuko.

HOPPULAINEN. Anna suora vastaus vaan äläkä kierrä kysymystäni. Sano näin (laulaa):

”Pappani kodosta, mammani majasta

Olen minä eroitettu.

Soreata, koreata poikaa varten

Olen minä kasvatettu.”

(Puhuu.) Eikös niin, Helena?

HELENA. Äiti ei saa nukkua, kun te tuonlaista elämää pidätte.

ANTTI (ottaa huivin kädestään ja heittää sen penkille pöydän taakse; erikseen). En minä kärsi tuonlaisia riepuja kädessäni.

HOPPULAINEN (yhä Helenalle puhuen). Sinä olet aina vaan totinen ja vakaa kuin Rengon kirkko jouluna. Mutta kaunis sinä olet ja suloinen kuin taivaan enkeli, vartaloltasi olet hoikka kuin kala-kaija, kasvosi ovat pyöreät kuin Viitasaarelaisen kalakukko ja nuo poskipääsi ne hohtavat kuin mansikan kylki aholla. (Näppää sormiaan ihastuksesta.)

ANTTI (nousee penkiltä ja menee perälle nuttua päälleen ottamaan). Äläkä nyt soita siellä pääluutasi, vaan sano, tuleeko siitä lähdöstä mitään.

HOPPULAINEN. Ei kiirettä kirkkoon, vasta on pappi paita päällä. (Katselee ihaillen Helenaa, laulaa) »Herran terttu, kullan nuppu, sokeritoppa teijaa, Sinua minä katselen ja laulelen heleijaa.»

HELENA. Jo nyt olisi aika lopettaa niin katselemisen kuin laulamisenkin.

ANTTI. Samaa minä myös sanon. Tule heti, jos tulet, taikka ollaan tykkänään menemättä.

HOPPULAINEN (nousee). Prosait sitten, mun ihana hempukkani, lauvantaina menemme pappilaan, eikö niin? (Antille.) No, nyt olen valmis.

HELENA (nousee). Isä, ethän toki enää mene hänen kanssaan?

ANTTI. Enpähän siihen sinultakaan lupaa pyytäne.

HELENA (menee Antin luokse ja tarttuu hänen käteensä). Voi, älä mene, isä, enää ulos, johan nyt on yö. Pane maata tuohon vuoteelle, hyvä, rakas isä, tee se, niin heräät huomenaamuna terveenä ja raittiina. Äidin tähden, isä, itsesi tähden, meidän kaikkein tähden, älä mene enää mihinkään, vaan jää kotiin, jää tähän lämpöiseen, hauskaan kotiimme, jossa sinun on paljon parempi olla kuin tuolla ulkona yön seljassa!

ANTTI. Oles tuossa vaiti!

HOPPULAINEN. Puhu pukille, sanoi Sauna-Matti papille.

HELENA. Isä kulta, elämänikäni tahdon sinua palvella, tahdon panna viimeisetkin voimani alttiiksi sinun puolestasi, mutta kaiken hyvän nimessä rukoilen sinua luopumaan tuosta väkeväin nauttimisesta, ennenkuin se liian myöhäistä on. Ano voimaa ylähältä ja taistele pahaa vastaan, oi, isä armas, onhan Jumala väkevämpi kuin kiusaaja, jos vaan uskollisesti riiput hänessä kiinni.

HOPPULAINEN. Siipoten, sanoi Mäntsälän lukkari, kun kynä putosi. Niinhän sinä, Helena kulta saarnaat kuin paras pappi vaan.

ANTTI. Suotta sinä nyt siinä tuskaa näet, emmehän me tällä kertaa juomaan lähde, vaan työhön ja toimeen tuonne ulos.

HELENA. Työhön ja toimeen! Mikä on se työ ja toimi, joka yöllä on toimitettava ulkona pimeydessä? Oi, isä, ei se ole kunniallinen työ, joka ei päivän valkeutta siedä. Jätä sikseen koko tuuma, isä, ja rupea levolle; minä siihen sijaan valvon vaikka koko yön käsityöni ääressä.

HOPPULAINEN. Älä liputa, kultani, ettei leukasi putoa; vaan sano minulle nyt kauniit jäähyväiset; koska olet niin suurta rakkauttakin minulle osoittanut.

ANTTI. Niin, jokos lähdemme nyt?

HELENA. Isä, etkö ollenkaan ajattele äitiäkään, joka nyt nukkuu rauhallista yöuntaan tuolta kammarissa, aavistamatta mitään teidän aikomuksestanne. Kuinka monta tuskan yötä hän lienee sinun tähtesi, isä, valvonut, sen tietää ainoastaan kaikkivaltias Jumala tuolla taivaassa, jonka silmä ei konsaan uneen ummistu. Oi, isä, äiti kätkee surun sydämmeensä, mutta se kalvaa hänen elämänsä lankaa, kunnes tuonen viikate sen vihdoin katkaisee. Kenties ei olekaan se hetki enää kaukana, jolloin saamme hänen maanpoveen kätkeä. Silloin, isä, ei katumuksen kyynel häntä eloon herätä. (Itkee ja peittää kasvonsa esiliinaan.)

ANTTI. Älä siinä nyt turhia itke, minä lupaan etten tänä yönä viinan tippaakaan maista.

HOPPULAINEN. Ja minä lupaan sen myös (Panee pullon taskustaan pöydälle.) Tuohon paikkaan panen pullon, eikä viinan märkää pidä tänä yönä miehen kurkusta alas menemän. Se olkoon sanottu! Kas niin, älä sure, Helena kulta, saat nähdä, me olemme selviä miehiä huomenaamuna. Pyyhi kyyneleesi ja pane rauhassa nukkumaan, tai rupea ennemmin papin paitaa neulomaan; kyllä sinun viikon päästä viimeistään pappilaan vien, saatpa nähdä.

ANTTI. No lähtään viimeinkin pois. (Menee.)

HOPPULAINEN. Poies aina, poies aina, vaikkei mielikään tekisi. (Laulaa mennessään.)

”Ei se kahvi kuumaa ollut, kun erojaisissa juotiin,

Se pisara oli kuumempi, joka poskilta alas vuoti.”

HELENA (huutaa ovelta heidän jälkeensä). Tulethan pian takaisin, isä!

ANTTI (ulkoa). Aamulla palajan.

HELENA (hämmästyneenä). Aamulla vasta! – Mutta mihin sitten menettekään, kun niin kauan viivytte? – Ei mitään vastausta. – He eivät minua enää kuule. (Vetää oven kiinni.) Työhön ja toimeen tuonne ulos, sanoi isä. Ja aina aamuun saakka he viipyvät! – Mitä olisi heillä pimeän yön aikaan ulkona toimitettavaa? – Suuri Jumala – eihän se vaan liene –? Ei, mistä semmoinen ajatus mieleenikään tuli. (Menee kehräämään; hetken päästä hän pysähdyttää rukkinsa.) Niin, olihan isä melkein selvä eikä Hoppulainenkaan ollut erittäin liikutettu, ei siis ollenkaan tarvitse peljätä, että heillä mitään pahaa oli mielessä. (Kehrää taaskin vähän aikaa.) Mutta kuitenkin! Minkätähden tuo salaperäisyys? – Mitä olisi heidän tarvinnut sitä minulta peittää, jos se kerran rehellinen toimi oli? (Väistää rukin syrjään; nousee.) Ei, tätä levottomuutta en voi kestää, minun täytyy rientää heidän jäljessään. Pitkälle eivät vielä ole ehtineet, kenties piankin heidän saavutan. (Ottaa kirstustaan kaulavaatteen, jonka heittää ympärilleen, sammuttaa kynttilän ja menee ulos peräovesta)

PENTTULA (tulee hiljaa peräovesta, ottaa taskustaan tikkulaatikon ja raapaisee tulta. Hän sytyttää kynttilän ja tähyslelee ympärilleen) – Kaikki hyvin – vuode on tyhjä –. Tyttö joko ei ole kotona taikka nukkuu hän tuolla kammarissa... Tynnyrin rukiita lupasi minulle Loviisa, jos saisin nuoren Peltolan Helenasta luopumaan. Ja sen minä teen, sen teen oikein halusta, sillä tuonlaisia hurskaita ja pyhiä ihmisiä minä en kärsi, – ne ovat minulle haitaksi ... minä heitä vihaan. (Huomaa huivin, jonka Antti on viskannut kädestään.) Kas, tuossa tytön huivi, ja se on juuri kapine, jota minä tarvitsen. Tänlaista huivia ei koko paikkakunnalla ole muilla kuin Aholan Helenalla, sen jokainen tietää ja tuntee... Nyt, tyttö, olet vallassani! (Sammuttaa kynttilän ja hiipii pois.)

MARIA (tulee oikealta kynttilä kädessä). Luulin kuulleeni tuvasta liikettä, mutta eihän täällä ole ketään... Helenakin on poissa... Kummallista, – mihin on lapsi mennyt? (Aukaisee ovea ja huutaa ulos.) Helena – oletko siellä? – Helena! – Uuh, kuinka kolkko ja pimeä siellä on. Helena, Helena! Ei kuulu vastausta. Sudet vaan korvessa ulvovat ja huuhkain huutaa petäjikössä käheämmin kuin koskaan ennen. (Sulkee oven.) Ei Anttikaan vielä ole kotona. No niin, – ei siinä mitään tavatonta ole. Mutta Helena, mun armas lapseni, mikä sai sinun sydänyöllä lähtemään ulos kylmään tästä lämpöisestä tuvasta? Varjele häntä, Herra kaikkivaltias, väärille teille eksymästä!... Kaiken yötä olen nähnyt niin kauheita unia. Kun ei vaan Helenalle mitään pahaa tapahtuisi. (Katsoo ikkunasta ulos.) Tuuli yhä vinkuu nurkissa ja pimeä siellä on kuin säkissä. – Johan nyt lieneekin aamupuoli yötä, eikä Helenaa vieläkään kuulu tulevaksi. Mitä ajattelen tästä? Ja kuinka saan nämä kamalat epätiedon hetket kulumaan? Jos voisin koota ajatuksiani ja lukea raamattua; (ottaa kirjan pöydältä) varmaan siitä nyt niinkuin aina ennen vuotaisi lohdutusta ja rauhaa ahdistetulle sydämelleni. (Menee takaisin kammariin.)

HELENA (tulee peräovesta). Huuh – kuinka siellä on kylmä! Vilusta koko ruumiini värisee. Enkä mistään isää löytänyt. Autiota ja pilkkoisten pimeää on kaikkialla, tuuli vaan puita ravistelee ja metsän pedot saalistaan väijyvät... Kauhean kamala on tämä yö. Varjele meitä, o laupias Jumala, kaikesta pahasta! (Lähestyy ikkunaa.) Mitä näen tuolla? Joukko miehiä monilla lyhdyillä rientää tänne pellon poikki. Mitä he täältä yösydännä etsivät? Ah – isälle on varmaan joku onnettomuus tapahtunut ja häntä tuodaan kotiin – voi minua – saanko nähdä häntä elävänä vai ruumiinako? (Lankeaa polvilleen kirstunsa eteen ja peittää kasvot käsiinsä.)

(Peltola, vanginkuljettaja ja useita muita miehiä tulee lyhtyineen peräovesta.)

PELTOLA. Oikein arvattu! Täällä saamme hänen heti kiinni. Ja pankaa merkille, miehet, että hän on täysissä vaatteissa ja kyyryssä kirstunsa edessä. Näettekö, hänellä on suuri kaulavaatekin hartioilla, ikäänkuin olisi hän vasta juuri ulkoa tullut.

HELENA (nousee ja katsoo heihin kummastuneena).

PELTOLA. Anna paikalla rahat tänne, tyttö, muutoin ei kunnian kukko laula.

HELENA. Rahat?

PELTOLA. Rahat juuri ja aivan jok’ainoa penni. Annatko ne hyvällä, vai –?

HELENA. Mitkä rahat?

VANGINKULJETTAJA. Peijakas, kun vielä kysyy, mitkä rahat.

PELTOLA. Te kuulette, ettei hän tahdo niitä hyvällä antaa. (Helenalle) Missä on tuon kirstun avain?

HELENA. Millä oikeudella te sitä minulta vaaditte?

PELTOLA. Parempi oikeus meillä siihen kumminkin on kuin sinulla murtovarkauden tekoon.

HELENA (kauhistuen). Murtovarkauden?

PELTOLA. Älä tekeydy noin tietämättömäksi, ei se sinua pitkälle auta. Sinä se olit, joka noin puoli tuntia sitten särjit ikkunan minun huoneeseni ja väärillä avaimilla aukaisit kaapin, josta veit viisisataa markkaa setelirahaa. Sen voimme milloin hyvänsä toteen näyttää.

HELENA. Jumala meitä varjelkoon – minäkö vein viisisataa markkaa?

PELTOLA. Sinä juuri, sinä kelvoton sen teit. Mutta et sinä niillä kauas juokse, sillä minulla on setelien numerot täällä kirjassani.

VANGINKULJETTAJA. Tunnusta vaan heti ja neuvo, mihin rahat olet kätkenyt, sillä tavoin pääset helpommalla rangaistuksella.

HELENA. Niin totta kuin kaikkivaltias Jumala elää ja hallitsee tuolla ylhäällä, niin totta on, että minä olen viaton siihen, josta te minua nyt syytätte.

PELTOLA. Vai vannot sinä vielä sielusi helvettiin, sinä kurja. Mutta katsopas tätä! (Näyttää hänelle huivia.)

HELENA. Mitä? – tuo huivi?

PELTOLA. Ahaa, jokos kalvenet?

HELENA. Jumalan tähden, sanokaa, mitä tarkoitatte tuolla huivilla?

PELTOLA. Niin, huomaatkos, sinulla ainoastaan on tänlainen huivi nähty, ja sinun omaksesi voi ken tahansa sen todistaa.

HELENA. Enhän sitä kielläkään. Mutta missä yhteydessä se on teidän syytökseenne, sitä tahdon vaan tietää.

PELTOLA. Saatpahan kuulla sitten.

HELENA. Ei, sanokaa minulle nyt heti, mistä löysitte tämän huivin?

PELTOLA. Nämä miehet todistavat sen olleen laattialla samassa huoneessa, josta ikkuna oli särjetty ja rahat viety.

HELENA. Ei, se ei ole totta, aivan mahdotonta se on. Voi, miksi näin kauheasti minua tahdotaan pettää!

MIEHET. Valallamme voimme asian todistaa.

HELENA. Älkää olko armottomia, isäntä, te olette rehellinen, kunnon ihminen, ja minä olen vaan heikko, turvaton tyttöraukka, joka en ollenkaan ymmärrä näitä asioita enkä tiedä, kuinka minun tulisi menetellä. Eikö totta, tiellä tänne tullessanne tuon huivin löysitte ja suotta minua nyt sillä säikytätte?

MIEHET. Ja mekö olisimme väärän valan tekijöitä? Varo itseäsi, tyttö.

HELENA. Ei, ei; – ei väärän valan tekijöitä, enhän minä sitä tarkoittanut.

PELTOLA. Jos minua rehelliseksi mieheksi uskot, niin älä sitten tuommoisia epäile.

HELENA. Se olisi siis kuitenkin totta? Huivi oli siellä huoneessa –?

PELTOLA. – jossa varkaus tehtiin. Johan sen sanoin.

HELENA. Ja hänkö, joka huivin on pudottanut, olisi varkauteen syyllinen?

PELTOLA. Onhan se järkeen menevä asia.

HELENA (masentuneena polvillaan puoliääneen). Niin, onhan se, Jumala meitä armahtakoon!

ERÄS MIEHISTÄ. Etkö vieläkään tahdo tunnustaa? Hän on itsepintainen kuin synti.

VANGINKULJETTAJA. Parasta kun panemme tytön nuoriin ja viemme hänen vallesmannin käsiin.

MIEHET. Niin, koetellaanpa, eikö vallesmanni ja korkea oikeus saisi tuota jäykkyyttä masennetuksi.

PELTOLA. Malttakaa, minun käy häntä kumminkin sääli. En minä sinun onnettomuuttasi tahdo, tyttöparka; jos vaan laitat asian selväksi, niin olen valmis sovintoon.

HELENA. Kiitoksia, isäntä! Jumala palkitkoon teille hyvyytenne! Minä teen, mitä vaan tahdotte, mutta auttakaa minua, neuvokaa minua, koettakaamme yhdessä saada kaikki hyväksi jälleen.

PELTOLA. Tuo sitten rahat tänne, niin loppukoon koko juttu siihen.

HELENA. Rahat? – Rahat! Kuinka voisin niitä tuoda, kun niitä ei minulla ole?

VANGINKULJETTAJA. Siinä sen näette, kuinka pitkälle tuommoisten kanssa sääliväisyydellä pääsette.

PELTOLA. Tee niinkuin sanoin, – jos sovintoa tahdot.

HELENA. Mutta minä vakuutan teille –

PELTOLA. Tuotko rahat tänne, vai –?

HELENA. Antakaa minulle aikaa, – huomiseen tai ylihuomiseen.

VANGINKULJETTAJA. Että ennättäisit karkuun, ha, ha, ha.

PELTOLA. Ei, nyt kärsivällisyyteni jo loppuu. Lähtekäämme viemään häntä vallesmanniin.

HELENA. Älkää panettako minua kiinni, isäntä, älkää, älkää sitä tehkö. Luottakaa minuun! Minä koetan saada teille rahat takaisin; minä teen, mitä suinkin voin, kun saan vapaudessa olla; mutta vankeudessa – enhän siellä voi mitään toimia.

PELTOLA. Tyhjiä loruja! Nouse ylös ja tule mukaan nyt.

MARIA (tulee kammarista). Mikä täällä on? Mitä on tapahtunut?

PELTOLA. Tyttäresi tänä yönä kävi varkaissa ja vei minun kaapistani viisisataa markkaa.

MARIA. Se on myrkyllinen valhe. Ennen maailma nurin kääntyy, ennenkuin Helena toisen omaan koskee. Teidän syytöksenne on väärä ja te tulette siitä edesvastaukseen.

HELENA (erikseen). Äiti raukka! Ja isä, isä – mun onneton isäni!

PELTOLA. Vai edesvastaukseen! Sepä saadaan nähdä. Miehet, – tänne nuoranne – tyttö pannaan kiinni.

MIEHET. Tyttö sidotaan ja viedään vallesmanniin. (Lähestyvät Helenaa.)

MARIA. Pois! (Asettuu Helenan eteen.)

NIILO (töytää sisään peräovesta ja asettuu miesten eteen). Jumalan kiitos, vieläpä ehdin!

HELENA. Voi, taivas, Niilokin!

PELTOLA. Kuka peijakas pojan päästi irti?

NIILO. Luulitteko minusta pääsevänne sillä, että minun aittaan telkesitte? Menkää katsomaan, lukkonne on särjetty, ovenne on pirstaleina, ja nyt olen tässä. Ennenkuin te hiuskarvaakaan saatte nykäistä Helenan päästä, täytyy teidän minulta henki ottaa. Eikä se ole varsin helposti tehty, sillä kovan halun nyt tunnen raivoisaan, hurjaan, vimmattuun taisteluun. Ole huoletta, Helena, he eivät saa sinulle mitään pahaa tehdä, niinkauan kuin minä elän.

PELTOLA. Ooh, sinä poikajunkkari, vai rupeat sinä varkaan puolia pitämään.

NIILO. Helena ei ole varas; hän on viaton.

MARIA. Kiitos, kiitos teille, Niilo, joka turvattoman puolta pidätte! Rohkaise mieltäsi, lapseni, näethän, sinulla on puoltajia. Sano heille, että olet viaton.

NIILO. Oikea syyllinen nyt vapaasti pääsee pakenemaan, sillä välin kuin te, isä, täällä viatonta ahdistatte.

HELENA (nousee äkisti). Äiti, – oi, lohduttakoon sinua taivaan Luoja, minun täytyy sydämmesi murtaa. Niilo – väistykää edestäni, että he saavat minun sitoa. Minä – voi, Jumala auttakoon – minä tunnustan itseni syylliseksi.

MARIA (parkaisee ja pyörtyy).

NIILO. Jumalan nimessä, – se ei ole totta, Helena, sinä hourit, – sinä olet sekaisin säikähdyksestä.

HELENA. Minä olen täydessä järjessäni. – Miehet, miksi viivyttelette?

(Miehet rientävät häntä sitomaan. Niilo hoipertelee masentuneena.)