Murtavia voimia: XXI luku

XX luku

XXI luku Murtavia voimia Kirjoittanut Santeri Alkio

XXII luku

Oli päästy huhtikuuhun. Aurinko valoi ihanaa lämpöä tuiman talven jäykkään selkään, joka alkoi nöyrästi notkistua ja sulaa. Kinokset ohenivat ja rappeutuivat päivä päivältä. Ilma huokui keväistä suloutta ihmisten mielestä auliimmin kuin koskaan ennen. Uusi elämäntoivo heräsi. Kuolemaa ei enää pilkattu. Luonnon hymy oli kuin leipää.

Kotiin tultuansa oli Grönberg kyllä kuullut, että Hautalan Janne sairasti, mutta monet virkavelvollisuudet ja puuhat olivat häntä estäneet käymästä tervehtimässä ystäväänsä. Eräänä päivänä hän sen kuitenkin otti vasiten tehdäkseen. Nähtyään, kuinka laiha ja kuihtunut tuo äsken vielä voimakas mies nyt oli, hämmästyi hän. Oikeinhan Jannen kasvoilla olikin jo kalman väri, ja nimismies tuli sanoneeksi sen huomionsa.

»Ette ole itsekään vahvistunut tänä vuonna», hymyili Janne. Ja tosiaankin oli myöskin Grönberg heikko entiseen verraten.

Janne jaksoi tänään tavallista paremmin. Hänestä oli iloista, että Grönberg alentui tullakseen häntä katsomaan. Juteltiin yhtä ja toista. Grönberg kertoi, miten kelvottomasti Stenfors oli hoitanut hänen virkaansa; paperit olivat epäjärjestyksessä, useita pieniä varkauksia oli viime aikoina tehty eikä Stenfors ollut pannut niiden vuoksi kortta ristiin. Mutta sitä hän ihmetteli, ettei kassassa ollut vaillinkia ainakaan muuta, kuin ehkä joku kymmenmarkkanen. Janne puolestaan kertoi, miten ne Kaleniuksen kanssa olivat juopotelleet, niin että ei suinkaan siitä aikaa muuhun riittänytkään.

»Se on sillä tavalla, herra nimismies», jatkoi Janne, »että se, joka aikoo kansan saada tottelemaan lakia ja noudattamaan järjestystä, sen pitää olla siivo mies. Kun nimismiehet juovat ja repalehtavat ja tekevät itse lainrikoksia, niin miten ne sitten uskaltaisivat muita sellaisista syyttää?

Täällä on ollut oikein miespolvien ajat kelvottomia nimismiehiä, jotka ovat näyttäneet huonoa esimerkkiä kansalle. Mikä kumma sitten on, jos tavat ovat niin rappiolle menneet. Te olette minun aikani ensimmäinen nimismies, joka käsitätte asianne oikein. Enkä minä sano sitä kehuakseni, vaan siksi, että se on totta.»

Grönberg kyllä oli mies, joka ei kehumisista välittänyt. Mutta kun hän sai ne juuri tuolta mieheltä, jonka herrainviha oli koko läänissä tunnettu, hiveli sentään hyväilevä tunne hänen sydäntänsä.

»Minulle taitaa tässä tulla kuolemakin», jatkoi Janne ääni vapisten, »ja olen ajatellut, että pitäisi järjestää asiansa ennen lähtöä ... ne ovat vähän sekaisin joutuneet näinä vuosina.» Sairas pyyhki paidanhihalla hikeä otsastansa. »Minulla on ollut aikomus antaa tämä talo pojalleni Matille... Ajattelin kyllä pitää sitä itse vielä jonkun vuoden, kun olen näinä viime aikoina velkaantunutkin, että olisin saanut niitä vähän lyhenemään, mutta kaikkivaltiaan neuvoissa näyttää olevan toisin päätetty... Ei tässä paljon perittävää ole, ne ovat nämä vuodet olleet sellaisia, että...»

Tässä ääni sortui ja kätensä takapuolella poisti vanhus nopeasti kyynelet silmistänsä. Grönberg oli kunnioittavasti vaiti.

»Toissapäivänä kuoli täällä meidän kopukassa Rantaniemen Juho», jatkoi sairas vähän ajan kuluttua.

»Rantaniemen Juho?» ihmetteli Grönberg.

»Niin. Kolme, neljä vuotta takaperin oli sekin velaton mies. Takausten tähden on nyt mennyt kaikki, samoin kuin monen muunkin. Me olimme yhdenikäiset hänen kanssansa. Kun Juho tuli tänne ruokaa pyytämään, niin ... me itkimme molemmat... Enkä minä ole nähnyt kenenkään haukkaavan pettua sellaisella halulla kuin Juhon. Miesparka oli varmaankin ollut ilman ruokaa monta päivää ja taistellut kunniantuntonsa kanssa...»

Grönbergin silmään sattui musta pettuleivän kappale, joka oli pöydällä. Ihmetellen kysyi hän:

»Tätäkö tekin syötte?»

»Sitä. Siihen asti kun se Juho tänne tuli, syötiin meillä vähän parempaa leipää, mutta sitten ruvettiin itsellekin leipomaan samanlaista kuin vaivaisillekin. Mun omatuntoni ei enää antanut myöten syödä parempaa, ja totta puhuen ei olisi varojakaan. Ei sitä haluta syömisen päälle juuri tehdä velkaa kovin paljoa, kun ei tiedä, kuka ne lopultakin saa maksaa.»

Liikutettuna oli Grönberg vähällä kysyä, eikö hän saisi toimittaa tulemaan yhtä mattoa jauhoja, mutta hillitsi innostustaan, koska pelkäsi tarjouksella loukkaavansa Jannea. Viimeksimainittu jatkoi kertomustaan:

»Minä elän nyt aivan armopalasta, sillä velkojani ovat minua hätyyttämättä osaksi ystävyydestä, osaksi taas sen vuoksi kun tietävät, että poikani Matti ottaa talon ja kykenee maksamaan velat, kun saa rikkaan vaimon.» Hän hymähti katkerasti. »Ja nyt minä pyytäisin, että nimismies tekisi niin hyvin ja tulisi tänne jonakuna päivänä kirjoittamaan meidän välille kauppakirjat.»

Sen Grönberg lupasi. Kun tämä vihdoin lähti pois, tuntui Jannesta olonsa ihmeellisen keveältä, sillä nyt hän oli saanut päätetyksi talonsa jättämisen pojalle. Luopuminen isännyydestä oli hänen luontoiselleen miehelle uhri.

Porstuassa tapasi emäntä vielä nimismiehen ja sanoi itkien, ettei isäntä suostu sairaanakaan syömään puhdasta leipää. Hän toissapäivänä leipoi aivan sitä varten viisi rukiista kyrsää, mutta ukko ei niihin käsin koske. Nyt hän pyytäisi, että nimismies puhuisi isännälle, kun ei se muiden puheesta mitään huoli.

Grönberg palasi selittämään, että Hautalaisen puolelta on liian yksipuolista kovapäisyyttä kieltäytyä sairaanakin syömästä puhdasta leipää yksistään sen vuoksi, ettei kopukoissakaan muuta ole. Mutta Janne oli jyrkkä. Puolileikissä hän sen lisäksi selitti, että Siikalahden Mikko on jo kauan pitänyt tulessa sitä huhua, että heillä syödään pitäjän jauhoista leivottua leipää ... »vaikka tuskin se meidän muori sentään varkaisiin menisi, vaikka nälkäkin olis.» Nyt kun syödään samanlaista leipää kuin kopukassakin, ei sillä Mikollakaan liene aivan paljoa muistuttamisen syytä.

Nimismies lähti talosta sydän ja pää raskaita tunteita täynnä. Hän näki pihassa muutamia vaivaisia varjon tapaisina horjuvan ja kotimatkalla tienvarsilla tapasi puutteen ja kärsimysten leiman jos jossain muodossa painuneena jokaiseen, kenen vaan kohtasi.

Kun hän tuli kotiin ja istui tavallisen hyvin valmistettuun päivällispöytään, ei ruoka ensinkään maittanut; jokainen maukas pala tuntui olevan aivan kuin varastettu taikka saatu jollain epälaillisella tavalla.

Hän alkoi ymmärtää Hautalan Jannea. Mutta tuo ymmärtäminen tuotti kipeää tuskaa. Ainakin vielä tunsi Grönberg itsensä kykenemättömäksi Jannen tavalla hankkimaan itsellensä tunnonrauhaa, sillä pettuleipä tuottaisi hänelle varmaan kuoleman eikä hän tahtoisi kuolla vielä...

Melkein koskemattomina sai piika korjata ruoat, kun hän sairaan näköisenä ja sortuneena siirtyi huoneeseensa.

»Tuskin se meidän muori sentään varkaisiin menisi, vaikka nälkäkin olis», se pani Hautalan emännän sydämen rajusti sykkimään. Hän pakeni tuvan yliselle, missä suuren tuskan vallassa vaipui polvilleen. Rukous alkoi hänen suustaan vuotaa katkonaisin sanoin. Särkyneestä sydämestä purkausi Jumalan eteen äänekäs tunnustus, että noihin viiteen kyrsään hän oli ottanut jauhot pitäjän jauhotynnyristä, kun itsellä oli niin vähän... Hän oli aikonut maksaa heti kun saadaan jauhoja... Mutta nyt hän pelkäsi, ettei niitä enää koskaan saadakaan hänen eläessään, sillä hän tunsi itsensä niin kummallisesti väsyneeksi, sydänalaa ja päätä viilteli ikään kuin kuoleman kuristava koura. Pitäisikö hänen vielä varkaana astua kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen eteen... Ei hän ollut koskaan ennen tullut asiaa siltä kannalta ajatelleeksi, sillä takaisinmaksamisen mahdollisuus näytti aina niin varmalta. Miksi se nyt niin mahdottomalta näytti, hän ei käsittänyt itsekään, eikä sitä edes ajatella voinut, sillä tuska vyöryi ylitse kuin aalto ja peitti näkymättömiin.

»Varas», äänsi hän, kun katkonainen rukous oli loppunut, tuijotellen elottomilla, tylsistyneillä silmillään pimeään nurkkaan. Silloin tällöin paineli hän sydänalaansa käsillään ikään kuin poistaakseen sieltä jotain tuskaa tuottavaa kipua. Mutta sekin tapahtui ikäänkuin vaistomaisesti, ohimennen; sielussaan ei hän näyttänyt enää näitä kärsimyksiä tuntevan.

Moneen päivään ei hän ollut enää hetkeksikään saanut käännetyksi pois ajatuksiaan jauhotynnyristä, jonka niukat varat hupenivat ja tekivät loppua, vaikka hän joka päivä niitä yhä säästäväisemmin käytti. Hän arvasi, ettei hänen miehensä tiedä niiden olevan niin lopussa, eikä hän tahtonut voida mitenkään mennä kuolevaa vaivaamaan sellaisilla maallisilla asioilla, se kun tuottaisi sille tuskaa ja ajattelemisen vaivaa. Poikain ja piian huomasi hän päivä päivältä käyvän synkkämielisemmiksi ja hän ymmärsi, että ne äänettöminä valittamatta kärsivät nälkää...

Uuteen suurukseen oli vielä monta kuukautta.

Hän ei enää rukoillut, huulet olivat lakanneet liikkumasta. Ristitetyt kädet helmassa istui hän vaatekasassa, ajatukset nähtävästi pysähtyneinä tuijotellen yhä tuonne pimeään nurkkaan. Miten syvillä kuopilla posket olivat ja miten keltainen niiden väri!

Joku kuului tulevan rappusissa. Kuulihan emäntä sen, mutta tajuntaan ei se pystynyt. Ja vaikka silmät olivat auki, ei hän näyttänyt ensinkään huomaavan sitä, kun Matti tuli, seisahti hänen eteensä ja alkoi puistella olkapäistä...

Aurinko pilkisteli sisään pienistä räystäsikkunoista sen verran, että vintissä oli valoisa. Katsellessaan hetkisen äitinsä tuijottaviin silmiin, joista älyn ilmeet näyttivät hetkiseksi poistuneen, rupesi poika vapisemaan. Vapisevin käsin nosti hän äidin kainaloista ylös, sulki syliinsä ja kamalan tuskan värittämällä äänellä kuiskasi:

»Äiti ... mikä äidin on? Onko äidillä nälkä?» – –

Äiti toipui vihdoin ja alkoi selittää pojalle, joka yhä piteli häntä sylissään, ettei hänellä ole enää jauhoja, mistä keittää huomenna, kun tänään panee viimeiset velliin ... eikä hän tiedä ollenkaan, mistä hänelle uskottaisiin velaksi, kun on ennestään niin paljon velkoja...

»Isälle leivottuihin kyrsiin minä varastin jauhot... Minua nyt Jumala rankaisee, etten saa enää mistään jauhoja.»

Matti ymmärsi, että äidin hermot pitkällisen rasituksen ja jännityksen tähden olivat siksi riutuneet, että hän ensisijassa tarvitsi lepoa. Mutta että myöskin äidin olisi nälkä, se hänelle nyt vasta ensikerran oli juolahtanut mieleen ja samalla uneksivasta tilastaan herättänyt eloon lämpimän rakkauden henkäyksen tuota kalpeata, kärsivää hyväähenkeä kohtaan. Hän suuteli äidin ohuita huulia ja kalvenneita poskia – mitä hän ei ollut tehnyt sen jälkeen kun äidin sylissä paitaressuna uinaili.

Matti vei äidin alas ja pakotti hänet puoliväkisin sänkyyn lepäämään. Itse lähti hän oitis kirkonkylän kauppiaaseen ja toi sieltä kotiin jauhomaton. Sillä aikaa oli äiti jo noussut ylös. Kun Matti meni häneltä kysymään jauhopuodin avainta, säpsähti hän, kuka tietää miksi. Mutta kun Matti selitti, että hän on tuonut jauhomaton, pääsi äidiltä huudahdus:

»Jauhomaton!»

Nopeasti etsi hän avaimen ja riensi avaamaan ovea. Kun Matti selästään laski maton lattialle, kiersi äiti kätensä hänen kaulansa ympäri, mutta ei saanut mitään sanotuksi.

Matin poistuttua puodista maksoi emäntä ensimmäisenä pitäjän jauhotynnyriin sieltä ottamansa lainan. Otti sitten isää varten leivotut leivät, vei ne tupaan, paloitteli, jakeli omalle väelleen ja kaikille vaivaisille palan kullekin. Itse meni hän viemään palaset pihatupaan.

Se oli iloinen ilta Hautalan kopukassa. Mutta hetken kuluttua joutui emäntä uudestaan äkillisen kuumepuuskan käsiin. Koko talo näytti kohta olevan mullin mallin.

Vanha isäntä, jota nyt ei ehditty käydä monestikaan illan kuluessa katsomassa, ei siitä kuitenkaan nurkunut. Tuontuostakin pyyhki hän kyyneleen silmästään, koputti tuvasta jonkun luoksensa ja kyseli:

»Kuinka äiti voi?»

Äiti alkoi heti odottaa kuolemaa. Hänestä oli nyt niin hyvä olla, kun tunsi olevansa kaikesta sovinnossa Jumalan kanssa. Pari viikkoa kesti riutunut ruumis, sitten jäi Janne leskeksi.