Murtavia voimia: XV luku
| XIV luku | XV luku Murtavia voimia Kirjoittanut Santeri Alkio |
XVI luku |
Mikko pidätti hevosensa. Muuan mies istui tien vieressä nojaten päätä käsiin, kyynärpäitä polviin. Kun hevonen seisahtui aivan viereen, nosti mies väsyneesti päätänsä.
»Ka, suutariko se onkin ... en ollut tunteakaan», sanoi Mikko.
»Niinpä on.» Suutari näytti niin väsyneeltä, ettei olisi uskonut hänen kykenevän omin voimin ylös nousemaan.
»Kuka täällä on tänäpäivänä teettäjänä?» kysyi Mikko.
»Varpulan Valee.»
Mikko katseli mäkeen, mistä rautakankien ja kuokkain vaitoinen, voimaton kalahteleminen kuului. Mies taas silmäili reessä makaavaa ruumista, mutta, ei näyttänyt mitään uteliaisuuden merkkiä. Kysäisi kuitenkin vihdoin:
»Onko tuo kuollut?»
Mikko selitti, että se on kuollut ja hän oli löytänyt sen lumikinoksesta, eikä tuntenut, kuka se oli. Suutari nojasi jälleen pään käsiin ja kiinnitti katseensa maahan.
Mikon mielestä tehtiin työtä äärettömän laiskasti. Useimmat istuskelivat, toiset muodon vuoksi silloin tällöin kalkauttivat asetta. Ne taas, jotka kivirekiä vetivät, – enimmäkseen naisia, – pidättivät joka askeleella, kaatuilivat ja kompuroivat toistensa jaloissa. Mikko ajatteli: »Laiskoja syötetään tyhjän päälle», ja johtui siitä kyselemään, että missä Valee on, kun ei työmaalla näy? Suutari tiesi tämän menneen kylässä käymään. Mikon ajatus jatkui: »Luottamusmiehiä ollaan ja pitkin kyliä vaan kuletaan piiputellen ja loritellen...»
»Paljonko jauhoja te nyt saatte päivässä?»
»Puolen naulaa.»
»No elääkö sillä?»
»Niinkuin näkyy... Elää sitä tällä lailla.» Mies ei edes silmiään nostanut.
»Ja saatiinhan hiljakkoin kruunultakin taas mattoja, kuinka paljon niitä saatiinkaan?»
»Kuuluupa saadun.»
Toisiakin miehiä jo saapui paikalle. Ne olivat vähän voimakkaampia ja siksi vilkkaampia kuin suutari. Hän kun oli tottunut elämänsä hyvää syömään, meni huonolla ravinnolla heikommaksi kuin ne, jotka kaiken aikansa olivat tottuneet vähällä ja huonolla ravinnolla tulemaan toimeen. Otettuaan selvän siitä, että reessä makaava mies oli kuollut, vieras kerjäläinen, ja yhden osoittaessa sitä kohtaan huomattavampaa sääliä ja surkuttelua kuin muut, rupesivat toiset kuuntelemaan suutarin ja Mikon keskustelua. Ja Mikko kertoi, miten hän oli äsken kapteeni Stoltillekin sanonut suoraan vasten naamaa, että sekin oli teettänyt omia töitänsä pitäjän ja kruunun jauhoilla. »Kruunun jauhot pitäisi antaa köyhille ilman, ei niiden edestä tarvitsisi köyhäin työtä tehdä... Eipä niiden edestä näy rikkaatkaan tekevän mitään.» Viimeisen huomautuksensa johdosta Mikko hymähti. Salaperäisenä ja tutkivana kulki katse höröllä korvin kuuntelevain miesten silmistä vakoillen, ymmärtävätkö nuo. Ja ne ymmärsivät. Suurella, leveällä äänellä ja liikkeellä muuan sepän näköinen mies kohta virkkoi:
»No minä olen sanonut näille, kun niitä jauhoja niin nätisti punnitaankin ja kun nyt on taas ollut puhetta siitä, että jauhomäärä vielä vähennetään, niin minä olen sanonut näille, että mihinkä helvettiin ne jauhot joutuvat, kun hiljan oli maaherraltakin saatu kymmenen mattoa.»
»Kymmenen? Enempihän niitä saatiin!» muistutti Mikko.
»Kymmenen niitä oli», tiesi joku.
»Mistä sinä tiedät? Oletko sinä ollut niitä katselemassa?» kyseli seppä ikäänkuin aikeessa päälle käydä.
»Niin meinaatteko sitten, että ne kopukkaan isännät niitä omalla väellään syöttävät?» kysyi muuan vaatimattoman näköisenä.
»Kuka sitä nyt sellaisia epäilisi», selitti Mikko ja katsoi kierosti seppään.
»Minä olenkin sanonut, että se on kumma, kun ei sitä Siikalahden kestikievaria panna hoitomieheksi, sen ei tarvitsisi hiviöidä köyhäin osaa, kun on itsellä kyllä, ja kun on ainakin reiru ja rehti mies... Annas nyt, veli, yksi tupakkapiipullinen.» Seppä meni piippuansa kaivaen Mikon ääreen, joka veti esiin massinsa.
Yhä useampia miehiä oli kokoutunut tielle, missä oli vilkas juttu ja möyhinä käymässä. Mikko huomasi pistäneensä tulta tappuroihin, ja se miellytti, vaikka samalla nousikin pelko, että nuo hänen syyksensä rupeavat selittämään nostettua huhua. Antaen tupakkakukkaronsa kiertää miehestä mieheen ja saaden siten näiden myötätuntoisuuden puolellensa virkkoi hän vielä hyvin totisena:
»Ei teillä näy täällä tarkka peräänkatsanto olevan.»
»Ei suinkaan ne viitsi täällä olla, kylässä ne juoksevat kaiket päivät.»
»Noo, ei sitä sellaisella palkalla kannata teidänkään paljoa tehdä. – Mutta, kyllä minun nyt täytyy mennä.» Hän istui rekeen ja tarttui suitsiin.
»Älkää nyt vaan niin sanoko, että minä teille olen kertonut sellaisia epäluuloja, että hoitomiehet jauhoja itselleen ottavat. En suinkaan minä tiedä mitään, enkä uskokaan, en yhtään, että he sitä tekevät, mutta tuli sanotuksi, mitä on kuullut.»
Monella suulla huudettiin, että mitä se isäntä nyt turhia, eihän tässä olla mitään kielilakkareita, hui hai! Onhan niitä sellaisia juttuja tässä jokainen kuullut... Oonhan toki!
»Niin, ja teidän parastanne minä sillä tarkoitan.»
»Senhän nyt jokainen älyää ja ymmärtää!» huusi muuan innostunut ämmä.
Mikko nykäisi hevosta suitsista ja lähtiessään huusi hartaasti:
»Jumalan haltuun!»
»Jumalan haltuun, Jumalan haltuun, isäntä!»
Tuomi-Kustaa istui laihtuneen varjon kaltaisena taampana ja nauroi toisten kehuessa Siikalahden Mikkoa, joka useimpain mielestä nyt yhtäkkiä oli muuttunut pitäjän rehellisimmäksi mieheksi.
Melu yhä paisui. Voimiakin näytti nyt jostain salaperäisestä lähteestä virtailevan semminkin akoille. Siikalahden isäntä oli onnistunut virittämään tulta jo ennestään kyteviin tappuroihin. Monet olivat ennenkin uskoneet ja pelänneet, että hoitomiehet elävät vaivaisten osilla. Nyt se oli varma. Heillä oli jokaisella vatsassa kurraava nälkä, kotona perhe tahi joukko omaisia, joiden henki riippui niistä armopaloista, mitkä kunta kykeni yhteisvaroista liiostamaan. Heillä oli vilu, heitä väsytti. Kuitenkin piti olla pakkasessa, tehdä työtä, »työllä ja väellä, talollisten maatessa, ansaita keisarinkin lahjoittamia jauhoja!» kuului yleisenä katkerana sävelenä.
Varpulaisen tullessa kylästä oikotietä ei kukaan ollut työssä, kaikki melusivat ja pauhasivat yhdessä joukossa. Valeen huomatessaan hajaantuivat useimmat ja ryhtyivät työhön. Se oli ennestään tuttu tapa. Melkein aina kun työnkatsastaja oli poissa, oltiin laiskana. Mutta eihän siitä paljoa välitetty.
Kun Valee ehti paikalle, jäivät muutamat miehet istumaan ja jotkut, joilla tupakkaa oli, tupakoimaan. Valee ei mennyt heidän luoksensa eikä aluksi pannut mitään huomiota heidän käytökseensä. Sen sijaan meni auttamaan ja neuvomaan erästä ryhmää, jossa muutamat yrittivät isonlaista kiveä reelle. Kun se oli saatu, ei vetävä akkaliuta tahtonut saada kuormaa liikkeelle. Aiottiin vähentääkin sitä, mutta Valee kielsi ja huusi noille istuskeleville miehille:
»Tulkaa vetämään kuormaa ... seppäkin, väkevä mies!»
»Ei ole kiirettä!» vastasi seppä. Valee otti sen tavalliseksi leikkipuheeksi eikä välittänyt siitä sen enempää. Mutta hänen kasvojensa ilme oli tavallista huolestuneempi, mikä johtui siitä, että oli kirkon-vartijalta äsken kuullut, että jauho-annokset täytyy huomisesta alkaen vähentää. Valee itse silmin näki, miten työläisraukat heikkonivat päivä päivältä. Ja puolella jauhonaulalla, mitäpä sillä pysyisikään kunnossa ihminen, jonka ainoana ravintoa tuottavana ruoka-aineena se on ja johon osallisina sitten vielä useallakin olivat lapset, vaikkapa ne hoitoloista saivatkin keitosta.
Mutta nyt jo Valee uudelleen katsoi miehiin, jotka istuivat ja tupakoivat. Kiukkuisemmin huusi hän:
»Tulkaa vetämään tuota kuormaa, te sieltä! Ei teillä ole parempi oikeus laiskotella tässä kuin muillakaan.»
»Vedä itse!» kuuli hän kuiskattavan ikäänkuin tarkoituksella, ettei se kuuluisi hänelle. Ja samalla siellä jotkut ilvehtien naurahtivat, eikä kukaan liikkunut paikaltaan. Silmäkulmiansa rypistäen kiinnitti hän huomionsa sinne.
»Ettäkö vedä itse, vai mitä?»
Ei kukaan vastannut. Naiset rupesivat sohisten suoristamaan vetoköyttä ja saivat nyt kuorman liikkeelle. Valee astui istujain luokse.
»Kuka niin sanoi, että vedä itse?»
Ei kukaan puhu mitään.
»Lähtekää työhön paikalla!»
Pari miestä alkoi vitkaan nouseskella, mutta seppä, nojaten leukaa käsiin ja kyynärpäitä polviin, kysyi:
»Onko aikomus taas vähentää jauhoannoksia?»
Valee vähän ällistyi.
»Mistä sinä sen tiedät?» kysyi.
»Tiettäänpähän.»
Miehet näkivät Valeen kasvojen ilmeestä, että se oli totta. Joku virkahti äänellä, joka kihisi vihasta:
»Kyllä sitä aina tiettään.»
»Vaivaishoitokunnan on, hyvät miehet, pakko tehdä se, taikka muuten loppuisivat varat ennen kevättä. Parempi on tulla toimeen vähällä kuin tyhjällä.»
»Mutta mihin helvettiin ne jauhot joutuvat, kun siinä kopukkavellissä ei ole kuin hyppysellinen padallisessa ja...»
»No se ei ole sun asiasi tutkia eikä mun selvittää. Vai luuleeko seppä ehkä, että minä niitä jauhoja syön?»
»Jonkun niitä täytyy syödä, kun ovat aina lopussa, vaikka kuinka usein uusia saataisiin, ja kun ei niitä köyhät saa...»
Valeen poskille nousi tumma puna, ja toiset miehet alkoivat jo peläten paeta edemmäksi. Mutta seppä seisoi vihasta puhkuen paikallaan eikä väistänyt rahtuakaan Valeen tulisia silmäyksiä.
»Kyllä se on nyt parasta», sanoi Valee, »että hillitset hiukan suutasi ja menet työhösi. Sinun omatuntosi tietää kyllä, että minä en vaivaisten jauhoja syö, sillä minä en niitä tarvitse...»
»No sen minä helvetin hyvin tiedän, ettet sinä niitä tarvitse, mutta siihenkö ne rikkaat tyytyvät mitä he tarvitsevat...»
»Tuki suus!»
»En minä sinua pelkää!»
Valee alkoi hapuilla kankea.
»Anna kangen olla!» kuului murrokselta, ja useita miehiä riensi paikalle seppää puolustamaan.
Pääasiallinen sisältö nyt syntyneessä melussa oli kiroileminen.
Valee huohotti kovasti, sillä hänen oli vaikea saada kuohunutta luontoansa asettumaan. Se onnistui kuitenkin, jopa siihen määrään, että jo saattoi taas maltillisesti puhua:
»Vai on teillä kapinavehkeet!»
»Jauhomäärää ei saa vähentää.»
»Te ymmärrätte sen, ettei se ole yksin minun eikä teidän päätettävissä. Teillä näyttää olleen yhteinen sopimus, arvatenkin antaa minulle selkään?» Hän nauroi niin että kajahteli. »Ettekö te hyvät miehet, käsitä, että jos minä olisin yhtä hullu kuin te, niin minä tuolla kangella voisin ruhjoa teidät mäsäksi ihan joka ainoan sorkan!» Hän astui ryhmittyneen miesjoukon eteen, jolloin useimmat jo alkoivat peräytyä. Nähtävästi he alkoivat käsittää, että se todellakin olisi hyvin mahdollista.
»Joka ei paikalla mene työhön, niin jumalauta! – minä näytän, että minä saan tottelemaan.»
Useimmat alkoivat hajota sanaa sanomatta.
»Minä en sinua pelkää!» vakuutti seppä uudelleen.
Silloin Valee otti hänen kauluksestaan ja huitaisi ruoskana lumihankeen, mihin seppä upposi melkein näkymättömiin.
»Kuka myöskään ei mene?»
Jokainen meni. Ryhdyttiin työhön niin hiljaa, ettei kukaan puhunut mitään. Valee peräili seppää, joka vitkalleen nousi ylös, puisteli lumia itsestään ja istui jälleen kivelle. Kun hän jonkun ajan kuluttua meni sinne, löysi hän tämän itkemästä.
»No, mitä nyt?» kysyi Valee.
»Minä vaan tässä, että köyhyys ei ole mikään ilo. Jos mulla olisi sellainen ruoka kuin sinulla, niin et sinä minua heittelisi.»
»Parasta on nyt sitten lähteä työhön.»
Seppä nousi ja puoliksi rukoilijan äänellä valitti:
»Kuule, mutta jos minulta vähennetään jauhomäärää vielä puolesta naulasta, niin minä en voi elää.» Entistä kuuluisaa painimiestä ja tappelijaa kovin harmitti, kun oli niin voimattomaksi joutunut. Valee selitti, että jauhoannoksia ei suinkaan vähennettäisi, jollei siihen olisi välttämätön pakko.
»Minä vaivainen olen sitten tottunut vielä niin isoruokaiseksi... Tuollaiset kärpät kuin tuo räätäli tulisivat kyllä toimeen puolta vähemmällä.»
Näin puhellen meni seppä toisten joukkoon ja rupesi työhön, s. o. seisoskelemaan kankensa varassa ja komentamaan toisia.
Työtä tehtiin nyt niinkuin tavallisesti, mutta hyvin äänetönnä. Valee käsitti, että joukossa oli todella syntynyt epäluuloa hoitomiehiä vastaan ja että ne epäluulot hautuivat ja juurtuivat sydämissä. Kun katseli työntekijäin voimattomia liikkeitä, kuihtuneita kasvoja ja epätoivoisia, loistottomia silmiä, käsitti, että heillä ei enää ollut kykyä täysitajuisesti harkita asemaansa.
Valeeta yhä enemmän tuskastutti äänettömyys ja harvasanaisuus. Se pakotti hänet yhä enemmän syventymään, ajattelemaan niiden asemaa, joiden puolesta jauhonaulasta ja vastaisuudessa kenties neljänneksestä oli pakko tehdä päivä työtä ja elää sillä. Yhä enemmän alkoi hänen rintaansa ahdistaa.
Tuossakin eräs äiti, hänen nuoruuden tuttavansa, oli vetämisen puuhassa ja pysyi tuskin jaloillaan. Valee johtui ajattelemaan, että sillä oli kotona kolme lasta ja mies, joka oli täällä loukannut jalkansa eikä sen vuoksi voinut nousta vuoteesta. Ja kun hänen silmänsä kiintyivät syrjästä tarkastamaan naisen muinoin vereviä ja ilmeikkäitä kasvoja, kasvoja, joissa nyt oli jo melkein kalman väri, kun hän samalla käsitti, että se jauhotukko, jonka hän täältä vie päivittäin, tulee jaetuksi myöskin lasten kanssa, jotka kyllä saavat hoitotalosta velliosansa, – niin hänen rinnastaan nousi kurkkuun niin paksu pala, että täytyi lähteä hetkiseksi kävelemään, jotta saisi sen laskeutumaan.
Valee ei ollut sillä tavalla kuin nyt tullut ennen ajatelleeksi näiden ihmisten kohtaloa. Hän kyllä oli säälinyt ja uhrannut aikaa ja vaivaa heidän puutteensa poistamiseksi. Mutta sen tehtyään oli hän tuntenut sydämessään hyvin täytetyn velvollisuuden tuottamaa rauhaisaa tyydytystä. Nyt oli aivan toisin. Kuin siivillä pakeni tyydytys yhä etäämmälle, jättäen sijaan tuskallisen, selittämättömän halun katsoa jokaisen sydämeen tuossa joukossa, saadakseen selville millä tavalla, millä tunteella he kantoivat kovan kohtalonsa taakkaa. Milloin kiintyi hänen huomionsa perheen isään, joka ennen oli elänyt hyvissä varoissa, puutteesta tietämätönnä, ja nyt, estääkseen elämän lankaa katkeamasta, huonoissa, repaleisissa vaatteissa, jalkain palellessa rikkinäisissä kengissä, koetti viimeisillä voimillaan vääntää kiviä, ansaitakseen illalla puolen naulaa jauhoja. Puolikasvuisia tyttöjä, joiden poskien hän muisti raikkaasti punottaneen vielä joku kuukausi sitten, mutta joissa nyt oli taivaan pilven kuultava väri, oli joukossa monta, ja niiden kasvoille oli nälkä painanut ikäihmisen elämästä välittämättömän kokemuksen leiman. Huomio kääntyi äänettömään poikaseen, joka voimatonna kieriskeli toisten jaloissa, yritti itkemään, mutta muuttikin sen kiroilemiseksi; kiroili ja parkui siksi kun voimat riittivät ja rauhoittui sitten kuin vanhus. Harmaapäitä vanhuksiakin oli. Ne kyllä olivat muihin verrattuina eniten tavallisensa näköisiä, sillä heihin ei nälkä vaikuttanut samanlaista muutosta kuin nuoriin. Mutta sittenkin tuntui Valeesta, että he voivat elämänlankaansa vain hiukan jatkaa tuolla ponnistelullaan, se kuitenkin tulee katkeamaan ennenkuin päästään uutisrukiiseen.
»Kuinka rakas elämä sentään on», hän huoahti, sovittaen omaa elämänrakkauttaan niihin, jotka tuossa maksoivat viimeisistä päivistään kallista vuokraa, koettaen kuoleman tuloa lahjoa, yrittää viimeistä ponnistusta.
Tuolla muuan entinen hurja »häjy», Koipi-Siukku, joka tuskin jaksoi pystyssä pysyä kankensa varassa, ansaitsi hänkin ruokaansa. Paljon oli sekin mies eläessään nähnyt. Noin 10–15 vuotta takaperin ei ollut sitä kekkeriä, sitä tappelua, missä ei Siukku ollut mukana. Oli se osannut varastaa, jumalaties’ eikö murhiakin tehdä. Murtunut, masentunut oli Siukku nyt. Oli niissä monessa muussakin ollut miestä aikoinaan, ja nyt ne pelkäsivät hänen, yhden miehen kovaa sanaa! Toisissa oloissa se olisi saattanut itsekkäisyyden ja mieltymyksen tunteita herättää, nyt se herätti tuskallista ahdistusta. Valee ei muistanut milloinkaan olleensa sillä tavalla raskasmielinen kuin tänään.
Äskeinen kahakka oli istuttanut hänen mieleensä ajatuksen, että ne epäilevät häntä ja muita hoitokunnan jäseniä yhteisen viljan varkaudesta. Se painoi kuin lyijy. Ne eivät uskoisi selityksiä, vaikka heille enkeli puhuisi. Hän oli tähän asti niin hyvällä ja alttiilla mielellä tehnyt hoitokunnan jäsenenä mitä ikänä oli voinut, siinä uskossa, että puutteenalaiset kuitenkin tuntevat kiitollisuutta rehellisiä auttajiaan kohtaan. Ne pitävätkin roistoina, kuka tietää, mitä kaikkea ajattelevatkaan! Tuossa tilassa voivat ihmiset ajatella siitä, jota he pitävät sortajanaan, kuinka hävytöntä ja rumaa hyvänsä!
Hänen teki mielensä puhua, selittää... Mutta jokainen ajatus ja sana näytti niin tehottomalta, että mitä enemmän sitä mietti, sitä kammottavammaksi noiden ihmisten epäluulo hänen mielikuvituksessaan kasvoi.
»Ja ennenkuin päästään edes kevääseen!» ajatteli hän, »niin mitä kaikkea tapahtuneekaan.» Hänestä tosiaankin näytti ihan luonnottomalta vaatia noilta työtä siitä, mitä niille annetaan. Jos hän saisi määrätä, ei hän vaatisi sitä...
»Mutta sitten ne kerjäisivät työn puutteessa, vastus olisi paljon suurempi ja niiden kärsimykset tuskin sen vähäisemmät», muisti hän ennen väittäneensä, kun joku muu oli ehdottanut sitä, mitä hän nyt ajatteli...
Alkoi tuiskuttaa lunta. Päiväkin oli jo jälkipuoleen kulunut.
»Saatte lähteä pois», sanoi Valee työläisille. Hän tunsi jotain miellyttävää sen johdosta, että lumituiskun tähden saattoi lyhentää niiden työpäivää. Käskyä ei tarvinnut uusia. Työkentän vieressä oli vanha lato, johon työkapineet korjattiin. Lähdettiin kylään, missä kirkonvartijan talossa jaettiin päiväpalkat. Edellisillä kerroilla kun Valee oli ollut työnjohtajana, oli hän matkan uudelta hautausmaalta kylään kulkenut parvessa, haastellen muiden kanssa. Nyt hän käveli edellä yksin, joukko tuli perässä, sekin pitäen tavallista hiljaisempaa melua.
Kirkonvartija oli vanhahko, kuivakiskoinen mies. Hän oli pihalla Valeen tullessa.
»Kuuleppas», sanoi hän jo ennen kuin Valee ehti ääreenkään, »meidän täytyy vähentää jauhoannokset jo tänäpäivänä.»
»Todellako?» Valee oikein säpsähti. Mutta sitten hän alkoi panna jyrkästi vastaan ja kertoi mitä siellä tänäpäivänä oli tapahtunut. Kirkonvartija nauroi. Hän oli kyllä monesti saanut sellaista kokea, mutta hän antoi selkään, sanoi hän. Ne vihasivat häntä, mutta viis siitä. Tässä täytyy pitää järjestystä ja kuria, muutenhan ne söisivät kyllä yhtenä päivänä suuhunsa koko jauhovarat. Hän oli jo niin monesti käynyt kuvernööriltäkin apua pyytämässä ja tiesi kuinka lujassa se oli, että oli oppinut hänkin lujassa pitämään. Valee pani kovan kovaa vastaan, väitti, ettei kirkonvartijalla ole oikeutta yksin päättää jauhomäärän vähentämisestä, siinä pitää ensinnä olla hoitokunnan kokous.
Vanha mies suuttui.
»Se on minun asiani, minä vastaan siitä!» huudahti hän ja löi nyrkkiä polveensa. »Kyllähän minä antaisin vaikka viisi naulaa joka ikiselle sorkalle päivässä, jos vaan olisi mistä antaa. Mutta kun minulta niitä kuitenkin vaatii koko pitäjä, niin minun pitäisi muuttua jauhoiksi, minun pitäisi antaa jokaiselle paljon, ei kukaan tyytyisi vähään! Pitäjän miehet joka kokouksessa härnäävät, että paljon menee, paljon menee! Minä annan kaikille liian avokätisesti muka, – eivätkä tahdo enää myöntää mitään. Kuvernööri haukkuu silmät täyteen, että niin ja niin paljon olette jo saaneet, auttakaa itseänne, ei täältä enää riitä mitään... Ketä tässä sitten kuuntelee? En suinkaan minä niitä omaksi hyväkseni säästä. Ja on sitä mullakin sydäntä ollut, olen minäkin itkenyt köyhäin surkeutta, mutta itku ei tässä auta, tässä täytyy tehdä jotain. Viljan saaminen käy yhä vaikeammaksi, kohta ei sitä saa rahalla, ei ilman. Sentähden täytyy säästää... Valittakaa sitten, vaikka valittaisitte keisariin. Kernaasti tämän virkani annan jollekin, joka on auliimpi antamaan.»
Hän otti arkusta aitan avaimet ja lähti noutamaan jauhovakkaa tupaan, sillä työläiset olivat jo sinne kokoontuneet. Valee jäi masentuneena istumaan.
Kun kirkonvartija sai vakan tuvan pöydälle, otti hän luotipuntarin ja rupesi punnitsemaan.
»Nyt täytyy jauhomäärää taas vähentää. Tänä iltana annetaan 12 luotia henkeen.» Samalla hän jo tarjosi yhtä valmiiksi punnittua annosta. Joukossa syntyi valitusta ja kuhinaa, jotkut alkoivat kiroilla.
»Suu kiinni, taikka saatte tyytyä kahdeksaan luotiin!»
Möyhinä vähän hiljeni.
»Joka ei tahdo tyytyä tähän, saa tyytyä olemaan ilman.»
Nuo harvat lauseet, jotka tuo vanha, kuivan ja kovan näköinen mies puhui joukolle, saivat sen ihmeellisesti asettumaan ja nurkumatta tyytymään osaansa. Sillä hän puhui järkähtämättömällä varmuudella, niin ettei yhdestäkään sanasta jäänyt vähintäkään epäilystä, että se oli leikillä lausuttu.
Vielä jaettiin kullekin olkileipä, jossa oli hiukan suurustakin, mutta siinä liikutellessa ne melkein käsiin hajosivat. Muutamia pitkämatkaisempia jäi taloon yöksi, toisia meni muihin naapureihin, toiset taas koteihinsa. Valee oli katsellut ihmetellen sitä kylmyyttä, jota kirkonvartija osoitti, sekä myöskin sitä, että murina niin hälveni ja kätkeytyi sydämiin. Ja kun he astuivat takaisin kamariin, ei Valee saattanut olla puolileikillään huomauttamatta:
»Mutta kyllä teillä on kova luonto.»
Vähään aikaan ei kirkonvartija vastannut mitään, panihan vain kessuja piippuunsa. Sitten hän huokasi ja sanoi:
»Minä olen havainnut sen, ettei tässä itkulla pitkälle päästä... Saattanut se on luontokin kovettua.» Sitten hän jäi synkeänä katselemaan pitkin piipunvartta, silmät melkein ummessa.
Painostava mieliala, joka kumpaakin rasitti, ei poistunut koko yhdessäolon aikana. Mutta kun Valee jätteli hyvästi, virkkoi kirkonvartija:
»Sinäkin vanhenet... Vanhana katsellaan monta asiaa toisilla silmillä kuin nuorena.» Äänessä oli omituinen, hellyydeltä vivahtava väre, joka sai Valeen katsahtamaan silmänurkkaa kohti, eikö siellä edes kyyneltä näy?
Ja puristettuaan kovasti vanhan, kovan miehen kättä lähti Valee kirkonkylän hoitotaloon, missä hänen hevosensa oli.
Oli jo puolihämärä. Kun hän meni rekeänsä vetämään ladosta, takoi siellä renki paraillaan kiinni ruumiskirstun kantta.
»Kuka siellä on?»
»En tiedä. Joku kulkiain, jonka Siikalahden kestikievari oli löytänyt taipaleelta... Kaikille sitä pitääkin tässä arkkuja vielä laittaa, mutta rovasti oli määrännyt.»
»Pienihän se on ollutkin... Tyttökö vai poika?»
Renki veti suutansa salaperäiseen nauruun ja virkkoi kerskaavalla äänellä:
»Minä katkaisin kirveellä sen koivet, kun ei muuten mahtunut.»
Julmuutta sellaista, mikä ilmeni rengin kerskauksessa, ei Valee ollut ennen kuullut. Hän jäi pitkäksi, aikaa äänetönnä tuijottamaan poikaan. Ensimmäinen tajuttava käsite, joka hänessä heräsi, oli se, että hänen teki mielensä antaa sille hyvästi selkään. Sanaakaan sanomatta otti hän rekensä pihalle.
»Se olikin vanha äijä ... sääret kuin piipunvarret. Kerran vain kopautin kirvespohjalla, niin poikki menivät että helähti», kertoi renki perään.
»Jollet sinä nyt pidä leukojasi kiinni, poika, niin minä annan sulle sellaisen selällisen, että opit edes hiukan ihmisten tapoja, senkin roisto!»
Poika tukki suunsa kuin myyrä. Hänen mielestänsä oli varsin kummallista, ettei Varpulan isäntä edes nauranut hänen miehuullisuudelleen... Ei vain puoletkaan uskaltaisi ruumiin kanssa elää niinkuin hän, sen hän vissiin tiesi! Ja siksipä isäntä pitikin niin hyvästi, kun hän oli niin säälimätön ja pelkäämätön käsittelemään ruumiita, joita kopukasta sai korjata joka päivä...
»Tuollainen mies, vieläpä kun mies!» mutisi hän ja pui nyrkkiä Valeen perään kun tämä lähti.
Kirstun oli hän nyt saanut valmiiksi. Kopauttaen vielä vasaralla arkun kanteen alkoi hän viheltää ja läksi pois, jättäen ruumiin siihen sunnuntaita odottamaan.
Kotiin päästyään piti Valee emäntänsä kanssa pitkän neuvottelun, joka päättyi siihen, että he päättivät leipoa yhden leipomuksen vähemmän pettusekaisia leipiä kuin hoitotaloissa tavallisesti näihin aikoihin leivottiin, ja antaa sen jaettavaksi hautuumaan työväelle.
Kun se päätös oli tehty, suuteli Santra Valeeta. Se tapahtui pitkästä ajasta, sillä sellainen ei ollut kansan kesken tavallista. Mutta onni, että saattoi todella jotain tehdä lähimmäistensä huutavan kurjuuden lieventämiseksi, vaikutti niin hellyttävästä sydämessä, että Valee sulki vaimon syliinsä ja purki tälle tämänpäiväisten ristiriitaisten tunteitten tuottaman tuskan kärsimykset ja huolet.