Murtavia voimia: XVIII luku
| XVII luku | XVIII luku Murtavia voimia Kirjoittanut Santeri Alkio |
XIX luku |
Kevättalvella kuoli Märkäsen Antti. Suhde Märkäseläisten ja Siikalahden Mikon välillä oli käynyt yhä sietämättömämmäksi, kun Mikon puuhat sekautua talon sisällisiin asioihin eivät mitenkään ottaneet onnistuaksensa. Velkakirjojen tarkastuksesta sai yhä edelleen pitää huolta pitäjän iäkäs kanttori, joka kaikissa asioissa, milloin kirjoitusmiestä tarvittiin, oli aina ollut Märkäsen Antin luottamusmiehenä, vaikkapa ukko Semeniuksen kirjoitustaito olikin vähän noin ja näin, vaillinainen. Mutta Antti-vainaja piti ukko Semeniuksesta siksi, että tämä piti suunsa kiinni kaikesta, joten Siikalahden Mikko, jolla olisi ollut polttava halu saada niistä selvää, ei saanut tietää yhtään mitään. Sen lisäksi olivat Mikon kosimispuuhat Annikan suhteen menneet myttyyn, jopa oli hän kerran näissä asioissa liikkuessaan eräänä yönä joutunut Annikan ja Hautalan Matin naurun esineeksikin. Mikko näet lähti yökenkään kotoansa salaa, kenenkään tietämättä. Kopisteli ja pääsi Märkäsen Annikan luttiin – missä ennestään jo oli Hautalan Matti. Mikko oli luullut, ettei siellä arkiyönä ketään olisi, ja hölmistyi, kun huomasi erehtyneensä. Koetti mies sitten keksiä yölliselle retkelleen mitä kummallisimpia selityksiä. Matti pukitti ja piinasi häntä. Ja sydämessään kiroten »tuollaiset» ihan siihen ikävimpään paikkaan, mistä ihmiset tietävät puhua, pötkötteli Mikko kotiinsa ja vihasi koko Märkäsen sukua enemmän kuin koskaan ennen. Kun luonto ei ollut varustanut häntä kuitenkaan läheskään niin monipuolisilla lahjoilla kostoa ja keinottelua varten, johon hänen halunsa olisi palanut, jäivät kostoharrastuksetkin tässä samoin kuin monissa muissakin suhteissa »uskollisiksi yrityksiksi», paljaiksi ilmauksiksi hänen erinomaisista haluistaan ja harrastuksistansa. Näille »haluille ja harrastuksille» oli usein naurettu ennen ja yleisesti pidetty Mikkoa pilkan alaisena. Mutta nykyinen aika oli hänen »haluilleen ja harrastuksilleen» niin sopiva, että Mikko meni eteenpäin. Ja kun ei nyt yleensä paljon muutenkaan naurettu ollenkaan, sitä vähemmin saatettiin Mikolle ja hänen toimilleen nauraa.
Mutta nyt oli vanha Märkäs-Antti kuollut. Se ei oikeastaan ollut varsin suuri tapaus; joku saattoi sanoa, että »pois sitä täytyy täältä niin rikkaan kuin köyhänkin», mutta siinäkään ei ilmennyt mitään erikoisen syvää tunnetta eikä kaipausta.
Mutta Märkäsessä oli velkakirjoja; kaikki ihmiset puhuivat siitä, että niitä oli paljon ja että ne ennen saivat maata hyvin rauhassa arkunlaatikossa, jos vaan velallinen katsoi silloin tällöin itsellensä sopivan ajan ja kävi juttuamassa Märkäsen äijän kanssa ja sanomassa, että »se on niin kovin hyvä, kun ei te hätyytä... Kun Jumala antaisi tässä munkin vähän vauhtiin päästä, niin kyllä minä maksan kaikella kunnialla.» Silloin äijä aina sanoi:
»Noo, jopa ... jopahan sitä on velan kanssa tekemistä.» Ja sitten ruvettiin puhumaan muista asioista. Kun velallinen oli mennyt, sanoi emäntä tavallisesti:
»Sinä olet sellainen ... kun et edes yhtään tahdo ... ei suinkaan ne ikänä maksa.»
»Noo, kyllähän maksaa kun jaksaa, mitä sinä siinä turhia. Kukahan tässä nyt ihmisiltä väkipakolla.»
Ja kun muori sitten vielä kinasi jotain ja vaari vastaili, jätettiin asia siihen. Velkakirjat saivat maata arkunpohjalla, ja ihmiset tiesivät sen.
Mutta nyt oli Siikalahden Mikolla jotain sanomista näihin asioihin, ja ihmiset tiesivät senkin. Velalliset vapisivat.
Toimitusmieheksi vaati Mikko kivenkovaan Stenforsia otettavaksi, mutta emäntä sanoi, että hän ei ota tähän kaikkia veden tuomia, että Semenius se on ennenkin tässä talossa kirjoitusmiehenä ollut, se tuntee asiat ja kirjat entisestään, että se oli isäntä-vainajan kanssa hyvä tuttu, ja päälle päätteeksi isäntä itse oli määrännyt, että Semenius pitää ottaa kalunkirjoitusta pitämään ja Varpulan Valee toiseksi. Mikko pani jyrkästi Valeeta vastaan – onhan niitä nyt muitakin... Muori nauroi:
»Ketä muita? Mikä Valeen on?»
Mikko ei osannut sitä oikein selittää, mikä Valeen on, mutta intti yhä vastaan ehdotellen yhtä ja toista. Emäntä kuitenkin pysyi järkähtämättömänä. Toimitusmiehiksi kutsuttiin kanttori Semenius ja Varpulan Valee.
Kalunkirjoituspäivänä kokoutuivat velalliset (ne nimittäin, joilla veloistansa oli huolta) alakuloisen ja nöyrän näköisinä istuskelemaan Märkäsen tuvan penkille. Siikalahden Mikko oli hyvällä tuulella koko päivän, laski leikkiäkin kun siksi tuli, tarjosi usein Märkäs-vainajan kessupönttöä penkillä istuville miehille ja nauroi, että »kun on kerrankin saatu äijän kessut käsiin, niin nöyryytetään nyt oikein miehissä ... se vainaja oli niin jumalattoman saita kessuistansa.»
Ja velalliset panivat piippuun, naurahtelivat herttaisesti Mikon sukkeluuksille ja ajattelivat: ehkäpä sitä sentään hyvä Jumala suo, että ihminen pääsee tässä vielä kulkemaan... Ne ihmiset kanssa taitavat niin paljon valehdella tuosta kestikievarista... »Nämä ovatkin oikein hyvin prässätyitä tupakkia, eikö ole sitte?»
»Oon, oikein makoisia.»
Mikko nauroi ja sanoi:
»En minä ainakaan osaa sellaisia tehdä, ei vaikka!... Kyllä minä monta kertaa yrittänyt olen, mutta ei vaan lähde mitään. Eikä niitä tahdo kukaan tähän aikaan saada... Jaa, mutta se vaarivainajan tupakkahuhmari, tuliko se jo kirjaan, kanttori?»
Kanttori ei kuullut.
»Kuuliko kanttori?»
»Hääh?»
»Niin että», ja Mikko kertoi uudelleen kysymyksensä.
Kanttori nyysäsi nenäänsä:
»Eikö tuo lie tullut... Ja olipa tuo yksi vanha tupakkihuhmari vaikka...»
»Ei maar! Se oli hyvä, siinä on rautavyö päällä. Kyllä se ottaa pitää, – jollei tämä muori anna sitä päältä jaon. Antakaa pois äiti-muori, mitä te sillä teette?»
»Noo, jos kovin mieles tekee, niin ota.»
Mikko lippasi kepeästi kanttorin selän taakse:
»Kanttori, pyhitään nyt pois se huhmari sieltä, me tässä muorin kanssa jo siitä sovimme.»
Kanttori oli kiivas mies, semminkin kun häntä toimissaan häirittiin.
»Mene tiehes siitä! Kun tulet sotkemaan... Pidä huhmaris, kun olet kerran saanut.»
Muille oli vähän vaikeata pidättää nauruansa.
Kun tavarat oli saatu kirjaan pannuksi, siirryttiin kamariin ottamaan selvää pesän papereista. Tilaisuudessa oli isän puolelta valvomassa Annikan etuja joku setä, joka ei koko päivänä puhunut mitään eikä herättänyt esiintymisellään varsinaista huomiota muuten kuin siten, että usein istuvillaan nukkui piippunsa sammuksiin.
»Saa nähdä», virkkoi Mikko, kun kanttori otti ensimmäiset paperit käsiinsä, »eikö niissä ole paljon vanhentuneita». Ja kuiskaten, ettei emäntä, joka ristissäkäsin istui arkun vieressä ja oli hiukan huonokuuloinen, kuulisi: »Se vainaja oli niin huolimaton niiden kanssa».
»Mitä sanot?» kysyi emäntä epäillen, kun näki Mikon kuiskuttavan.
»Kanttorille vain tässä, joutavia.»
»No mitä sitä niin salaisia... Saattaahan sitä puhua niin että ihmiset kuulevat.»
Jokaisen velkakirjan suhteen oli Mikolla jotain sanomista. Mitä hän ihmetteli, että sekin oli vielä maksamatta, mitä taas kummasteli, että vai on silläkin tänne velkaa, eikä ole näkynyt vaan täällä koko päivänä. Mahtaneeko edes omistaa? Ketähän siinä on todistajina? Muutamia pienempiä oli vanhentuneita, ja niiden suhteen sai hän aihetta useaan kertaan – joka erä kuitenkin eri muodossa – hiljaa huomauttaa toimitusmiehille, että »jos se vainaja olisi vielä elänyt jonkun vuoden, niin tuon arkun olisi papereineen saanut polttaa, eikä siinä olisi tullut yhtään vahinkoa». Joten siis oli suuri hyvä työ, että Jumala korjasi äijän pois.
Velkakirjat loppuivat.
»Taisivat olla kaikki?» kysyi kanttori.
»Kaikki», myönsi emäntä.
»Kaikki? E–hei toki!» huudahti Mikko.
»Kaikki ne ovat, ei minulla ainakaan muuta ole», vakuutti emäntä.
»No älkää nyt piruja... Laittakaa paikalla esiin tänne ne velkakirjat!»
»Mitkä velkakirjat?»
Samassa tuli Annikka sisään papereita kädessä.
»Mitä Mikki nyt huutaa? Joko on hätää, että tässä varastetaan?» ja vei papereita kanttorille.
»Mitäs ne paperit ovat? Mikä paperien ja velkakirjain hoitaja sinä olet? Onko siinä Hautalaisen velkakirjat?» kyseli Mikko ja astui likemmäksi pöytää. Kanttori ilmoitti, että siinä on niitä. Mikon sapettunut mieli keksi yhtäkkiä sopivaksi sanottavaksi:
»Ei ne ole siinä kaikki!»
»Pidä nyt Siikalahti vähän suutas», suhditti kanttori.
»Mitä varten?»
»Sitä varten, että näyttäisit vähän ihmiseltä», sanoi Valee.
»Sepä nyt kumma on, kun selvästi näkee, että velkakirjat ovat hujan hajan, taitaa osalta olla renkien ja piikainkin hallussa, ja sittenkään ei saisi ottaa selvää se, jonka asiaan tulee! Viisi minä omasta puolestani, mutta lasteni.»
»Pure huulees, nälkäsilmä!» tiuskaisi Annikka, »sinä pidät kaikkia ihmisiä varkaina, niin tottapa sinä olet itse sellainen.»
»Vastaatko puhees? – Mutta mitä varten sinä niitä velkakirjoja kätket?»
»Sun ei tule tutkia eikä mun tunnustaa! Kun ne siinä nyt ovat joka ikinen lappu, niin mitä sinä sitten vielä tahdot meiltä?» Annikka rupesi itkemään. Äiti ja miehet alkoivat suhdittaa, mutta Mikko jatkoi jutellen, että se on ollut aina tavallista, että tässä talossa on lennetty hänen silmillensä, mutta kyllä hän siitä vielä lopun tekee.
Ilmoitettiin, että Hautalaisen velkakirjat tekevät toista tuhatta markkaa, paitsi takauksia.
»Millähän sekin mies komeilee?» Sitä ei Mikko millään tavalla voinut hillitä itseään sanomasta.
Siihen ei sanonut kukaan mitään. Vähäisen äänettömyyden perästä Mikko taas ilmoitti:
»Minä vaadin perinnön jaon toimitettavaksi kohta.» Tuo vaatimus herätti vakavan, vilkkaan keskustelun: talo ja irtaimisto menisivät perin halvasta tähän aikaan, jollei perillisten välissä sovittaisi kauppoihin. Mikko oli järkähtämätön. Mitä enemmän naiset vaativat jaon lykkäämistä syksyyn, sitä jyrkemmin Mikko vaati sitä toimitettavaksi kohta. Ja muutamista sanoista alkoi Valee aavistaa, että Mikolla oli syynä vaatimukseensa ei ainoastaan saada hänelle tulevat velkakirjat oitis haltuunsa, saadakseen »pitää niistä huolta», vaan sekin, että hän toivoi voivansa saada Märkäsen talon polkuhinnalla nyt koska emäntä ja tytär eivät varmaankaan uskaltaisi hintaa kovin ylös kohottaa. Valee silmäili halveksien setää, jolla ei ollut mitään sanottavaa. Mikko luultavasti ajatteli sedästä samaa kuin Valeekin, koskapahan lausui:
»Tämä setä sopiikin panna Annikan holhoojaksi, tämä siihen on kaikista sopivin.»
Setä alkoi väännellä itseään, ikäänkuin aikeessa sanoa jotain, mutta sanomatta se jäi.
»Mahtaneeko tuo tarvita muuta holhoojaa», virkahti kanttori hymyillen, »koskapa sillä näyttää, sormista päättäen, jo olevan laillinen holhooja.»
Mikko katsoi niihin sormiin.
»Kaa... En minä ole tiennytkään ... että tässä suoverin saa!»
Tytöllä oli pari hopeaista sormusta sormessa. Valeekin vasta nyt ne huomasi ja setä loukostaan pani:
»Jassoo!»
Mikko näytti olevan nolona, ja se huvitti useita muita.
»No ilmankos!» hän vähäsen vaitiolon perästä äänsi. Toisten huomio teroittui:
»Mitä?»
»Niin ... minä vaan ajattelen...» hän sanoi. Ja hän todella ajatteli paljon, koko iltapäivän, sanoen tuon tuostakin jotain umpikuljuista, jonka piti olla ilkeätä. Illalla hän sanoi Annikalle kahden kesken, että hän kyllä ymmärtää, että Hautalan Matti on kihlat ostanut Märkäsen rahoilla ja että niistä olisi yksi osa hänelle kuuluvaa, mutta ei hän nyt välitä, ja että jos hän joskus kihloja ostelee, niin hän koettaa saada ne irti omilla rahoillansa, ettei kenelläkään olisi mitään jälkipuheita... Hän yrittää »Jumalan avulla» eteenpäin maailmassa.
Kun hän oli sen saanut sanotuksi Annikalle ulkona, tuli hän jälleen hyvälle tuulelle ja meni vihellellen kamariin. Sillä hän ymmärsi saaneensa pureksia Annikkaa oikein sydämeen asti. Sillä aikaa oli emäntä kamarissa selittänyt toimitusmiehille syyn, miksi vainaja oli antanut Hautalaisen velkakirjat tytön haltuun, että ei niitä ollut aikomus salata.
Toimitusmiesten ja muiden ihmisten illalla poistuttua jäivät äiti ja tytär suureen tuskaan. He käsittivät, että Mikko voisi nyt saada talon polkuhinnasta, kun ei kenties Mattikaan voisi tulla hänen kanssaan kilpailemaan siksi, että hänen täytyi kuitenkin pitää kiinni Hautalan talosta, koska isäntä sairasti ja ennen pitkää kuolisi. Jos joku saisi talon, vaatisi Mikko varmaankin kohta rahat, ja kenelläpä niitä tähän aikaan oli.
Mattia odotettiin. Mutta kun ei sitä illallakaan alkanut kuulua, lähti Annikka Hautalaan – ensi kerran sen jälkeen kun Matti oli hänelle kihlat tuonut.