Murtavia voimia: VII luku
| VI luku | VII luku Murtavia voimia Kirjoittanut Santeri Alkio |
VIII luku |
Se innostus, joka valtasi ihmiset juhannuksen aikaan ihanain, lämpimäin kesäilmain vuoksi ja sai toivomaan, että ilmain tavaton lämpöisyys korvaisi keväimen puutteen, alkoi saada lauhduttavia vaikutuksia jo heinäkuun alussa, sillä ilmat jäähtyivät.
Eräänä päivänä heinäkuulla istui Hautalan väki pöydässä illallista syöden. Ilma oli pilvinen ja harmaan näköinen, sen lisäksi tuuli. Mieliala syöjissä näytti olevan tavallista painostavampi, sillä ainoastaan harvoja sanoja vaihdettiin, pääsemättä ollenkaan vauhtiin.
Pöydästä nousi ensimmäisenä talon nuorempi poika, kaksitoistavuotias Antti, kävi ottamassa kivitaulun naulastaan ja rupesi siihen riipustelemaan. Isä sai tästä aihetta sanoa:
»Pane pois se taulu.» Ja äiti, joka näytti tätä muistutusta aavistaneen, jatkoi perään, ikäänkuin tehden asiaa sovinnollisemmaksi:
»Kuinka se Antti sen nyt taas ottikin siihen.»
»No niin kauan minä vain, kun te syötte», intti poika, aikoen kuitenkin heti seuraavan käskyn kuultuaan, panna taulun pois.
»Niin kauan», matki isä.
»Antakaa pojan opetella kirjoittamaan», virkkoi Matti.
»Mitähän hyötyä suliakin siitä opistasi on? Ei se ainakaan elätä?»
»Eipä taida tappaakaan.»
»Hm.»
Isä oli vähän aikaa vaiti.
»Kyllä se hyvä on kun osaa», sanoi Tuomi-Kustaa, joka oli päivätyössä talossa. Poika jatkoi yhä piirtelemistään, koska ei isä näkynyt ankaraksi käyvän.
»Oon se, että osaa hyvin vehkeillä ja juonitella,» pilkkasi isäntä.
»Eiköhän teidän mielestänne sitten kirjoittamisen taidolla voi tehdä muuta kun vehkeillä ja juonitella?» kysyi Matti.
»Minähän olen sen sulle sanonut sata kertaa, että minä en ole koskaan nähnyt kirjoittamisen taidolla tehtävän muuta kuin vehkeiltävän ja juoniteltavan!» ärjäisi isäntä, ja jatkoi vielä perään: »Mitä sinäkin ja Varpulan Valee nyt teette taidollanne, kun ei teillä ole tilaisuutta vehkeilyyn ja juonitteluun, mitä jo?»
»Noo, ei sitä nyt vielä tiedä, vaikka joskus elämässä tarvitsisi.»
»Ei ikänä rehellinen talonpoika tarvitse sellaisia konsteja, sen minä sanon kovaakin! Ettepä te, enempää toinen kuin toinenkaan, saa tolkkua edes oikeuden protokollasta.»
»Kyllä niistä muuten selvä saadaan, mutta kun ne ovat ruotsia.»
»Sepä se!»
»On niitä nyt muitakin kirjoituksia, joista sopii ja tarvitsee saada tolkku.»
»Mitä kirjoituksia? Ei mihinkään suomalainen kirjoitus kelpaa. Etkö muista, kun me Metsä-torpparin kanssa yritimme viime käräjissä kiinnittää sitä Valeen tekemään kontrahtia, niin tuomari määräsi Kaleniuksella teettämään uuden kontrahdin ruotsinkielellä? Ei kelvannut edes se, kun se oli talonpojan tekemä ja suomenkielinen. Mutta minä sanoin heti tuomarille, että sellainen mies kun Kalenius ei kelpaa tekemään mulle mitään, että jos sen välttämättä pitää olla herrain tekemä, niin saa sen sitten kohta tehdä vähän paremmat. – Oli vähällä antaa mulle siitäkin sakkoa», hymyili hän.
»Kuule lempoa!» ihmetteli Tuomi-Kustaa.
»No sellaista se on aina. Sen tähden ne kaikki kirjoitukset ruotsiksi vaativat että herrat saisivat pitää kaikki kirjoitusvehkeet ominaan. Kyllä ne siksi poikia ovat etujansa valvomaan ja kaikki yksistä puolin, että älä mene niiden kanssa marjailemaan! – Poika, pane pois se taulu, minä sanon.»
»Antaa kirjoittaa, osaahan se sitten edes nimensä», puolusti Kustaa.
»Hiiteen koko touhu! Joka osaa kirjottaa, on jo niin kuin herrain sukua.»
Poika vei pahoilla mielin pois taulun, johon vanhemman veljen alkuopastusten perästä oli jo alkanut kirjaimia syntyä. Isäntä nähtävästi oli tuimalla tuulella, kun hän laskien kädet ikkunalaudalle jäi katselemaan ulos pilviin ja kuuntelemaan nurkissa vinkuvaa tuulta. Toiset lähtivät heti syötyään ulos työmailleen. Niin tavatonta kuin se olikin, jäi isäntä nyt toisten jälkeen pitemmäksi aikaa tupaan. Mieliala tuossa pilviin katsellessa ja tuulen vihellystä kuullessa näkyi yhä synkkenevän. Kun hän otti kätensä pois ikkunalaudalta ja oikaisihe penkille pitkäkseen laskien syvän raskaan huokauksen rinnastaan, katsahti takan luona puuhaileva emäntä häneen arasti ja kummasteleva ilme silmissä. Samalla tuli hänelle kiirettä asiaa kamariin. Mutta siellä hän seisahti keskilattialle, pyyhki esiliinan kulmalla silmistään esiin tunkevat kyyneleet ja huokasi tuskasta värisevällä äänellä:
»Jumalani, jumalani, armahda meitä!» Sitten kohta hän levottomasti pyörähti askareilleen, ajatuksissaan yhä kertoen rukoustaan. Häntä niin tuskallisesti ahdisti kaksi asiaa: ensiksi se, että hän luki miehensä kasvoista, kun se selällään, piippu suussa ja kädet pään alla makasi penkillä, paatumuksen ja vihan ilmeen, toiseksi, että hän ymmärsi tuon ilmeen syyksi katovuoden pelon, joka kaikista merkeistä päättäen oli odotettavissa. Ja hän rukoili askaroidessaan, että Jumala ottaisi pois katovuoden uhan ja poistaisi samalla hänen mieheltänsä paatumuksen syyn. Mutta hänen ajatuksensa olivat niin hajalla ja sydän katovuoden pelon tuottamaa tuskaa täynnä, että mitä enemmän hän puuhaillessaan rukoili, koettaen kiinnittää ajatuksiaan lohdutuksen toivoihin, sitä enemmän tuska vaan kasvoi. Hän toivoi, että hänen miehensä menisi pois, väen luokse, jotta hän saisi tilaisuutta rauhassa polvistua ja ääneensä huutaa. Mutta isäntä makasi hievahtamatta, ja kasvojen ilme muuttui yhä synkemmäksi.
Hautalaisen piippu oli sammunut, mutta hän ei ajatellut sitä. Silmät olivat auki ja tuijottivat eteenpäin, ne eivät kuitenkaan näyttäneet katsovan mitään erittäin. Joku tuulen puuska viskasi ikkunaruutuun muutamia sadepisaroita, jotka rapisivat kuin rakeet. Silloin liikahtivat hänen silmänsä aivan kuin kysyen, olivatko ne rakeita. Ja vaikka ne eivät niitä olleetkaan, tunsi hän kasvojensa pinnalla hyvin elävästi, miltä tuntuu, kun rakeet heinäkuulla poskia pieksävät...
Sen lisäksi, että sydämen pohjalla makasi lyijynraskaana katovuoden uhka, kokoontui sinne kaikenlaista muutakin lisäämään painoa, joka johtui pääasiasta.
Hän oli aikansa mieheksi ottanut paljon osaa yhteisiin pitäjän asioihin, oli nauttinut ja nautti yhä vielä pitäjäläistensä luottamusta. Lautamiehenäkin oli ollut, mutta oli kerran oikeuden edessä solvannut entistä nimismiestä Lindblomia siksi pahoin, että siitä syntyneen kanteen johdosta poukahti laudalta. Ei siitä Lindblomikaan tosin paljoa hyötynyt, sillä Hautalainen nosti häntä vastaan kanteen useista virkavirheistä. Juttu monien mutkain perästä päättyi siihen, että Lindblom menetti virkansa. Kapteeni Stoltin y. m. herrain kanssa oli Hautalainen käräjöinyt, useinkin joutuen tappiolle riitajutuissa, saaden sakkoja, mutta voittaen pitäjäläisten luottamusta yhä suuremmassa määrässä. Sillä yleisen mielipiteen mukaan oikeusistuimet ratkaisivat herrain ja talonpoikain välisiä riitoja kovin puolueellisesti, aina edellisten eduksi.
Hautalan Janne ylpeili riitajutuistaan, tappioistaan melkein enemmän kuin voitoistaan. Kokemukset olivat tehneet hänet muuten siksi itsekkääksi, että hän asioissa, joihin koski, tahtoi aina sanoa ratkaisevan sanansa.
Kun katovuodet, joita nyt oli useampia peräkkäin saatu, olivat alkaneet viedä kansan tilaa huimalla vauhdilla rappiota kohti, katkeroitti se aivan erikoisella tavalla Jannen mieltä. Hänen ihanteensa oli itsenäinen, muista riippumaton talollinen, jonka ei tarvitsisi olla muiden kuin Jumalan ja keisarin alamainen. Samalla kuin köyhyys lisääntyi, hävisi tuo itsenäisyys. Jollain, itselleen vielä aivan selittämättömällä tavalla, tunsi hän sellaista jo oman itsensä suhteen. Jotain oli hänessä ikäänkuin kulunut heikommaksi, jonka nyt tunsi horjuvan, niin vähän kuin hän sitä vielä itselleen tunnustikin. Nuo, joiden varsinaisena ammattina näkyi olevan rikastuminen ja jotka siihen tarkoitukseen käyttivät muitakin keinoja, ei vain rehellistä maanviljelystä ja siinä etupäässä kelpo rukiin kasvatusta, ne nyt ilman ehtoja näyttivät tulevan miehiksi, joilla oli paljon sanottavaa muiden, oikeain tavallisten, rehellisten talonpoikain asioissa. Häntä iletti se mateleva nöyrämielisyys, jota hän oli talollisissa toisessa toisensa jälkeen alkanut huomata.
Itse oli hän aikaisemman verrattain ison velkataakan alta kohottautunut omavaraiseen asemaan. Mutta näinä viime kuluneina vuosina oli hän, nähtävästi usein huomioon ottamatta ollenkaan tilaa, mihin hän sen kautta joutui, – mennyt auttamaan, takaamaan ja tukemaan hyvin monia tuttaviaan. Kyllä hän usein takaukseen mentyään katui jälestäpäin. Mutta melkein aina kun sellainen oli kysymyksessä jonkun hyvän tuttavan suhteen, myöntyi miltei empimättä jokseenkin yksinomaisesti vain sen tähden, että hän ei tahtonut millään kurilla nähdä ketään edessään sellaisen asian vuoksi masentuneena ja nöyrtyneenä. Hän tunsi itse sellaista halveksimista niitä vastaan, jotka rahojen korot tahtoivat »pennin päälle», että hän ehdottomasti tahtoi menetellä siten, ettei vaan kukaan häntä kohtaan sellaista tuntisi.
Muita sen vuoksi olivat takavuosina ensinnä omat säästöt menneet takausvelkain maksuksi, sitten oli jo täytynyt muuttaa muita sellaisia omiin nimiin.
Kaikki nuo seikat johtuivat nyt tuossa maatessa mieleen. Takaussitoumukset, toinen toisensa jälkeen, alkoivat yhä varmemmin näyttää omilta veloilta. Ja vaikka hän koetti pitää pystyssä vanhaa horjumatonta kurssia, että »kyllä Hautalainen aina asiansa vastaa», – niin mielikuvitus tuntui kuitenkin niin horjuvalta, että karsi selkäpiitä. Vaikka olisi miten koettanut, ei enää voinut tuntea itseänsä niin varmaksi kuin ennen. Ja hänestä näytti kuin koko se ryhmä, jota vastaan hän oli elämässään sotinut, tuo penninnylkijäjoukko ja herrat, joilla kumpaisillakin näytti olevan niin luja pohja jalkainsa alla, olisivat olleet yhteissä liitossa masentamassa ja hävittämässä itsenäistä talonpoikaa...
Emäntä olisi hänen huomaamattaan saattanut aivan hyvin polvistua peräsängyn kulmassa penkkiä vasten, niinkuin hän usein yksin ollessaan teki, sillä isäntä ei ollut ensinkään huomannut sitä, että hän oli ollut tuvasta pitemmän aikaa poissa, ullakolla. Tullessaan sieltä alas tapasi emäntä eteisessä Valkolan Juhon, joka oli tupaan menossa. Vieraan tulo emäntää ilahutti siinä toivossa, että nyt syntyy tuvassa ainakin keskustelua, joka voi johtaa isännän mielen vähemmin huolenalaisiin asioihin. Sillä mikään ei ollut hänestä niin raskasta kuin se, että hänen miehensä synkeänä mietti ja tuijotteli.
Valkolan Juhon astuessa tupaan havahti Hautalainen, nousi ylös, kutsui vieraan istumaan penkille ja toi tupakkalaatikon.
Valkolainen oli pitkä, hoikka nuorehko mies, talollinen toisesta päästä pitäjää. Muutamat piirteet kasvoilla kuvailivat pohjaltaan iloista ja reipasta luonnetta. Tavallisissa oloissa hän alkoi puhua jo heti kun ovesta tupaan astui ja sitä sitten riitti. Mutta nyt oli hän harvasanainen. Hautalainen huomasi sen, joten se hiukan iloisempi ilme, joka oli hänen kasvoillaan väreillyt Valkolaisen sisään astuessa, hävisi. Eikä keskustelu tahtonut päästä alkuun, vaikka se yleensä heidän välillään luisti tavallisissa oloissa, sillä he olivat hyviä ystäviä. Hautalainen rupesi kohta aavistamaan, että Juhon asia tällä kertaa koski jotain velkajuttua.
Niinpä se olikin. Klitsi oli vaatinut maksamaan sen 50 ruplan suuruisen velkakirjan, missä Hautalainen ja Varpulan Valee olivat takaamassa. Juho oli lähtenyt sitä varten, että jos saisi mukaansa takausmiehet, niin mentäisiin yhdessä puhumaan Klitsille, että eikö se nyt odottaisi syksyyn.
»Syksyyn», hymähti Hautalainen raskaasti. Valkolainen ymmärsi tarkoituksen.
»Niin kyllähän nyt ei ole vuodentuloista suuria toiveita, mutta...», sanoi hän ontelolla äänellä.
»Mitä mutta?» Janne katsoi Juhoa puoleksi säälivä, puoleksi pilkallinen ilme silmissä.
Vaikka Juhoa oli hypoteekkilainan hanke niin innostanut, tunsi hän nyt kuitenkin, kun piti kertoa Hautalaiselle, että hän on päättänyt sitä hankkia, olevansa hyvin epävarma ja hämillään. Sillä hän tunsi Jannen ajatukset siitä hommasta jo edeltäpäin. Ja kun hän vihdoin oli saanut Jannelle selvitetyksi puuhansa, oli Jannen suu leveässä pilkkahymyssä ja otsa ankaroissa rypyissä.
Seurasi vähän aikaa äänettömyyttä, kunnes Janne, katsellen ulos ikkunasta, johon taas pirskui muutamia kylmiä sadepisaroita kuin rakeita, virkahti:
»No sitten ei sinun tarvitse kauan odottaa vasaramarkkinoita. Herrat joutuvat hyvästi sellaisissa asioissa.» Tämä lausuttiin katkeralla äänellä, johon taas epäilemättä vaikutti ulkoilman synnyttämä tunnelma, että luonto oli liittynyt yhteen liittoon kansan painajaisten kanssa.
Juho puolusteli hypoteekkilainan hyviä puolia ja sen edullisia ehtoja heikonpuolisesti, sillä hän tunsi, ettei mikään maailmassa saisi tuota miestä muuttamaan mielipidettään, silloin kun oli tuolla tuulella.
Se asia jäi siihen. Janne rupesi Klitsiä kiroilemaan ja noitumaan, että kun sellaistakin miestä tässä vielä pitäisi pokkuroida. Mutta suostui kuitenkin lähtemään Juhon mukana Varpulaan ja vaikkapa Klitsiinkin, koska ei tuntunut olevan työn halua eikä muutakaan erinomaista tekemistä.
Varpula oli toisessa päässä kylää. Ehdittyään pihaan kuulivat he tuvasta kovaa melskettä ja rähinää. Samassapa jo ovesta poukahtikin rappusille suinpäin juopunut mies, jonka he tunsivat heti kuleksivaksi kelloseppä Ahlströmiksi. Valee, joka miehen oli heittänyt, seisoi punoittavana ja kiukusta hehkuvana eteisen ovella.
»Niinpä täällä heitellään miehiä kuin tallukkaita», virkahti Hautalainen ja jäi rappusten eteen katselemaan Ahlströmiä, josko tuo nousisi.
»Mene tiehesi, lurjus!» ärjyi Valee.
Ahlström alkoi sovitella jäseniään ylös nousua varten ja näkyi olevan oikein aika juovuksissa. Nenästä vuosi verta, ja silmät, jotka juopumuksesta veristivät, olivat kummallisesti pakarallansa, kun hän tajuttomasti, ikäänkuin apua pyytäen, neljälle ulottimelle päästyään tuijotti Hautalaiseen ja Valkolaiseen.
Miehet lähtivät tupaan. Emäntä tuli ovessa vastaan.
»Eihän sen kovin huonosti käynyt?» kyseli hän säälien juopunutta katsellen.
»Kävi miten kävi, tuollaisen», arveli isäntä.
»Noo.» Emäntä katsoi häntä moittivasti. »Herra auttakoon, kun sen nenästä juoksee veri!»
Miehet menivät tupaan. Ahlström kyllä näkyi huomaavan, mitä tapahtui, sillä heti kun miehet olivat menneet, laski hän tuiman kirouksen. Emäntä meni, ja vaikka inhoten, auttoi juopuneen ylös, talutti ja kehoitti menemään. Ja kelloseppä meni kiroillen, hoiperrellen ja hammasta purren.
Tuvassa olivat talon rengit ja piiat jo koolla, työstä kotiutuneina. Siellä nauroivat kaikki muut, paitsi yksi, paksusäärinen ja möllähuulinen piikatyttö, joka itkeä nikotti oviloukossa ja toraili toisia vastaan, jotka kaikin näkyivät hänelle puhuvan.
Isäntä vei vieraansa kamariin. Täällä näytti olevan sisustus uudenaikaisempi kuin useitten naapurien kamareissa, sekä järjestys somempi ja siistimpi. Talo muuten olikin kylän parhaimpia. Nykyiset omistajat olivat siihen muuttaneet 7–8 vuotta takaperin Korvenloukolta, missä ennen omistivat pienen Laitalan talon. Mutta kun emännän perintöjen avulla kävi mahdolliseksi ostaa suurempi talo, myytiin Laitala ja muutettiin Varpulaan, joka saatiin huutokaupassa edullisella hinnalla. Rahoja oli vielä jäänyt kokolailla jälelle, joten talous hyvin hoidettuna pysyi varmalla kannalla, vaikka huono aika rasittikin.
Vieraitten utelemisten johdosta kertoi Valee äskeisen kahakan syyn. He olivat olleet hyviä ystäviä Ahlströmin kanssa, sillä miehellä oli hyvä järki ja paljon tietoja ja hänen oli tapana käydä täällä lukemassa »Turun Sanomia». Kirjoissa ei sillä ollut mitään sorkkia, maine oli kaikin puolin puhdas. Selvällä päällä ollessa hauska, puoleensa vetävä mies. Mutta juovuksissa ei sitä viitsi kärsiä kukaan, kaikkein vähimmin hän, Valee. Noo, nyt oli tullut aika mettona, mennyt kaulailemaan tuota Tiina-tönkälettä ja niakalehtamaan, ja sitten ruvennut tahtomaan emännältä kahvia itselleen ja Tiinalle. Tuli viimein hänen ääreensä, puhui niin lehmältäisiä ja aina väliin niakalehti Tiinalle niin, että hänen luontonsa jo alkoi kuohua. Ei hän olisi kuitenkaan viitsinyt kimppuun käydä, mutta tuo piika tomppeli rupesi samaan juoneen ja alkoi emännältä kahvilaitoksia urputtaa, niin hän huomasi jo, että niillä on jotain yhteisiä vehkeitä ja että se repale on saanut ymmärtämätöntä tyttöä narrata. Se kävi jo niin aatamille että ... antoi kellosepälle vähän loikaa.
Toisten mielestä se oli ihan oikein. Valee otti pullon kaapista ja kaatoi ryypyn mieheen. Se oli luultavasti vielä kotitekoista perää, sillä varakkaammat sitä olivat varustaneet siksi, että riitti monen vuoden tarpeeksi.
Valkolaisen asian otti Valee verrattain paljon keveämmältä kannalta kuin Hautalainen, minkä ehkä vaikutti se, että hän yleensä ei ollut paljoa sekaantuneena takaussitoumuksiin, ja se, että hän oli varakkaampi. Valee oli jo ennen kuullut Valkolaisen aikomuksesta hankkia hypoteekkilaina. Tätä asiaa katseli hän ihan toisilla silmillä kuin Hautalainen, ja heillä oli siitä ollut usein kovasanainen kiista. Se alkoi nytkin heti. Mutta niin jyrkästi kuin Hautalainen vastustikin Valeen valoisempia käsityksiä asiassa, huomasi selvään hänen nyt helpommasta puhetavastaan, että ajatustenvaihto oli keventänyt painoa hänen sydämeltään ja että Valeen vakuuttava, tulevaisuuteen luottava mieliala ei ollut häneen vaikuttamatta.
He lähtivät Klitsiin.