Murha mustetehtaassa
| Murha mustetehtaassa. Kirjoittanut Viktor Rákosi |
| Suom. Tolja. |
Eräs kohtuullisella mielikuvituksella varustettu mies selaili eräänä päivänä kirjaa, joka käsitteli statistiikkaa, ja tuli sellaiseen johtopäätökseen, että hän tekisi viisaasti perustuessaan poliitillisen päivälehden.
Tuossa statistillisessa kirjassa oli nimittäin näytetty toteen, että enemmän kuin neljä miljoonaa unkarilaista osaa lukea ja kirjoittaa. Noiden neljän miljoonan joukosta löytäisi hän kyllä lehdelle tarpeelliset aputoimittajat ja lukijat. Siis toimeen vain kiireesti.
Mitä apulaisiin tuli, niin oli hän heidän suhteensa pian tehnyt päätöksessä: hän olisi itse omistajana, ulosantajana ja vastaavana ja joku kolmevuotias juristi saisi aputoimittajan kunnian. Etusivulle kuva, takasivulle pikku-ilmoitukset ja näiden välille poliittinen päivälehti; kas siinä lehden suunnittelu. Hinta kaksi kreuzeria.
Hän laski seuraavaan tapaan: Kun neljästä miljoonana unkarilaisesta otetaan pois toimittaja ja aputoimittaja, jää jälelle kolme miljoonaa yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäyhdeksän tuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä kahdeksan unkarilaista.
Nuo 999.998 unkarilaista jättää hän muille lehdille, miljoonan ihmistä laskee hän sellaisten joukkoon, jotka osaavat lukea vain omasta kirjastaan, miljoonaksi laski hän myös niiden luvun, jotka lainaavat sanomalehtiä naapureitaan itse kuitenkaan tilaamatta niitä; hänen varalleen jää siis puhdas miljoona kansalaisia. Eikö niitä varten jo kannata perustaa lehteä? Jos vain puolikin niistä tilaa, niin merkitsee se jo puhtaissa guldeneissa laskettuna kolmen miljoonan viisi kertaa sadantuhannen vuotuista tulosta.
Mitkä pyörryttävät suunnitelmat! – Vastaava näki jo hengessään läheisen tulevaisuuden, jolloin Rotschild täysin luottavana kääntyy hänen puoleensa vekseliasioissa.
Nimeksi valittiin ”Kansallisuuden Turva”, se maalattiin suurelle taululle, painettiin paperille, ja niin astui lehti avaraan maailmaan.
Tämä tapahtui juuri lama-aikaan ja sanomalehtien palstat olivat täynnä onnettomuuden tapauksia ulkomailta. Kuitenkin löytyi miljoonan kansalaisen joukossa vain joitakuita satoja, jotka jokapäivä ostavat lehden ja sitä lukivat. Toimitus nuuski innokkaasti jotain huomattavaa tapausta, jota voisi kuvittaa ja jonka yksityiskohtia voisi selittää viikkomääriä. Miten ryntäisivätkään silloin unkarilaiset satatuhansittain lehteä ostamaan!
”Minä toimitan asiat siihen kuntoon, että ne jotka eivät osaa lukea, seisovat itkien seinille asetettujen lehden numeroiden edessä lohduttomana siitä, etteivät kykene lukemaan, mitä alle on painettu.”
Tämän ylpeän uhkauksen lausui päätoimittaja, joka tämän kautta tahtoi kannustaa apulaistaan uutterampaan toimintaani; sillä hän paloi halusta saada jonkun huomattavan tapauksen kautta lehden menekin suuremmaksi.
Kerran, noin kello kaksitoista yöllä, istui apulainen yksin toimituksessa odotellen viimeisiä uutisia saadakseen seuraavan päivän numeron täyteen.
Silloin kilisi puhelimen kello. ”Halloo”, huusi nuori mies puhetorveen.
”Sinäkö se olet, Almos?” kysyi ääni.
”Olen kyllä; vaan onko se Arpód?”
”Aivan.”
Arpód oli erään toisen lehden aputoimittaja ja Almosin hyvä ystävä.
”Mitä haluat?” kysyi Almos.
”Minulla on hyvä uutinen.”
”Mitä sitte?”
”Murha mustetehtaassa. Joko teillä on se?”
”Ei, mutta olehan hyvä ja kerro siitä tarkemmin.”
”Niin, tänä iltana kello kymmenen putosi Vaiznerkadun varrella olevan mustetehtaan katolta mies, jonka pää oli murskattu.”
”Mikä mies se oli?”
”Eräs kolmen- tai neljänkymmenen ikäinen työmies. Sangen huomattava ja salaperäinen tapaus.”
”Ja te? – painatteko sen?” kysyi varovainen Almos.
”Emme, sillä meidän päätoimittajamme on mustetehtaan osakas ja ilmoitus olisi liikkeelle vahingoksi. Te voitte sitä vastoin painaa sen sangen hyvin; huomenna voitte saada kuvankin onnettomuuspaikalta.”
”Ja mitä sanoa poliisi?”
”Hän on erittäin salaperäinen. Lähde tiedustelemaan kaupunginpäälliköltä. Terve!”
Almos vaipui ajatuksiin. Hyvä, onhan tässä pieni tilaisuus tehdä jotain. Hän saattaa näyttää etevyyttään samalla kuin hän enentää lehden menekkiä ja saattaa sille kansan suosion.
Hän kastoi syvään kynänsä musteeseen (ehkä oli sekin kotoisin samasta tehtaasta) ja alkoi:
- Murha mustetehtaassa.
Ne, jotka eilen kello kymmenen ajoissa illalla kulkivat Vaiznerkatua myöten, olivat todistajina hirveälle tapaukselle. Numerossa 63 sijaitsevan mustetehtaan katolta syöksyi alas sydäntäsärkevällä huudolla ihmisen ruumis...
Tässä pysähtyi Almos. Ruumiin sydäntäsärkevä huuto on tosin sangen vaikuttavaa, mutta mahdotonta. Pah, sentähden eihän rupea pyrkimään mitään pois; voihan sen jollain tavalla sovittaa.
Huudon päästi eräs onneton hedelmäkaupustelija, jonka päälle ruumis putosi. Kaupustelija kaatui, appelsiinit, taatelit ja viikunat kierivät ympäri ja hedelmien keskellä makasi muodoton, verinen ruumis ja valittava kaupustelija. Mitä vastakohta!
Suuri joukko ihmisiä kokoontui paikalle ja ensin korjattiin hedelmät ja sitte myyjä. Poliisimies numero 442 löysi mustetehtaan katolta syöksyneen miehen päässä ammottavan haavan, johon paikalle saapuneen lääkärin todistuksen mukaan sopi erään läheisyydessä asuvan lihanmyyjän kirves.
Siis se oli murha! Vastapäätä olevan kaupan omistaja onkin valalla todistanut, että ennen putoamista kuului melua katolta, ikäänkuin olisi kaksi henkilöä ankarasti otellut. Hän ei kuitenkaan sano ketään nähneensä.
Tässä pysähtyi Almos uudelleen ja katseli minkä verran hän jo oli uutisesta valehdellut. Numero 63, hedelmäkaupustelija, huuto, poliisimies numero 412, lääkäri ja kirves, kauppias vastapäätä ja hänen valansa. Eipä vielä paljoa. Tilaa on vielä jonkun verran jälellä. Hän kirjotti edelleen kynän rapistessa:
...Ruumis oli epäilemättä erään mustetehtaan työmiehen, sillä siellä, missä se ei ollut veren tahraama, oli se kauttaaltaan musteen peitossa ja hänen taskustaan löydettiin pullo alizarinmustetta...
Ei, se ei sopinut, ajatteli Almos. Ei kukaan usko, että jos joku pitelee toista niin pahoin, että lyönteihin kuolee, niin tämän taskussa oleva mustepullo jäisi ehjäksi. Mustepullo on siis pyyhittävä pois.
Hänen taskustaan löydettiin työkirja, josta kävi selville, että hän oli 35 vuotias, naimisissa ja neljän lapsen isä.
Kolmikymmenviisivuotisella miehellä on ehdottomasti vaimo ja neljä lasta – ajatteli Almos – siinä ei ole mitään liikaa.
Vain nimeä ei voitu erottaa; se oli näkymättömäksi töhrääntynyt musteella. Mutta me liuvotamme musteen pois ja ilmotamme huomenna lukiollemme hänen täydellisen nimen.
Nyt kysymme vain: mihin joutuu vaimo, mihin lapsiraukat? Ahdassydämisiltä mustetehtaan osakkeenomistajilta ei ole mitään odotettavissa.
Nyt pisti latoja päänsä oven raosta.
”Pyydän viimeisiä artikkeleita, muuten ei lehti valmistu ajoissa. Se pitäisi pian jo painaa”.
Almos lopetti siis: Koska nyt jo on niin myöhänen yö, emme voi enempää kirjottaa. Olkoon tässä vain mainittu, että poliisi salailee asiaa.
Miksi sitte? Tähänkin tulemme antamaan kunnioitetuille lukijoillemme tyydyttävän vastauksen.
Hän laski kynän kädestään. Hän oli hyvin tyytyväinen tähän ensimäiseen suurempaan sanomalehtimiehen työhönsä. Hän joi toimistoon aamuun saakka, pisti taskuunsa valmiiksi painetun lehden, jossa uutinen komeili lihavilla kirjaimilla, pisti lehden tyynynsä alle ja näki suloisia unia lukemattomista mustetehtaista, joiden kotoilta syöksyy ihmisiä kasoittain.
Kauan hän ei kuitenkaan saanut uneksia, sillä voimakas ravisteleminen herätti hänet unesta. Aamu oli kulunut pitkälle. Hänen edessään seisoi ”Kansallisuuden Turvan” päätoimittajia ilosta hehkuvin kasvoin.
”Herra Almos!” huusi hän. ”Tehän olette kerrassaan verraton mies. Te olette huomiota herättävällä uutisellanne tehnyt kokonaan toiset lehdet avuttomiksi. Olen lukennut jokaisen niistä, mutta ei yksikään tiedä uutisesta sanaakaan”.
”No pahuus!”
”Yleisö aivan nielee meidän lehtemme tänään. Voin kuvitella mielessäni, miten toiset lehdet ovat pakahtua harmista. Ottakaahan nyt vielä vaivaksenne hankkia tuon onnettoman nimi tietoonne”.
”Kyllä”.
Ja Almos lähti kohta pukeuduttuaan poliisin luo. Siellä sanottiin hänelle, ettei putoamista ole vielä mitään ilmotettu ja ettei tiedetä mitään murhasta.
”Minä tiedän kaikki”, puhui Almos päätoimittajalle, kun hän iltapäivällä tuli kansliaan. ”Mutta meidän täytyy puhuttaa vielä oikein kunnollisesti kaupunginpäällikköä. Hän tahtoo salata asiaa”.
”Ei vielä. Sen säästämme ylihuomiseen. Huomenna julkaisemme kuvan onnettomuuspaikasta sekä tapauksen yksityiskohdat”.
Hämmästyttävä luomiskyky virtaili Almokseen, ja hän kirjotti liikuttavan runollisesti miten uhrin (joka muutoin oli nimeltään Kaspor Kotori) vaimo ja lapset sydäntä vihlovilla nyyhkytyksillä heittäytyivät ruumiille, ettei hedelmäkaupustelijaa enää vaivaa mikään ja että murhasta epäiltynä on jo vangittu kolme saman tehtaan työmiestä, vaan että nämä kieltävät kaikki.
Tämä uutinen varustettiin kuvilla loistavasti:
Nelikerroksinen talo, musta kuin muste, ja alempana seisoi komea nimi ”Mustetehdas”. Vielä nähtiin ihmisen muotoinen möhkäle putoamassa selkä edellä kadulle, jolla mitään aavistamaton hedelmäkauppias rauhallisesti kulki tietään.
Mutta iltalehdetkään eivät lainanneet uutista, mikä seikka vähän huolestutti vastaavaa. ”Siinä nähdään ihmisten kateus! He eivät ota uutista ”Kansallisuuden Turvasta”, jotteivät tarvitse harjottaa reklaamia sille alkulähteen mainitsemalla. Vaan kyllähän puhuvat kun murhaaja saadaan kiinni”, puhui päätoimittaja itsekseen.
Mutta ei seuraavanakaan päivänä näkynyt lehdissä mitään uutista asiasta. Tämähän oli jo vallan kuulumatonta! Mitähän se mahtoi merkitä?
”Eiköhän tämä uutinen olekaan totta?” huudahti toimittaja.
”No, mutta siinähän tapauksessahan olisi kaupunginpäällikkö jo aikoja sitte lähettänyt meille oikaisun!” tuumasi Almos.
”Se on totta, he siis salailevat asiaa. Siihen on meidän ryhtyminen.”
Seuraavana päivänä oli lehdessä voimakkaasti kirjotettu artikkeli, joka antoi iskuja koko poliisilaitokselle, erittäinkin kaupunginpäällikölle, koska tämä mustetehtaan osakkaana salaili asiaa ja antoi poliisien mustata saappaitaan musteella.
Ei mitään jälkikaikua. Ei oikaisua, eikä painokannettakaan.
”Herra Almos,” sanoi päätoimittaja, ”menkää persoonallisesti mustetehtaalle ja ottakaa selvä asiasta”.
”Mutta missä on tämä tehdas?”
”Vaizerkadulla, numero 63”.
Almos oli niin syventynyt murhaan, ettei ensinkään muistanut numeroa omaksi keksinnökseen, vaan meni suoraan osoitteen mukaan paikalle. Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun huomasi, että numero 63 oli rakentamaton tontti. Kahden tunnin kuluttua palasi hän toimitukseen.
”No?”
”Herra päätoimittaja, koko Vaiznerkadulla ei ole ainoatakaan mustetehdasta.”
”Minne se sitte on joutunut?”
”Sitä ei ole ollut olemassakaan.”
”Te olette ehkä erehtynyt kadun suhteen, tai ehkei se ollutkaan mustetehdas.”
”Musteen muistan varsin hyvin. Kadun suhteen olen mahdollisesti voinut erehtyä”.
”No, etsikäämme sitte yhdessä tuo tehdas!”
He lähtivät yhdessä lähimpään paperikauppaan ja ostivat kumpikin pullon mustetta joka tehtaasta, yhteensä kaksitoista pulloa. Näistä lukivat he osotteet ja etsivät tehtaat vuoron perään.
Tulos oli epätoivoon saattava!
Kolme näistä tehtaista oli jo puoli vuotta sitte ollut sulettuna. Kahdeksan sijaitsi yksikerroksisissa taloissa, joiden katolta voi pudota vähääkään loukkaamatta itseään. Yksi ainoa oli kaksikerroksisessa talossa, mutta siellä työskenteli vain tyttöjä.
Päätoimittaja antoi Almokselle nuhteet ja hyvän neuvon vastedes pitämään itseään paremmin aisoissa. Sitte sanoi hän: ”Mikä onni ettei lehteämme kukaan lue, tai ei ainakaan sellaiset, joita voitaisi kutsua todistajiksi”.
Päivää jälkeenpäin tuli illansuussa toimistoon eräs herra, joka esitti itsensä talonomistajaksi laitakaupungilta.
”Herraseni”, alkoi hän, ”tulen huvimatkalta Gödöllöön. Vaimoni kääri kylmää, paistettua kanaa...”
”Vain lyhyesti, olkaa hyvä.”
”Hän kääri kauan Teidän lehteenne ”Kansallisuuden Turvan.” Metsässä Gödöllössä söin kanan ja näin lehden. Tässä se on. Se kyllä on vähän rasvainen, mutta Kaspar Koturi-raukan jälkeenjääneen perheen kurjuus on liikuttava. Se on erinomaisen kauniisti kirjotettu”.
Ja hän veti taskustaan lehden, jossa oli toisen päivän uutinen. Almos, tekijänä, tuli liikutetuksi.
”Mitä tahdotte sanoa kaikella tällä, herraseni?” kysyi päätoimittaja rauhattomana.
”Tässä annan viisi guldenia perheelle”.
Almos ja vastaava katsoivat toisiinsa.
”Älkää vaivatko itseänne enää”, sanoi vastaava, ”kaksi lapsista on hedelmäkaupustelija ottanut omikseen, toisista pitää huolta tehdas. Teille, herraseni, kiitos jalomielisyydestänne.”
Hyväsydäminen talonomistaja korjasi viitosen, hieroi leukaansa ja kysyi hetkisen mietittyään. ”Ja missä asuu leski?”
”Mutta minä pyydän Teitä”, sanoi päätoimittaja moittien.
”Hän otettiin sairaanhoitajattareksi”, sanoi Almos.
”Juttu oli sangen ikävä, oikein surkuteltava tapaus”, sanoi hän ja lähti pois.
”Jumalan kiitos”, huokasi vastaava, ”nyt on viime vaara ohi. Rakas ystävä. Herra Almos! Meidän lehteemme kääritään paistettuja kanoja. Minä olen uskaltanut toivoa siihen käärittävän vain sianlihaa. Mikä kunnia!”
Lähde: Työmies 26.10.1905.