Mullan koru

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Maan tomuun kerran suli
syyspäivän kirkkaus.
Siit’, armahani, tuli
sun hiustes kimallus.
Veen himmeyteen pisar
sai tulta pilvien.
Loit auki, armas sisar,
sa silmäs iloisen.
Sun viivaan ihos keräs
yö tuoksust’ argervon.
Suus nuori kukka heräs
kuin kukka unikon.
Niin kautta sieraimesi
soi ääni Väkevän,
ja nuoret jäsenesi
sai nuoren elämän.
Nyt kantaa mullan povi
sua, armas, korunaan.
Oot Kauneuteen ovi
ja Suureen Olevaan.


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1929: Kahlittu: runoja. WSOY, Porvoo.