Muistutus Mureelliselle

Muistutus Mureelliselle.

Kirjoittanut Gustaf Toppelius


Itkulles’, O Ihmiskunta,
Salli suunta,
Ei hän itku eistä, ei!
Itkunen on ele hukka,
On kuin kukka,
Jolta kylmä kasvot vei.
Siin’ on myrkky murheen väässä,
Huolen häässä
Meneypi mielinen.
Ja kuin kauno kujusessa,
Murehessa
Ihannees’, O Ihminen!
Kah, ei kosken kaadet käänny,
Väylä väänny
Käskylläsi kuokastaan;
Eikä itkullas’ se puutu,
Myönny, muutu
Luonto suuri suunnistaan. –
Tapausten tulvat tuovat,
Leikit luovat
Vahingoita, vaaroja;
Kädet, kosto, säikkä, soima,
Vainon voima
Hellän huolen haaroja. –
Kärsiä hän siis on sunkin,
Ittekunkin
Ahingoissa elämän.
Kärsiä ja kautta kauhan
Riidan, rauhan,
Vaivan voitto vetämän.
Ja kun siit’ei suru säästä,
Puolla, päästä,
Oppia on ajassa!
Viisaus on eleen ohja,
Päätö, pohja –
Oppi pyynnön pajassa.
On hän päivän puutet yönsä,
Varjo-vyönsä
Niin kuin syynsä alallaan?
Mik’ ois onni ahingotta?
Vahingotta,
Mik’ ois arvo onnellaan?
Ja jos eivät vuoron voisi,
Jos ei oisi
Onnen päivä puuttuva;
Suuttuisi itt’ilon niihin
Ikuisihin
Mieles aina muuttuva.
Siis jos varjon, virhen, väärän,
Myöskin määrän
Luonnon suuri Luoja loi;
Ja jos vastaisuuden vaivat
Kuinki kaivat,
Ei net enempäänsä voi.
Siis kuin tuimin tuulis-puska,
Tauti tuska,
Vaivan vimma vaikkenee;
Ja kuin pouta pilvisestä
Aamu yöstä
Onnen taivas aukenee.
Vaan on onni sen’i mainen
Muuttuvainen
Hetken hellet huomiseen,
Itte elees ihmetteinen
Veikka vainen
Aijet ijänkaikkiseen.
Sinn’on maali maallisilla
Vastuksilla –
Maali onnen annilla!
Kärsivällisyyden kaarret,
Viel’ on aarret
Rakkauden rinnalla.
Mutta murheen kautta turhan,
Mieli-murhan,
Minne mielit miettivä?
Haamunakin haudan koolla
Kah’ on kuolla!
Kuoll’on tili tehtävä!
Ja kun Epäilyksen aavat
Sunkin saavat,
Kuin oot orpo onnetoin!
Jok’ ei mielly maailmasta,
Taivahasta
Eikä tiedä, turvatoin.
Rippuna se rinnatoinna
Rauhatoinna
Ain’ on aistins’ ajama!
Ja sen musta maali taassa
Myös on maassa:
Maa on murheen valkama.
Vaivanen se vaaliaasta
Taivahasta
Varjohonsa vajoaa!
Vaivanen, joak’ele ylhä
Jään kuin jylhä
Hylkyläissä hajoaa.
Kyllä kaikki kadottaapi,
Hajottaapi
Ajan aalto armotoin –
Kyllä surma sunkin syöpi,
Luiksi lyöpi
Muutet aina arvatoin.
Ja kuin kuolo kaatuneitten
Kaatuvitten
Tummentaapi taivahan;
Eikös epäävän ois aamu
Hirmu, haamu
Kadotuksen kauhian!
Vaan kuin pilven taasta päivän
Katsot käyvän
Valpaimman voimassaan
Niin myös kautta kuolon senki
Herran henki
Loimuaapi luomassaan. –
Katso, kevät, kaikkivalta,
Kuoren alta,
Käski nousta kaatuneet;
Ja kuin kummitukset ynnä
Ilmestynnä
Näet luonnon luonteleet.
Siementenkin siemenissä
Pienimmissä
Paulans’ Ele poistelee.
Ja kuin tähti taivahasta,
Myöskin maasta
Kauno luoma loistelee!
Laineitten lakso laava,
Ilman aava
Karjoillansa kuhjailee;
Veden tippu tuhansilla
Tuntevilla
Maailmana muhkailee.
Mist’on miki mudastansa,
Munastansa
Kammioiss’kin kuoleman,
Elämän on aijet suuri
Juttu, juuri
Muihkeimman maailman.
Näin net heikot hengen saavat,
Virkoavat
Elävitten Itehet;
Tuulissa ja taivahalla,
Maassa, maalla
Ilmenneitten ilvehet.
Kah, on kukka pälvi puissa
Kaunistuissa
Hymy suilla Sulhasten!
Ihmet maankin kautta käynnä,
Taivas täynnä
Kukerrusta kultasten.
Ja on onni olevilla!
Ah! – on niillä
Mit’ on arvost’ ylintä
Riemua ja rakkautta,
Rikkautta
Elämänkin ydintä.
Mutt’on aikans ittekulla,
Tovi tulla,
Sureta ja suopua;
Sijetä ja seuranensa
Sukuinensa
Lakata ja luopua.
Mik’on kuolo muu kuin muutet?
Päivän puutet
Kaiken luonnon kauhistaa;
Mutta muutet mukavuuden,
Muotoisuuden
Eleen uutta aavistaa.
Siin’on Syksy, siilon kevät!
Uudet evät
Luopi Luonto luomalleen;
Luopi muodon mukavamman
Muihkiamman
Olleelle omallehen. –
Miss’on muna! mutk’on uuden
Muotoisuuden!
Katso, kuva kuollehen
On kuin luoto luomisessa
Huomisessa
Urpi ajan ollehen.
Tuoss’on tuosta työläs Toukka
Häntä houkka!
Ylönkatseen kohdannet!
Vaan kuin aistin ylhä suosta,
Tuonkin tuosta
Nostit luonnon luottimet.
Toukan tuotti tuonen Viivet,
Sääti siivet,
Mietti muodon, miekkonen!
Lievä – ah, – kuin sädet silmän,
Ihdan ilman,
Kiertelet sä kiekkanen.
Vap’oot vaivan vasta-maista,
Katovaista;
Vaan jos kammot kumoista,
Lennä! lennä, jaksos jatka!
Minne matka
Suunni! suunni suloista!
Mutta minne myös sä lennät
Rohki, riennät,
Muutet maisen ennättää!
Siipisenkin sininneiltä
Tuulen teiltä
Maahan musta lennättää.
Ja kun kajos, kaunon peitet,
Halpa, heitet
Päivätöinnä puuttunee;
Tai kun lehti tuulen viemä
Lahon-lyömä;
Maaksi mainen muuttunee.
Vain kuin itu olleitten
Olevitten
Tomusista tuonasen,
Ele uuden muodon saapi
Kajuaapi
Toivotuille toistasen.
Mutta isän ihmet töitä,
Ajatteita
Mult’en mahda kertoa.
Miten alans ihanneita
Askeleita
Vaihtuvainen vertoa.
Sill’on voipa vaihet, aina
Tuoret taina
Haudan koolla kukoistaa,
Urpi, aijet, uitto uuden
Aimouden
Kaiken luonnon luonnistaa! –
Näin kuin katsot kaikkinaiset
Maailmaiset
Sinä murheen murhatin,
Ootkos siis sen suuren luonnon
Haaska huonoin
Huomeneskin hyljätin? –
Onkos orvon sulla suoja?
Loi hän Luoja,
Sunkin siis jos sääskisen!
Ja ehk’ Esin alla kannen
Taivahannen
Oisit alla äskösen?
Sä kun kautta kaiken kunnon,
Taijon, tunnon
Jumaluuttas’ julki saat,
Ilman ouvot aavat souvat,
Neuvot, nouvat
Ukkosenkin oppahat.
Ja kun aistis ammut jouset,
Niillä nouset
Päälle piirin tähtisen,
Lasket laveuden ruumat,
Taijon tuumat
Ilmi ijänkaikkisen.
Näin hän henki, Herran laina,
Ylhä aina
Ylheyttäns osottaa, –
Taivahista ett’on tuotu
Sinne suotu
Sinne että odottaa.
Katso, kiitos, kirkkahille
Taivahille
Viepi veisut, veisurin,
Luojan luoksi luontehenkin
Lintusenkin
Niinkuin maasta myötyrin.
Sinne suunta sydämmellä
Syttyneellä!
Sinne vaadet vaivaisen!
Sinne miehen mieli, järki,
Kunnon kärki,
Tunto, toivo taivainen.
Siis kuin muukin muukalainen,
Vieras vainen,
Ikävöipä isäisiin,
Myös, O Ihminen! sä näistä
Aina eistä!
Eistä ijänkaikkisiin.
Sieltä oota aamun uutta,
Valkeuutta!
Kadonneille koittavaa;
Oota uutta elämistä
Olemista
Kaiken kuolon voittavaa.
Ja kun viimmen kuumehessa
Kultasessa
Iltas yöhön vajoaa
Ja kuin sumu synkän syksyn
Yhelmyksin
Heikkousi hajoaa.
Myös sä muuta muihkioihin
Myötä-maihin
Lievemmässä luomassa,
Jonne ollut aina lähti
Toivon tähti
Viitto Herran huomassa.
Siellä ilon ihannoilla
Suvannoilla
Loistavassa luonnossa
Koska keksit kauneutta,
Komeuutta
Kadonneenkin kuonossa.
Keksi Eleen ylistystä!
Ylennystä!
Juoksus alla Jumalaan,
Jok’on Eleen, kuolon liitos. –
Kuule kiitos
Tuhansitten taivahan:
»Ijänkaiken Ihmet Luoja!
Turvan tuoja!
Pyhä Herra Zebaoth!
Sä kun armos avaruutta,
Rakkautta
Maat ja taivot täynnä luot.
Kunnias’ ain’ kajut’ anna
Hosianna!
Isä ylheydessäs!
Rauhan riemu salli maista,
Taivahista
Kiitos karkeudessas’?»

G. Toppelius.


Lähde: Joukahainen: ströskrift, utgiften af Österbottniska Afdelningen. 1845. Andra Häftet. Helsingfors.