Muistutus Mureelliselle

Muistutus Mureelliselle. Kirjoittanut Gustaf Toppelius

Itkulles’, O Ihmiskunta,

Salli suunta,

Ei hän itku eistä, ei!

Itkunen on ele hukka,

On kuin kukka,

Jolta kylmä kasvot vei.

Siin’ on myrkky murheen väässä,

Huolen häässä

Meneypi mielinen.

Ja kuin kauno kujusessa,

Murehessa

Ihannees’, O Ihminen!

Kah, ei kosken kaadet käänny,

Väylä väänny

Käskylläsi kuokastaan;

Eikä itkullas’ se puutu,

Myönny, muutu

Luonto suuri suunnistaan. –

Tapausten tulvat tuovat,

Leikit luovat

Vahingoita, vaaroja;

Kädet, kosto, säikkä, soima,

Vainon voima

Hellän huolen haaroja. –

Kärsiä hän siis on sunkin,

Ittekunkin

Ahingoissa elämän.

Kärsiä ja kautta kauhan

Riidan, rauhan,

Vaivan voitto vetämän.

Ja kun siit’ei suru säästä,

Puolla, päästä,

Oppia on ajassa!

Viisaus on eleen ohja,

Päätö, pohja –

Oppi pyynnön pajassa.

On hän päivän puutet yönsä,

Varjo-vyönsä

Niin kuin syynsä alallaan?

Mik’ ois onni ahingotta?

Vahingotta,

Mik’ ois arvo onnellaan?

Ja jos eivät vuoron voisi,

Jos ei oisi

Onnen päivä puuttuva;

Suuttuisi itt’ilon niihin

Ikuisihin

Mieles aina muuttuva.

Siis jos varjon, virhen, väärän,

Myöskin määrän

Luonnon suuri Luoja loi;

Ja jos vastaisuuden vaivat

Kuinki kaivat,

Ei net enempäänsä voi.

Siis kuin tuimin tuulis-puska,

Tauti tuska,

Vaivan vimma vaikkenee;

Ja kuin pouta pilvisestä

Aamu yöstä

Onnen taivas aukenee.

Vaan on onni sen’i mainen

Muuttuvainen

Hetken hellet huomiseen,

Itte elees ihmetteinen

Veikka vainen

Aijet ijänkaikkiseen.

Sinn’on maali maallisilla

Vastuksilla –

Maali onnen annilla!

Kärsivällisyyden kaarret,

Viel’ on aarret

Rakkauden rinnalla.

Mutta murheen kautta turhan,

Mieli-murhan,

Minne mielit miettivä?

Haamunakin haudan koolla

Kah’ on kuolla!

Kuoll’on tili tehtävä!

Ja kun Epäilyksen aavat

Sunkin saavat,

Kuin oot orpo onnetoin!

Jok’ ei mielly maailmasta,

Taivahasta

Eikä tiedä, turvatoin.

Rippuna se rinnatoinna

Rauhatoinna

Ain’ on aistins’ ajama!

Ja sen musta maali taassa

Myös on maassa:

Maa on murheen valkama.

Vaivanen se vaaliaasta

Taivahasta

Varjohonsa vajoaa!

Vaivanen, joak’ele ylhä

Jään kuin jylhä

Hylkyläissä hajoaa.

Kyllä kaikki kadottaapi,

Hajottaapi

Ajan aalto armotoin –

Kyllä surma sunkin syöpi,

Luiksi lyöpi

Muutet aina arvatoin.

Ja kuin kuolo kaatuneitten

Kaatuvitten

Tummentaapi taivahan;

Eikös epäävän ois aamu

Hirmu, haamu

Kadotuksen kauhian!

Vaan kuin pilven taasta päivän

Katsot käyvän

Valpaimman voimassaan

Niin myös kautta kuolon senki

Herran henki

Loimuaapi luomassaan. –

Katso, kevät, kaikkivalta,

Kuoren alta,

Käski nousta kaatuneet;

Ja kuin kummitukset ynnä

Ilmestynnä

Näet luonnon luonteleet.

Siementenkin siemenissä

Pienimmissä

Paulans’ Ele poistelee.

Ja kuin tähti taivahasta,

Myöskin maasta

Kauno luoma loistelee!

Laineitten lakso laava,

Ilman aava

Karjoillansa kuhjailee;

Veden tippu tuhansilla

Tuntevilla

Maailmana muhkailee.

Mist’on miki mudastansa,

Munastansa

Kammioiss’kin kuoleman,

Elämän on aijet suuri

Juttu, juuri

Muihkeimman maailman.

Näin net heikot hengen saavat,

Virkoavat

Elävitten Itehet;

Tuulissa ja taivahalla,

Maassa, maalla

Ilmenneitten ilvehet.

Kah, on kukka pälvi puissa

Kaunistuissa

Hymy suilla Sulhasten!

Ihmet maankin kautta käynnä,

Taivas täynnä

Kukerrusta kultasten.

Ja on onni olevilla!

Ah! – on niillä

Mit’ on arvost’ ylintä

Riemua ja rakkautta,

Rikkautta

Elämänkin ydintä.

Mutt’on aikans ittekulla,

Tovi tulla,

Sureta ja suopua;

Sijetä ja seuranensa

Sukuinensa

Lakata ja luopua.

Mik’on kuolo muu kuin muutet?

Päivän puutet

Kaiken luonnon kauhistaa;

Mutta muutet mukavuuden,

Muotoisuuden

Eleen uutta aavistaa.

Siin’on Syksy, siilon kevät!

Uudet evät

Luopi Luonto luomalleen;

Luopi muodon mukavamman

Muihkiamman

Olleelle omallehen. –

Miss’on muna! mutk’on uuden

Muotoisuuden!

Katso, kuva kuollehen

On kuin luoto luomisessa

Huomisessa

Urpi ajan ollehen.

Tuoss’on tuosta työläs Toukka

Häntä houkka!

Ylönkatseen kohdannet!

Vaan kuin aistin ylhä suosta,

Tuonkin tuosta

Nostit luonnon luottimet.

Toukan tuotti tuonen Viivet,

Sääti siivet,

Mietti muodon, miekkonen!

Lievä – ah, – kuin sädet silmän,

Ihdan ilman,

Kiertelet sä kiekkanen.

Vap’oot vaivan vasta-maista,

Katovaista;

Vaan jos kammot kumoista,

Lennä! lennä, jaksos jatka!

Minne matka

Suunni! suunni suloista!

Mutta minne myös sä lennät

Rohki, riennät,

Muutet maisen ennättää!

Siipisenkin sininneiltä

Tuulen teiltä

Maahan musta lennättää.

Ja kun kajos, kaunon peitet,

Halpa, heitet

Päivätöinnä puuttunee;

Tai kun lehti tuulen viemä

Lahon-lyömä;

Maaksi mainen muuttunee.

Vain kuin itu olleitten

Olevitten

Tomusista tuonasen,

Ele uuden muodon saapi

Kajuaapi

Toivotuille toistasen.

Mutta isän ihmet töitä,

Ajatteita

Mult’en mahda kertoa.

Miten alans ihanneita

Askeleita

Vaihtuvainen vertoa.

Sill’on voipa vaihet, aina

Tuoret taina

Haudan koolla kukoistaa,

Urpi, aijet, uitto uuden

Aimouden

Kaiken luonnon luonnistaa! –

Näin kuin katsot kaikkinaiset

Maailmaiset

Sinä murheen murhatin,

Ootkos siis sen suuren luonnon

Haaska huonoin

Huomeneskin hyljätin? –

Onkos orvon sulla suoja?

Loi hän Luoja,

Sunkin siis jos sääskisen!

Ja ehk’ Esin alla kannen

Taivahannen

Oisit alla äskösen?

Sä kun kautta kaiken kunnon,

Taijon, tunnon

Jumaluuttas’ julki saat,

Ilman ouvot aavat souvat,

Neuvot, nouvat

Ukkosenkin oppahat.

Ja kun aistis ammut jouset,

Niillä nouset

Päälle piirin tähtisen,

Lasket laveuden ruumat,

Taijon tuumat

Ilmi ijänkaikkisen.

Näin hän henki, Herran laina,

Ylhä aina

Ylheyttäns osottaa, –

Taivahista ett’on tuotu

Sinne suotu

Sinne että odottaa.

Katso, kiitos, kirkkahille

Taivahille

Viepi veisut, veisurin,

Luojan luoksi luontehenkin

Lintusenkin

Niinkuin maasta myötyrin.

Sinne suunta sydämmellä

Syttyneellä!

Sinne vaadet vaivaisen!

Sinne miehen mieli, järki,

Kunnon kärki,

Tunto, toivo taivainen.

Siis kuin muukin muukalainen,

Vieras vainen,

Ikävöipä isäisiin,

Myös, O Ihminen! sä näistä

Aina eistä!

Eistä ijänkaikkisiin.

Sieltä oota aamun uutta,

Valkeuutta!

Kadonneille koittavaa;

Oota uutta elämistä

Olemista

Kaiken kuolon voittavaa.

Ja kun viimmen kuumehessa

Kultasessa

Iltas yöhön vajoaa

Ja kuin sumu synkän syksyn

Yhelmyksin

Heikkousi hajoaa.

Myös sä muuta muihkioihin

Myötä-maihin

Lievemmässä luomassa,

Jonne ollut aina lähti

Toivon tähti

Viitto Herran huomassa.

Siellä ilon ihannoilla

Suvannoilla

Loistavassa luonnossa

Koska keksit kauneutta,

Komeuutta

Kadonneenkin kuonossa.

Keksi Eleen ylistystä!

Ylennystä!

Juoksus alla Jumalaan,

Jok’on Eleen, kuolon liitos. –

Kuule kiitos

Tuhansitten taivahan:

»Ijänkaiken Ihmet Luoja!

Turvan tuoja!

Pyhä Herra Zebaoth!

Sä kun armos avaruutta,

Rakkautta

Maat ja taivot täynnä luot.

Kunnias’ ain’ kajut’ anna

Hosianna!

Isä ylheydessäs!

Rauhan riemu salli maista,

Taivahista

Kiitos karkeudessas’?»

G. Toppelius.

Lähde: Joukahainen: ströskrift, utgiften af Österbottniska Afdelningen. 1845. Andra Häftet. Helsingfors.