Muisteliaisia

Muisteliaisia Loimaan tuomiokunnan kansanjuhlassa Pöytyällä kesäkuun 19 p. 1890. Kirjoittanut Simeon Hirvonen

Suur’ riemu syttyi Suomessa,

Kun saatiin olo uus;

Niin koitti Pohjan puolessa

Kuin päivän ihanuus.

Vaikk’ oli sota sortanut

Tääll’ elon kaiken nyt,

Niin pian oli kohonnut

Taas kansa elpynyt.

Kyll’ useasta outoa

Ol’ uusi muutos tuo,

Ja moni muutti kotoa

Pois emon vanhan luo.

Ei luullut liittoveljeä

Kaikk’ uskolliseksi,

Kun tämä kovin hirveä

Ol’ ennen monesti.

Kun ensi ilon hämmästys

Käv’ ohi kansasta,

Niin vasta nähtiin väsymys

Sotien vammasta.

Vaan vähitellen vaurastui

Taas voima Suomenmaan

Ja vilja kasvoi, valmistui

Vaivoja korvaamaan.

Samaten kasvoi kansakin

Ain’ yhä enemmän;

Niin kostui maamme armahin

Kanss’ uuden elämän.

Nyt vuoti rauhan siunaus

Perästä sotien,

Ja sitä seuras vaurastus

Taas kaikinpuolinen.

Ja kansa kaiken Suomenmaan

Nyt hoiti itseään,

Ja taasen työhön vakavaan

Se riensi ryhtymään.

Suot, korvet, norot todistaa

Sen kuinka kansa voi

Taas auroin, kuokin koristaa

Maan, minkä Luoja soi.

Vaikk’ oli vähäväkinen

Tää kansa kaikkiaan

Ja jonkun satatuhannen

Vaan luki lapsiaan,

Siin’ oli voima, jäntevyys

Tok’ aina tunnettu

Ja horjumaton kestävyys

Monesti koitettu.

Mit’ enemmän se eneni

Ja kävi lukuisaks,

Sit’ enemmän myös liseni

Sen varat suuremmaks.

Tää kansa alkoi kyetä

Jo talon toimihin

Ja orpo neito yletä

Täysihin voimihin.

Nyt onpi sillä omana

Jo paljon semmoista,

Mit’ esi-isäin aikana

Ei voitu arvata.

Miss’ oli korvet entiset,

Nyt viljaa kasvaa ne,

Ja missä norot vetiset

Siin’ on nyt niittymme.

Konehet, höyry humisee

Nyt salomaillamme;

Kuin aate, liike vilisee

Ja kiitää sanamme.

Maailman äärest’ äärehen

Nyt keskustella saa

Myös meikäläinen äänehen,

Vaikk’ aavan meren ta’a.

Mik’ oliskaan se tuotanto,

Jot’ emme täällä saa;

Ja missä olis olento

Parempi – sanokaa!

Ja mit’ ei anna isänmaa,

Sen korvaa tyytymys;

Miel’-oikkuja ei noudattaa

Täss’ ole kysymys.

Siis mit’ ei miekka terävä

Tääll’ aikaan saattanut,

Ja väkivalta hirveä

Ei koskaan tuottanut,

Sen suoritti nyt rauhan työ, –

Työ jalo, siunattu;

Sill’ edestä sen poistuu yö

Pimeä, kammottu.

Ja vaikka monta pilveä

Taas väikkyy taivaalla,

Ja mieli, ennen hilpeä,

On masentuneena,

Niin työhön uupumattomaan,

Kuin ikään yksi mies,

Nyt kehoittaapi tarttumaan

Meit’ oma kotilies.

Yksmielisyyttä tarvitaan

Ja maltti kallis on,

Kun pilvet peittää sumullaan

Taivasta valtion.

Lainkuuliaisuus, vakavuus

On turva pienoisten;

Mut taito täm’ ei ole uus

Kalevan kansallen.

Tää juhla olkoon tärkeä

Sen opin kertaus,

Ett’ uskollisuus väkevä

On paras puolustus;

Ja että taito, valistus

On suurin rikkaus,

Jumalan pelko, luottamus

On paras viisaus.

Me emme luota miekkahan,

Jos meille kuinka käy:

Se meidät heittää hukkahan

Ja pelastust’ ei näy.

Jos työ ja Luojaan luottamus

Ei turvaa meille suo,

Niin vähä veren vuodatus

Apua meille tuo.

Pois mieli musta, matala

Pakene meistä vaan!

Kun kanssamme on Jumala,

Niin kaikki voitetaan!

Suo Herra, että juhlamme

Ois mielten yhdistys,

Ja kaikki työmme, toimemme

Nimelles ylistys!

Lähde: Turun Kuva-Lehti 29.6.1890.