Muinais-egyptiläinen aurinkolaulu
Muinais-egyptiläinen aurinkolaulu, sepittänyt ja nimikirjoituksellaan varustanut Thebeläinen temppeli kirjuri Apherumenes 1400 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Runon egyptiläinen nimi: »Hymni auringolle, tämän laskiessa länsitaivaalle; täydellistyneen [vainajan], kuninkaallisen naistenhuoneen hovimestarin, Pakenisin tekemä.» Kirjoittanut Apherumenes |
Suom. Aarni Kouta. |
- Aurinko, terve, kaikkein alkulähde,
- koin, laskun kaksoisnäköpiirin Herra,
- pyhässä totuudessa joka elät,
- kaikk’ olennot mi loit, ja kasvatat
- inehmot, eläimet.
- Kuin kultasilmänä hän siintää julki,
- taivaiden herra, herra maailmoiden;
- korkeuden, kuilun asukkaiden alku,
- kaikkeuden herra, jumalien juuri.
- Kuningas korkeuden, mi joukkojansa
- johdattaa, jumalien eessä astuu,
- hän, kaksoiskiertäjä ain alust’ aikain,
- mi itsensä loi aikain aamunkoissa,
- ja aina täyttää luomistehtävänsä,
- Koi, sua kiittää jumaljoukot kaikki,
- sua, jok’ oot luonut puhtaat ihmissielut;
- korkeimman rakkauden ikihenki,
- min säteet elämän suo ihmisille.
- Ylistän sua elon iltaan asti,
- kun mailles käyt, ja kanssasi ma vaivun
- elämään jälleen.
- Aurinkopurret[1] kaikk’ ui riemumielin,
- kun kanssasi ne kiertää valtamerta,
- ja autuuden kun palvella sua saavat;
- mut eessä silmäs sädehtivän lepää
- se lyötynä, ken uhmata sua tohti,
- Apophisormenin[2] tien valo tukkii.
- Ihana laskus on. Syän lohdun löytää,
- kun ehtoon rusko yli vuorten valuu;
- vanhoille[1] siinnät silloin, luoja lempee,
- säteilee valo vainajille silloin,
- ja heidän silmäns’ ihanuutes näkee;
- asukkaat syväin, äänettömäin hautain
- ojentaa kätensä sua kiittääksensä;
- ne, jotka länness’ uottaa, riemuitsevat,
- kun sädehtien lähenet sa länttä,
- asukkaat Manan maiden iloitsevat,
- kun sinut näkevät he päänsä päällä.
- Jumalat syntyä ei itsestänsä
- saattaisi, sin’ oot heidät yksin luonut.
- Kun nouset, kärsimyksens’ unhoittaa he,
- kun lasket,[3] hyväilemään heitä laskeut,
- ja lähetessäs sua he kiittää alkaa,
- kätensä kurkoittaa he purttas kohti.
- Aurinko, ah, kuink’ ihana on aina
- sun laskus iltaruskon kumpuin keskeen!
- Suo, että henkeni ain viipyis siellä,
- ett’ iäisesti valos ylläin loistais;
- ett’ aurinkoa katsella ma saisin
- joukossa kirkastettujen, jotk’ käyvät
- maill’ lännen eteen jumalan ja luojan,
- min lahjaa kaikk’ on kaunis, hyvä, jalo.
- ↑ Auringon ajateltiin purjehtivan aluksessa halki ilmojen valtameren. Autuaat henget ympäröivät häntä pienemmissä pursissa.
- ↑ Lohikäärme, joka vainosi aurinkoa ja tahtoi niellä sen.
- ↑ Manalan (Hades), varjojen valtakunnan, luultiin sijaitsevan litteän maan alla. Kun siis aurinko laski länteen, nousi se kuolleille.
Lähde: Maailman lyriikkaa: runosuomennoksia. 1922. Aarni Kouta. Otava, Helsinki.