Muhamedin laulu

Muhamedin laulu Kirjoittanut Johann Wolfgang von Goethe

Nähkää vuorilähde

riemun-kirkas

kuin tähtikatse;

hyvät henget

pilvein päällä

ruokkivat hänen nuoruuttaan

lomassa pensasten, louhten.

Nuorna, raikkaana

taivaasta tanssii

se marmoripaadelle,

jälleen riemuiten

pilviä päin.

Kautta vuoripolkujen

kirjokiviä

ajelee se,

ja tempaa mukaansa veljeslähteet

varhain jo johtaja-askelin.

Laaksossa kukat

kasvavat hänen astunnastaan,

ja hänen hengestään

niitty elää.

Eivät estä häntä varjolaaksot,

eivät kukat

kaartavaiset häneltä polven,

imartavaiset lempisilmin;

tasangolle hän tahtoo

käärmeenä kiertäen.

Purot yhtyy ystävinä

häneen heljät. Nyt hän astuu

aavikolle hopeaisna,

aava itse kimmeltää,

riemuavat hälle virrat,

vuoripurot huutavat:

»Veikko! Veikko! Ota meidät

matkallesi veljinä,

myötä isäs vanhan luokse,

Meren iankaikkisen,

joka vartoo avosylin

lapsiansa

turhaan ikävöiviään;

sillä meitä erämaassa

autiossa ahmaa hiekka

ahnas; päivä päämme päällä

imee hurmehemme; kumpu

meidät lammeks salpaa! Veli,

ota veljet alangolta,

ota veljet vuoristosta

myötä, isäs suuren luo!»

Uupumatta eespäin käy hän,

jättää tulihuippu-tornit,

marmoriset linnat, luomat

runsautensa, jälelleen.

Atlaana hän hartioillaan

kantaa laivat sedripuiset,

liput liehuu päänsä päällä,

humisevat ilman halki

hänen kuulun kunniaa.

Näin hän kantaa kaikki veljet,

kalliit hälle, armaat hälle,

riemuraiuin taaton vanhan,

vartovaisen sydämeen.

Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.