Moninaisuuden mereen

XLII [Moninaisuuden mereen] Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Moninaisuuden meri, helmaas heityn,

kuin hiekanrahtu runsauteesi peityn.

Katoamaton, tärkeä oot sinä,

matoa vähäpätöisempi minä.

En ano, että armahtaisit mua –

lävitse pienuuteni, suuri, pauhaa,

tää turhuus murskaten lyö lävitseni,

hukuttain mitätön tää minuuteni.

Minuuden piinasta vain pyydän rauhaa

vapaaksi saan, kun minulta se meni,

kun arvaamattomiin saan alistua

lakeihis, liueta ja sulautua

sinuksi, loppumaton, olla sua.

En onnellista osaa sulta pyydä,

en aavistamatonta arpaas piillä

tavoita: jos lie pätsi, karreks hiillä,

jos kylmyys jähmettävä, hyhmäks hyydä!

En kärtä kostos koskematta jäädä,

en ano armahdusta tuomiolta,

rukoile rauhaa kaiken-kohtalolta,

en mitään määrättyä sulta, jolta

salassa kukaan kulkuaan ei säädä.

Jääaavana jos aukeaisit, jäädä,

jos roviona roihuaisit, polta!

Oi huolehtija halvimmankin madon,

sa kasvun antaja ja suoja sadon,

sa kaiken kuolo, kaiken synty syvä,

sa raaka, armelias, paha, hyvä,

liverrys satakielen, luske suden,

tyyssija yön ja koti kirkkauden,

suloinen hellyys, sapenkarvas viha,

siteetön sielu, kahlehdittu liha,

minussa kuohukoon sun riemus, vaivas,

alaisin manala ja ylhin taivas.

Tuhansin värein meri välkkyväinen,

sa hellä, julma, hehkuva ja jäinen,

sa hartain kauneus ja raa’in rumuus,

kadota halaan, hukkua sun humuus.

Säteitten lähde, synkeyden nielu,

samaistuu runsaudessas ruumis, sielu,

keventää hengeksi voit raskaan aineen

ja ilon linnuks epätoivon paineen.

Huuhtaise uumeniis kaikk’ köyhyys pyyteen,

nielaise pienuutein äärettömyyteen,

miss’ samaa taivaallinen lie ja mainen,

mun maistaa suo, kun maininkisi pauhaa,

sylissäs, ykseys ja moninainen.

sinussa, ongelmaton olevainen,

autuuttavaa rajattomuuden rauhaa.

Loputtomuudessasi taival pisin

on askel vain, vuostuhat pieni tovi.

Vivahtelussa virtojesi telmeen,

poreissa kupliasi kimaltavain

se päivänsäteinen myös säikkyy avain,

joll’ aukeais sen aarreluolan ovi

ja näkinkenkä, missä ihmeellisin,

totuuden, kauneuden, kaiken sisin

hiottuna on huikaisevaan halmeen..

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.