Miten olen löytänyt elämänurani?/Santeri Alkio
| Miten olen löytänyt elämänurani? Kirjoittanut Santeri Alkio |
Luulen, että ajattelin elämänuran valitsemista ensi kerran silloin, kun 12-vuotiaana kävin pitäjän rovastilta pyytämässä köyhyydentodistusta, päästäkseni sen avulla Vaasan ruotsalaiseen lyseoon. Muistan hyvin miten tapasin papin, joka pitkässä, ruudukkaassa kesäpuserossa istui jyväaittansa rappusilla. Miten hänelle asiani ajoin, siitä ei ole muistissani mitään säilynyt. Mutta arvatenkaan ei urallepyrkijä herättänyt papissa suuriakaan toiveita, koska hän ei todistusta antanut. Kuolemakseni en muista, mitä hän minulle sanoi. Mutta kieltoon ei suinkaan voinut olla syynä isäni varallisuuden tila, sillä hänellä olisi ollut kyllin ponnistusta kustantaessaan muuten koulunkäyntiäni muutamia luokkia. Kun olen nyt myöhemmin koettanut muististani saada selville rovastin epäämisen syitä, tuntuu siltä, kuin hän olisi peloittanut sillä, ettei kouluun oteta ollenkaan, ellei osaa ruotsia. Mutta todellisuudessa luulen hänen perussyinään jo silloin olleen pelon oppineesta köyhälistöstä.
Sittemmin ajattelimme isäni kanssa »reaalikoulua», joka silloin oli Vaasassa, sekin umpiruotsalainen. Sitä tietä olisi päässyt teollisuusaloille. Kävimme jo kerran sitä varten kaupungissakin. Mutta taasen kielentaitamattomuus teki estettä.
Kumpasellakaan kertaa en itkenyt.
Mutta sitte, ollessani 14-vuotias, kävi H. M. Keisarin Suomen henkivartiokaartin pestaaja kylillämme. Silloin itkin nuoruuttani ja pienuuttani, kun en kelvannut pestinottajaksi.
Seuraavalla kerralla ajateltiin minusta kelvollista puotipoikaa, isälläni kun oli pieni maakaupan-tapainen ja maatalo. Tätä suunnitelmaa vastaan sydämeni vahvasti löi. Mutta minun oli toteltava. Kerran minut laitettiin Vaasaan erään tutun kauppiaan luokse puotipojan- ja samalla ruotsinoppiin. Mutta siellä viisastuin jo kahdessa viikossa niin paljo, että saatoin ikävän varjolla palata kotiin erään kotikyläläisen rattailla.
Nyt kiinnyin maatöihin, kuten ennenkin. En ajatellutkaan enää muuta. Mutta joku aika myöhemmin isäni möi maatalon, jota hän ei sanonut jaksavansa pitää raajarikkona miehenä, vaan arveli voivansa perhettään helpommin elätellä pienellä maakaupallaan.
Silloin minä itkin tallinylisellä heiniin katkerat kyyneleet. Tunsin vaistomaisesti, että nyt tapahtui oman elämänurani suunnitelmissa suuri käänne suuntaan, jota jo vuosia olin pitänyt sietämättömänä. Minut reväistiin »irti maasta», jota luulen ajatelleeni varsinaiseksi elämäntyökentäkseni.
Olisihan tämä ollut korjattavissa kenties, jos isäni olisi elänyt. Mutta hän kuoli jo muutaman vuoden kuluttua. Olin nyt 19-vuotiaana perheen vanhin mies. Pesän tila ei sallinut hajoittamista, eikä minun itseluottamukseni perusteellisia uudistuksiakaan.
Elämänurani oli valittu. Minusta tuli maakaupan hoitaja. Sellaisena pysyin aina vuoteen 1896. Liike oli alussa hyvin pieni, kasvoi sitten, pysyen yleensä kuitenkin pikkukauppana. V. 1896 tuli minusta itsenäinen kauppias, etupäässä sitä varten että voisin liikkeen lopettaa. Vasta 1904 se kuitenkin loppui ja minä suunnittelin nyt hankkia itselleni pienehkön maatilan, voidakseni vihdoinkin toteuttaa ihanteeni. Mutta toisin kävi.
Ennenkuin jatkan, täytyy minun kertoa hieman muista aikaisemmista harrastuksistani.
Jouluna v. 1882 kirjoitin pienen kuvauksen katovuosilta ja lähetin sen Kyläkirjaston Kuvalehdelle julaistavaksi. Sain kohta maisteri K. J. Gummerukselta kirjeen, jossa hän kehoitti lähettämään toisia, koska olin kertomuksen varustanut ykkösellä. Noudatin kehoitusta viipymättä. Nämä kertomukset julaistiin Kyläkirjaston ensimäisenä numerona v. 1883.Malline:Toim-huom
Niistä sain 100 markkaa.
Se oli tämä 100-markkanen, joka yhdessä haluni kanssa aiheutti sen, että nyt aloin työkseni yrittää kirjailijana. Rahanhimon en luule olleen tässä vaikuttavana tekijänä, vaan perheen tarpeitten, joita pieni kauppa ei voinut loistavasti tyydytellä.
Minua onnesti niin, että aloin saada kyhäelmilleni julkisuutta. Vähitellen rupesin käsittämään kirjailijatoimen varsinaiseksi työkseni, jonka rinnalla maakauppa oli sivutoimena.
Nuorisoseuraliikkeen ja raittiusharrastusten yhteyteen veivät minut niinikään jotkut sattumat, samaten kuin Pyrkijän toimittajaksikin. Viimemainittuun toimeen ajateltiin ensinnä paria muuta, mutta papinkirjoissa ei ollut oikein painohallitusta tyydyttäviä titteleitä, joten lupakirja evättiin. Niin yritettiin minun nimelläni. Helsinkiläisen asiamiehen kehoituksesta koetettiin meidän silloista rovastia saada papinkirjassa karahteeraamaan minua »kirjailijaksi», silloin kun olin jo julaissut useita kirjoja. Mutta hän ei tietänyt mitään näistä kirjallisista edesottamisistani, kun ei niistä ollut mainittuna kirkonkirjoissa. Hänen puolestaan sai painohallitus tyytyä »kauppiaan poikaan». Asiamies arveli kuitenkin, etteivät ne siihen tyydy. Pulasta pelastajaksi tuli nimismies, joka täydentääkseen papinkirjaa teki minusta virallisesti »kirjailijan», jonka vielä todisti hallitsevan »itseään ja omaisuuttaan». Nyt kävi painohallitus loukkuun: antoi luvan Pyrkijän ulosantamiseen v. 1889. Lehti alkoi ilmestyä v. 1890 ja jatkuu yhä.
Palaan vuoteen 1905.
Tuli suurlakko. Minulla oli aina ollut verrattain vähän halua valtiollisiin taisteluihin. Mutta 90-luvun lopulla alkoi yhteiskunta- ja talouspolitiikka kiinnittää mieltäni sosialismiin. Routavuosina se jatkui. Riippumattomuusvaistoni piti minua kuitenkin erillään sosialistisesta liikkeestä.
Itselleni käsittämättömistä syistä tulin kutsutuksi eduskunnan uudistuskomiteaan. Minulla, kuten komiteatoverini hyvin tietävät, ei ollut sinne erikoista tuotavaa.
Komiteasta palattuani aioin toteuttaa maanviljelysihanteeni. Niinpä, kun esim. eräs huomattava henkilö Helsingissä tuona talvena esitti minulle ehdotuksen, että ruvettaisiin perustamaan maalaispuoluetta, kieltäysin siitä jyrkästi, koska minua ei politiikka miellyttänyt.
Mutta niin kuohuva, yksilöjen tahtoja hallitseva oli tämä aikakausi, että jo kuukausi senjälkeen, kun olin palannut kotiin komiteatöistä Helsingistä, perustimme muutamien ystävien kesken sanomalehden »Ilkka», joka ei alistunut minkään olemassaolevan puolueen lipunkantajaksi, vaan julkaisi itsenäisen ohjelman. Aluksi ajateltiin, että lehti saisi kokeeksi ilmestyä puoli vuotta, jotta saisimme siinä vapaasti sanoa mitä oli sydämillämme. Toisessa tapauksessa ajattelin, että antauduin lehden toimitukseen korkeintaan 5 vuodeksi, koska siinä ajassa otaksuin jo ehtiväni perusteellisesti tyhjentää itseni.
Mutta laskut eivät lyöneet lukkoon. Jo saman vuoden syyskuulla perustettiin tämän lehden kannattajani kesken n. s. »Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalainen Maalaisliitto». Lehden tehtäväkin tämän kautta vakiintui.
Näin olin tullut sanomalehtimieheksikin aivan sattumalta ja olen siinä toimessa edelleen. Sama aalto vei minut valtiopäivillekin.
Kuten kaikesta tästä voi havaita, en ole mitään elämänuraa saanut koskaan itselleni valita, vaan ovat sattumukset heitelleet minua mihin tehtävään vään milloinkin. Minun osakseni on jäänyt joko tarttua kiinni tai pudota.
Itseäni on tämä usein hieman harmittanut, vaikka ei koskaan kyllästyttänyt. Olisin luullut olevani paremmin urallani, jos kohtalo olisi minut todella sijoittanut johonkin käytännölliseen tehtävään, esim. maanviljelijänä. Moni olisi näidenkin tehtävien ohessa, joita minä olen toimittanut, voinut sellaisenkin ihanteen toteuttaa. Minä en vielä ole siihen kyennyt. Sillä heikkouteni on siinä, että voin antautua vain yhdenlaatuiselle tehtävälle kerrallaan.
Mutta lieneehän tässä vielä hieman aikaa.
Santeri Alkio.