Miten olen löytänyt elämänurani?/Maikki Friberg
| Miten olen löytänyt elämänurani? Kirjoittanut Maikki Friberg |
Olen välistä kadehtinut
niitä ihmisiä,
jotka ovat tilaisuudessa
etsimään ja valitsemaan
työnsä ja
elämänuransa, sillä
siihen ei minulla milloinkaan
ollut tilaisuutta.
Aina on ollut
käyminen käsiksi
ensi työhön, joka eteen on sattunut.
Etsimisestä ja valitsemisesta ei
puhettakaan.
Mutta välistä olen myöskin säälinyt niitä, jotka ovat saaneet niin liika suuren etsimis-tilaisuuden, havaitessani miten he hapuroivat ja kokeilevat, alottavat kaikenlaista siitä sitten luopuakseen ja uuteen yhtyäkseen.
Koulutyttönä olin päättänyt ruveta telegrafistiksi. Koulukaupunkini sähkölennätinlaitoksen palveluksessa oli nimittäin nainen, ja aina kun näin hänen astuvan ikkunoittemme ohitse toimistoonsa, tuumin, että »noin minäkin täysi-ikäiseksi päästyäni». Olosuhteiden pakosta täytyi minun kuitenkin jo neljäntoista-vuotiaana etsiä itselleni ansiotyötä. Opettelin silloin sähköttämään ja tiedustelin itselleni erään Helsingissä asuvan sukulaisen kautta paikkaa senaatin kulkuneuvospäälliköltä vasta perustetuilla rautatienasemillamme. Vastaus kuului: »Ei sellaisia toimia uskota neljäntoista-vuotiaille, myöhemmin ehkä...» Mutta minulla ei mitenkään ollut aikaa odottaa. Leipä oli hankittava, ja kun joku silloin ehdotti, että rupeaisin antamaan valmistavaa opetusta pikkulapsille, tartuin siihen kiinni ja niin minusta tuli opettaja. Ja kerran sille alalle jouduttuani, oli pakostakin jatkaminen, sillä ei ollut aikaa eikä varoja vaihtojen tekemiseen. Sitä paitsi ei minusta mikään hyödyllinen työ tunnu epämiellyttävältä, jonka ominaisuuden varmaan olen perinyt erinomaisen ahkerilta vanhemmiltani, eritoten äidiltäni, joka nuorena leskeksi jouduttuaan ei säästänyt voimiaan työskennellessään suuren lapsijoukkonsa puolesta.
80-luvulla, jolloin keskustelu naisen asemasta meidän sanomalehdissämme oli varsin vilkas, oli kerran eräässä helsinkiläisessä lehdessä tavallista typerämpi kirjoitus luettavana tästä asiasta. Odotin, että joku siihen vastaisi, mutta kun ei sellaista näkynyt, tulin sanoneeksi eräälle tuttavalleni: »Olisi minulla sen kirjoittaja tässä edessäni, niin kyllä minä lause lauseelta osoittaisin hänelle, miten väärässä hän on.» »Voithan sinä panna paperille mitä tahtoisit sanoa ja julkaista sen sitten samassa lehdessä.» Sitä en todellakaan ollut ajatellut, mutta minä seurasin neuvoa ja niin syntyi minun ensimäinen sanomalehti-artikkelini, jota sitten on seurannut monet muut.
Ensimäisen esitelmäni tulin niinikään aivan sattumalta pitäneeksi. Alli Trygg’in perustama Kansankoti oli juuri hiljattain valmistunut. Siellä piti eräänä sunnuntaina olla jonkinmoinen iltama, johon minäkin olin pistäytynyt. Kuulijat olivat pikku väkeä, ohjelma vaatimaton ja siitäkin vähästä jäi pääasia pois, sillä esitelmänpitäjältä tuli sana, ettei hän voinutkaan saapua. Minusta oli niin säälittävää, että nuo ihmiset, jotka olivat tulleet sinne jotakin kuullakseen ja oppiakseen, eivät saaneetkaan sitä, mitä olivat odottaneet, että minä, vaikka en ollut mitään edeltäpäin valmistanut, koetin täyttää tuon numeron. — Senjälkeen meidän raittius- ja sivistysseuramme ehtimiseen kääntyivät puoleeni ja pyysivät minua tulemaan heille esitelmiä pitämään ja heille en mielestäni milloinkaan voinut antaa kieltävää vastausta. Ja niinpä niitä esitelmiä sitten on tullut pidetyksi.
Aivan olosuhteiden pakosta minä myöskin jouduin toimittajaksi. Kirjailija Helena Vestermarck, joka toimitti »Nutid» nimistä aikakauslehteä, aikoi ulkomaille ja kävi sitä ennen usein luonani neuvottelemassa lehden kohtalosta. Pitikö se lakkauttaa, vai pitikö jatkaa? Ja kuka sen jälkimäisessä tapauksessa ottaisi? Sen lakkauttamisesta en mitenkään tahtonut kuulla puhuttavan, mutta pian myöskin huomasin, että jos tahdoin sen hengissä pitää, oli minun se itse toistaiseksi ottaminen.
Ja ihan samalla tavalla jouduin muutamia vuosia myöhemmin »Naisten Äänen» toimittajaksi, siksi ettei ollut ketään muuta, joka olisi sillä hetkellä siihen ryhtynyt. Olin suunnitellut itselleni aivan toisenlaista työtä, olin sen jo alottanutkin, mutta se oli sillä hetkellä syrjäytettävä ja on yhä vieläkin toistaiseksi siirretty.
Työ aatteiden eteen ei meidän pienissä oloissamme yleensä aineellisesti tuota mitään, varsinkin kun on kysymys niin vähän ymmärretystä ja suositusta työstä kuin on naisasiatyö, mutta juuri se seikka on vaikuttanut, että olen pitänyt itseni velvoitettuna sitä tekemään, koska naisasialiike minun mielestäni tulee muodostamaan aivan välttämättömän vastapainon tähänastiseen yksipuoliseen miesten luomaan kultuuriin militarismilleen ja verisille otteluilleen.
Maikki Friberg.