Mitä hra G. af Geijerstam puhui Zola’sta

Mitä hra G. af Geijerstam puhui Zola’sta.
Helsingissä 23 p. helmik.
Kirjoittanut K. Viljakainen


Kello on tuossa paikassa kuus, siis hän kohta tulee, hra G. af Geijerstam, tuo uusi ruotsalainen kirjailija, joka on ilmoittanut pitävänsä luennon Emile Zola’sta. Ollaan Helsingin seurahuoneen isossa soittosalissa ja kun katsomme ympärille, näemme, että sali on ahdinkoon asti täytetty naisilla ja herroilla, jotka ovat kokoontuneet luentoa luulemaan. Eipä aikaakaan, niin kello on kuus ja lavalle astuu lyhyenläntä mies, jonka hyvin muodostuneet kasvot, korkea otsa ja miellyttävät silmät heti ilmaisevat, että edessämme on nerokas mies, jota varmaankin ansaitsee kuulla. Ja kätten taputuksien lakattua hra Geijerstam alkoi luentonsa, josta olen tehnyt seuraavat pienet muistiin panot.

Uudenaikuisella kirjallisuudella tarkoitetaan täällä pohjoismaissa tavallisesti n. k. tendenssi-kirjallisuutta, joka syntyi ikäänkuin entisen kuolleen jälkikaiku-kirjallisuuden vastapainoksi ja joka on osoittanut itsessänsä olevan suurta elinvoimaa. Tämä nuori tendenssi-kirjallisuus on hyvä ja oikeutettu, sillä se keskustelee nykyajan moninaisista polttavista kysymyksistä ja täyttää sillä tavoin sen vaatimuksen, jonka jokaisen kirjallisuuden tulee täyttää, sen nimittäin, että se on tarkasti kuvaava ajan todellisen luonteen ja hengen. Jos kirjallisuus tahtoo elää ja jos se tahtoo jotakin merkitä, niin täytyy sen ilmaista, mitä ajan syvyydessä liikkuu, sen tulee esiintuoda aikakauden pyrinnöt ja riennot, sen tulee edustaa aikansa aatteita, sen tulee tuoda oikea ja tarkka kuva ajan todellisesta hengestä. Samoin kuin entisistä kirjallisuudesta voimme mielessämme kuvailla menneitten aikojen ihmisiä, heidän olojaan ja pyrintöjään, menneitten aikojen rientoja, aatteita, intohimoja, samoin pitää nykyaikuisen kirjallisuuden kuvastaa, mitä nykyajan pohjalla liikkuu.

Mutta tendenssi-kirjallisuudella on suuria vaaroja. Kun tendenssi-kirjailija, mies tai nainen, alkaa teosta kirjoittaa, niin hän ensiksi ajattelee, millä tavalla hän toisi esiin sitä kysymystä tai niitä kysymyksiä, joita hän kirjassaan tahtoo käsitellä, hän ajattelee henkilöitä, oloja ja kohtauksia; joiden kaikkein tulee omalla tavallaan tehdä lukijalle selväksi kirjan tarkoitus-perän. Ja silloin on se suuri vaara tarjona, että kirjan henkilöt muuttuvat verettömiksi, abstraktisiksi olennoiksi, jotka ovat vieraita todellisuuden maailmassa. Eikä kirja tee aijottua vaikutusta. Siinä näet on yksipuolisen, väitteelle perustetun tendenssi-kirjallisuuden suuri vaara, johon se voi joutua ja alinomaa joutuu.

Tämän tarkoitusperä-kirjallisuuden kanssa ei suurella ranskalaisella kirjailialla Emile Zola’lla ole mitään yhteistä. Sen vuoksi onkin häntä niin vaikea ymmärtää. Tosin havaitaan Zola’nkin teoksissa tarkoitusperä, mutta se ei koskaan tule suoranaisesti näkyviin, vaan käy kuin mahtava pohjavirta. Mutta senpä tähden se vaikuttaakin syvemmin kuin mitkään saarnamiehet ja moraali-leivokset.

Zola rakastaa elämää, hän rakastaa sitä tulisesti ja intohimoisesti ja ilman ennakkoluuloja, hänen opettajansa on nykyaikainen tiede, jonka tulokset ovat hänessä sulautuneet ehjäksi maailman katsannoksi. Zola’lla on elämä lähtökohtana eitä kuten tendenssi-kirjailijoilla se, johon he tuumailuistaan ovat saapuneet. Ja Zola on oppinut elämää kuvaamaan. Hän ei kuivasti ota valokuvia luonnosta ja elämästä, josta naturalistejä usein syytetään, vaan hän luo siitä ehjän täydellisen taulun, sillä Zola on runoilija, hän on aikansa, meidän aikamme suurin runoilija. Suuremmassa määrässä kuin kukaan muu on hän käsittänyt aikakauden, jossa eletään, ja täydellisemmin kuin kenenkään muun on hänen onnistunut tätä aikaa kuvata.

Sen vuoksi on Zola meidän aikamme enin luettu kirjailija.

Zola’ta ovat muutamat kutsuneet epäsiveelliseksi; on sanottu, että hän kuvaa ainoastaan elämän varjopuolia ja että hän tekee sitä liian laveasti.

Näitä syytöksiä tehdessä voi viitata siihen kieltämättömään tosi asiaan, että suuria neroja taiteen ja kirjallisuuden alalla on kaikkina aikoina ja kaikissa maissa syytetty samasta asiasta kuin Zola’ta. Ja se on tapahtunut siitä syystä, että he eivät koskaan ole mestariteoksia luodessaan sallineet päivän häilyväin säädyllisyyden sääntöjen määrätä rajoja töilleen, vaan he ovat asettauneet yli näitä sääntöjä voidaksensa palvella korkeampia tarkoitusperiä. Mies, joka jättää pelastamatta nuoren naisen, sentähden että tämä on alastonna, on narri, ellei jotakin vielä pahempaa. Sama on kirjailijan laita. Työtä tehdessään hän ei muista ajatella, tuleeko koulutyttö punastumaan tai ei kirjoitetun johdosta.

Mitä taas siihen tulee, että Zola vaan ottaisi kuvataksensa elämän varjopuolia, niin se ei ole totta, eikä siinäkään muodossa, että hän suuremmalla mielihalulla kuvaisi niitä kuin muita asioita. Hän kuvaa elämän sellaiseksi kuin se todellisuudessa näyttäytyy, eikä sellaiseksi, kuinka pitäisi olla, ja siitä on seuraus, että hänen velvollisuutensa on kuvata niin hyvät kuin pahat.

Perustusta vailla on niinikään se syytös, että Zola käyttää liiallista laveutta näiden likaisten asiain kuvaamisessa. Sillä hän kertoo aivan yhtä tarkkaan ja yhtä laajasti muotimakasiinin vaatteista, juustokaupan juustoista, läkkisepän hääruuista kuin seikoista, joista ei muka pitäisi kertoella. Syytös kääntyy siis Zola’n koko kertomustapaa vastaan ja kysymys siitä taasen on tykkönään kaunotieteellistä laatua, se on makukysymys, jolla ei ole yhteyttä siveellisyyden kanssa. –

Esitelmän pitäjä kääntyi sitte puhumaan Zola’n eri kirjallisista tuotteista, osoittaen mitä keskinäistä yhteyttä niissä on, josta kuitenkin pidän tarpeettomana kertoa, kun teoksia ei vielä ole käännetty suomen kielelle ja niitä siis harvat ”Savon” lukijat tuntevat. – – –

Hra G. af Geijerstam puhuu pontevalla ja selvällä äänellä sekä erinomaisen sujuvasti ilman koristuksia ja tyhjiä fraasseja. Kuulijain täytyy ehdottomasti seurata hänen vilkasta esitystään keskeymättömällä tarkkaavaisuudella ja huomio jäännittyy korkeimmilleen, kun hän kertoo jonkun kohtauksen mainitun kirjailijan teoksista.

Hra Geijerstam on vielä puhunut ruotsalaisen kirjailijan Strindbergin merkityksestä skandinaaviaalisessa kirjallisuudessa. Siitä ehkä vastedes saan tilaisuuden panna paperille muutamia muistoon panoja.

[K. Viljak]–ai.–[nen]


Lähde: Savo 10.3.1887.