Minna Canth (omaelämäkerta)
Minna Canth Kirjoittanut Minna Canth |
Norjalaisen kirjailijan Harald Hausenin pyynnöstä on kirjailija Minna Canth kertonut oman elämäkertansa aikakauskirjassa ”Samtiden”. Koska tällainen kuvaus huvittanee suomalaisiakin lukijoita esitämme siitä suomennoksen:
Syntyneenä vuonna 1844 Tampereen kaupungissa, jossa isäni, Gustaf Wilhelm Johnson silloin palveli työnjohtajana maamme suurimmassa pumpulitehtaassa, olin pienestä pitäin isäni silmäterä. Muistan vielä mitenkä hän vähäsen ylistellen tapasi kertoa hyvistä lahjoistani työmiehille, jotka kuuluivat seurustelupiiriimme. Ja nämä pitivät minua ihmelapsena, sillä minä luin kuin pappi viiden vuoden ikäisenä, lauloin virsiä kirkkaalla äänellä ja säestin samalla itse harmooniolla. Vaikka isäni eli vähissä varoissa, piti hän kuitenkin huolta siitä, että sain niin hyvän opetuksen kuin tytöt voivat saada maassamme. Kun ei Tampereella ollut mitään tuon vanhan mallin mukaista tyttökoulua, aijottiin minut lähettää Turkuun ja sitte piti minusta tulla opettajatar. Tätä arveli hän korkeimmaksi asemaksi, minkä sellainen lapsi voisi saavuttaa, jota luultiin niin tavattoman lahjakkaaksi. – Äitini sitävastoin ei ollut ensinkään tyytyväinen tyttäreensä, joka alitajuisesti riippui kirjassa kiinni ja luki silmänsä pilalle, mutta käytteli neulaa ja sukkavartaita hyvin kömpelösti eikä yleensä osoittanut vähintäkään taipumusta taloudellisiin toimiin.
Kun olin kahdeksan vuotias, muuttivat vanhempani Kuopioon, jossa isäni rupesi mainitun tehtaan tavaroiden kauppiaaksi. Täällä oli kolmiluokkainen ruotsinkielinen tyttökoulu, eikä minun niin muodoin tarvinnut lähteä Turkuun, vaan sain omassa kaupungissamme nauttia sitä opetusta, jota siihen aikaan katsottiin nuorelle tytölle sopivaksi ja riittäväksi.
Lapsena oli minulla omituinen kuvitus- ja tunne-elämä. Olin hyvin uskonnollinen, näin näkyjä ja unia, joissa sain nuhteita kun olin tehnyt jotain, joka ei ollut oikein, lohdutusta murheellisena ollessani, ohjausta ja neuvoja, kun tärkeissä tiloissa en tiennyt, mitä tehdä, luulin olevani välittömässä yhteydessä Jumalan kanssa ja kun muistan uskonnonopettajan sanoneen, että Jumala usein kutsui luoksensa ne lapset, joita enimmin rakasti, toivoin, että tämä minullekin tapahtusi. Ikävöin kuolemaa niin kovasti, että toisinaan ajattelin itsemurhaa, mutta en kuitenkaan uskaltanut aikeitani toteuttaa, sillä pelkäsin syntiä ja kuolemaa. Kun vuodet vierivät ja minä jäin henkiin, epäilin hetkisen Jumalan rakkautta, koska hän oli voinut asettaa minut elämän monille viettelyksille altiiksi. Mutta ajatellessani, että siinä piili syvempi tarkoitus, tulin lohdutetuksi ja olin vakuutettu siitä, että minullakin oli joku tehtävä maailmassa.
Koulukurssin päätyttyä, ei kuitenkaan minulle selvinnyt mikä tämä tehtävä oli. Ja sillä välin rupesi elämä enemmän minua viehättämään. Vaikka usein vaivuin syvään synkkämielisyyteen, antauduin taas toisin ajoin koko sielustani tanssiin ja huvituksiin. Rakkauden tunne alkoi herätä, mutta oli enimmäkseen katoavaista laatua.
Mieltymykseni esinettä kuvittelin alussa oikeaksi täydellisyyden ihanteeksi, mutta tuota pikaa huomasin hänessä pieniä heikkouksia ja silloin loppui koko rakkaus heti paikalla. Joku nuori sydän ”murtui”, minunkin sydämmeni murtui kerran, mutta parani kohta jälleen ja sai entisen luontonsa takaisin. Minua nuhdeltiin, vaan vielä ankarammin minua ahdisti omatuntoni, niin, kärsin siitä kovasti enkä ollut enää minkään arvoinen itse mielestäni. Mutta siitä ei ollut apua, tunteet eivät taipuneet tottelemaan ja luulin jo, että minulle kävisi mahdottomaksi milloinkaan mennä naimisiin; kun olin luonteeltani niin huikentelevainen.
Vuonna 1863 perustettiin Jyväskylän kaupunkiin maamme ensimmäinen seminaari kansakoulunopettajia ja opettajattaria varten. Ja yhtäkkiä selveni minulle, että täällä löytäisin tyydyttävän toimialan, tehtävän, jota varten voisin elää. Olin seminaarin ensimmäisiä oppilaita. Innostuneena kansakoulun suureen aatteeseen, halusin kokonaan uhrautua sen palvelukseen, ja vuosi, jolloin toteutin tämän aikomukseni, oli epäilemättä onnellisin elämässäni, Mutta jo seuraavana vuonna rikoin itselleni tekemäni lupauksen mennessäni kihloihin opettajani, luonnontieteen lehtorin Johan Ferdinand Canthin kanssa. Vähää ennen oli seminaarin johtaja lausunut minulle: ”Jumala on varmaankin valinnut sinut välikappaleekseen. Tottele häntä ja rupee opettajaksi. Jos menet naimisiin, et tule koskaan onnelliseksi, sillä tunnet itsessäsi rikkoneesi hänen tahtonsa ja kulkeneesi omia teitäsi.”
Näitä sanoja en milloinkaan unohtanut. Tunsin, että joku ääni sisässäni puhui aivan sopusointuisasti niiden kanssa. Kaikki vastukset, joita sittemmin sain kokea, luulin rangaistukseksi tästä anteeksiantamattomasta synnistä.
Minun täytyi nyt luopua kaikista ihanteellisista mielihaluistani, voidakseni harjoittaa käsitöitä, valmistaa ruokaa ja järjestää koti ja perhe, johon kaikkeen luonteeni ei tahtonut mitenkään taipua. Tartuin kuitenkin rohkeasti työhön käsiksi, lakkasin lukemasta muuta kuin sanomalehtiä ja koetin tukahuttaa kaipausta mikäli mahdollista. Yhden asian käsitin selvästi: Minun piti olla miehelleni alamainen. Tämän käsitin niin jyrkältä kannalta, että ensi vuosina en lausunut ainoaakaan omaperäistä ajatusta, mieheni tahto oli minun lakini sanan ankarimmassa merkityksessä. Minua kutsuttiin ”valkeaksi laastariksi” (koska en tehnyt hyvää enkä pahaa) ja arveltiin syystä, että olin nolla. Varsinkin kun mieheni ei huolinut mukautua kaupungin seuraelämän vaatimuksiin, jonka moni pani pahaksensa. Tuon tuostakin rohkenin myöhemmin tärkeimmissä asioissa lausua eroavan mielipiteeni. Tätä harkittiin tarkemmin, huomattiin oikeaksi ja seuraukseksi tuli, että mieheni sai rajattoman luottamuksen arvostelukykyyni sellaisissakin asioissa, joita en laisinkaan ymmärtänyt.
Kahdeksan vuotta, olin kitunut henkisen ravinnon puutteessa, kun mieheni ryhtyi toimittamaan erästä sanomalehteä. ”Vaimo on luotu miehelle avuksi.” Nyt ei tyhmä omatuntoni enää tehnyt mitään esteitä. Sain uudelleen antautua henkisiin toimiin ja tein sen ilolla ja ihastuksella. Tuntui aivan siltä kuin olisin ruvennut uudestaan elämään. Ja uudistusinto valtasi minut heti. Kirjoitin kiivaita kirjoituksia viinaa vastaan ja nämä herättivät huomiota, sillä raittiuskysymys ei vielä ollut keskustelunalaisena maassamme. Mutta voi kauheata! Olin unohtanut, että lehden omistaja myös omisti viinapolttimon. Hän suuttui kovasti ja moitti minua, että ”poltin poroksi hänen leipänsä”. – Kun vuosi meni umpeen ei mieheni enää ollut lehden toimittaja ja minun täytyi jälleen kääntyä takaisin neulomakoneen puoleen.
Parin vuoden kuluttua koitti päivä uudelleen. Uusi lehti, entistä suurempi, perustettiin ja mieheni tuli siihen yhdeksi toimittajaksi. Kahta vertaa suuremmalla innolla tartuin taas kynään ja kirjoitin muun muassa muutamia kirjoituksia naisasiasta, jotka kuitenkaan eivät herättäneet vastakaikua; kysymys oli liian aikaisin nostettu.
Silloin kävi suomalainen teaatteri kaupungissamme ja näytteli muun muassa ”Mariannen” sekä ”Pikku Fadeten.” Vaikutus oli syvä ja synnytti minussa vastustamattoman halun koettamaan voimiani näytelmällisellä alalla. Naiivisuudessani tartuin arvelematta työhön käsiksi ja kirjoitin ”Murtovarkaus” nimisen kansannäytelmän, jossa nuorta tyttöä syyttömästi epäillään varkaaksi ilkeän noidan juonien takia. Totuuden ilmaisi kuitenkin maankiertäjä Hoppulainen, iloinen veitikka, kevytmielinen ja hyväsydämminen, muuten kappaleen paras henkilö, ilmielävänä todellisuudesta otettu, sellaisena kuin hänen näin markkinapäivänä Jyväskylässä.
Kun olin päässyt noin keskelle kappaletta, kuoli mieheni aivotulehdukseen. Oltuani kolmetoista vuotta naimisissa, jäin leskeksi seitsemän lapsen kanssa, joista nuorin syntyi melkein seitsemän kuukautta mieheni kuoleman jälestä. Isäni oli kuollut muutamia vuosia ennen, äitini eli vielä, vaikka vähissä varoissa. Ei minulla ollut ketään, johon turvautua ja sitäpaitsi olin sairas. Tulevaisuus näytti minusta synkältä, en tiennyt, kuinka elättäisin suuren perheeni. Isäni oli tehnyt vararikon, mutta minä päätin muuttaa Kuopioon alottaakseni samallaista kauppaa kuin se, jota hän harjoitti. Lopetin ”Murtovarkauden”, lähetin sen suomalaiseen teaatteriin ja luulin nyt, että olisin ainaiseksi pakoitettu luopumaan kirjallisista töistä.
Lapseni syntymän jälkeen heikkonivat voimani kovasti. Elontaistelu kävi minulle liian raskaaksi ja olin vähällä murtua. Mielenvikaisuus läheni uhkaavasti. Jouduin kauhean mielentuskan valtaan ja minun täytyi pyytää palvelijatarta ja vanhimpia lapsiani valvomaan vuoteeni luona, sillä käsittämätön voima tahtoi väkisin pakoittaa minua tappamaan nuorin lapseni. Vanha olentoni taisteli kuitenkin kaikin voimin vastaan ja voitti vähitellen. Tauti jätti kuitenkin jälkeensä tuskallisen hermoheikkouden, joka kesti kokonaisen vuoden.
Sillä aikaa oli suomalaisen kirjallisuuden seura antanut palkinnon ”Murtovarkaudesta”. Kappaletta näyteltiin ensi kerran keväällä v. 1882 ja sitte seitsemänä iltana perättäin aina hyvällä menestyksellä. Kappaletta on sen jälestä näytelty joka ainoana näytäntökautena. Ja minua kehoitettiin jatkamaan. Olin tällä välin saanut myymäläni kuntoon ja näin, että siltä riitti minulle kylliksi aikaa muuhun työhön. Kirjoitin sen jälestä näytelmän ”Roinilan talossa”, idyllisen kesäkappaleen, jossa rakkauden ja selkkausten jälkeen tullaan häihin. Kappaletta näyteltiin v. 1883 ja sai se osakseen hyvin ystävällisen kohtelun sekä yleisön että arvostelijain puolelta. Ei yhdessäkään näistä kappaleista ollut minkäänlaista tendenssiä. Siinä suhteessa ei ollut tarkkasilmäisimmälläkään mitään muistuttamista. Olipa kuitenkin: muutamat hyväntahtoiset rouvat kauhistuivat sen äidin kevytmielisyyttä, joka, vaikka oli leski ja seitsemän lapsen äiti, keskellä vaikeita elantosuhteitaan saattoi istuutua teaatterikappaleita kirjoittamaan. Ja samaten olivat jotkut valppaimmista papeista jo ”Murtovarkaudesta” vainunneet vaarallisia siveettömiä ja kristillis-vihamielisiä taipumuksia, josta valittivatkin muutamissa maaseutulehdissä.
Samaan aikaan luin Georg Brandesin ”Päävirtauksia” sekä Tainen, Herbert Spencerin, Stuart Millin ja Bucklen teoksia. Ja tunsin vihdoin vapautuneeni näistä dogmeista ja ennakkoluuloista, jotka olivat pitäneet sieluni kahleissa ja raskauttaneet omaa tuntoani kaikenlaisilla pirun juonilla. Uudistusinto valtasi minut jälleen ja kirjoitin ”Työmiehen vaimon”, jossa ankarasti moitin lakien vääryyttä naista kohtaan, luonnottomia uskonkäsitteitä, miesten juoppoutta ja siveettömyyttä, naisten tyhmyyttä, pintapuolisuutta ja ennakkoluuloisuutta, lyhyesti kaikkea kieroa ja huonoa, mitä maailmassa tiesin olevan, – ja siihen aikaan en juuri osannut siinä huomata mitään hyvää. Kappaleessa on katkeraa ivaa, mutta se ei sisällä syvempää psykologiaa eikä ole myöskään taiteellisessa suhteessa täydellinen. Siitä huolimatta teki kappale valtavan vaikutuksen, kun sitä näyteltiin v. 1885; jotkut ylistivät sitä pilviin asti, jota vastoin toiset purkivat vihaansa sitä vastaan.
Minua ei säästetty; sateli syytöksiä ja haukkumisia. Minut kuvattiin Jumalan kieltäjäksi, – vanhemmat kielsivät lapsiaan käymästä huoneessani, suuri joukko ystävistäni luopui minusta ja jälellejääneillä piti olla paljon siveellistä rohkeutta uskaltaakseen omistaa minut tuttavakseen. Mutta tähän ei yksistään ollut syypää ”Työmiehen vaimo”. Olin kirjoittanut samanhenkisiä kirjoituksia sanomalehtiin, naturalistisia novelleja ja sen lisäksi riivannut nuorisoa lukemalla sille Brandesin ”Päävirtauksia”. Silminnähtävästi ei ollut sillä kertaa maassamme pahempaa ihmistä kuin allekirjoittanut. Hurskaat ihmiset sepittivät ja levittivät mitä uskomattomimpia juttuja, luullen sillä tekevänsä Jumalalle mieluisen työn, – säälittiin lapsiraukkoja, joilla oli sellainen hirviö äitinä j. n. e. Ja luonnollisesti vaikutti tämä taas takaisin minuun.
Sieluntila, josta ”Työmiehen vaimo” oli tuloksena, oli elämänhalun, rohkeuden ja voiman tunne, jossa kenties kuitenkin piiloutui sairaaloinen hermoston kiihoitus. Tapahtui äkkiä käännös. Aivojen liiallinen jännitys, lukuisat minua vastaan tehdyt hyökkäykset ja suru ystävien menettämisestä painoivat mieleni masennuksiin. Minun täytyi uudelleen kärsiä alituista mielenvaivaa, rampuuden tunnetta aivoissa, josta saattoi pahinta pelätä. Minut valtasi ääretön katkeruus maatani kohtaan ja ajattelin jo poissiirtymistäkin.
Mutta lähetyskutsumus eli minussa edelleen. Tahdoin taistella viimeiseen asti sorrettujen ja vääryyttä kärsivien puolesta. Ja niin kirjoitin ”Kovan onnen lapset”, kuvauksen köyhälistön kurjuudesta, joka päättyy toivottomuuteen, rikokseen ja vankeuteen. Tämä kappale näytettiin ainoastaan yhden ainoan kerran v. 1888, jolloin se myös ilmestyi painosta. Muut näytännöt kiellettiin; kappaletta pidettiin vallankumouksellisena, kapinaan kiihoittavana. Siihen tuli lisäksi jotakin aivan odottamatonta: arvostelutkin tekivät kappaleen mitättömäksi, ei ainoastaan vanhoilliset vaan myös, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, vapaamielisetkin.
Olin niin muodoin surkealla tavalla tullut poissysätyksi teaatterista; kirjailijatointani tuskin millään taholla enää katsottiin kehoitusta ansaitsevaksi. Huomasin silloin kylläkin tosiksi Renonin sanat: ”Hyvin voimakkaan ja viisaan pitää sen olla, jonka velvollisuuden tunto, kunnianhimo tai kova kohtalo saattaa sekaantumaan ihmiskuntaraukan asioihin.”
Katsoin parhaaksi levätä hetkisen laakereillani – suureksi eduksi kodilleni ja hermoilleni. Seuraavana vuonna menetin kuoleman kautta kaksi parasta ystävääni ja hellästi rakastetun täysikasvuisen tyttäreni. Ja nyt tunsin aivan kuin joutuneeni ijäisyyden portille, sain vapaamman, selvemmän käsityksen elämästä. Lyönnit ja iskut eivät enää minua kohdanneet, enkä enää tuntenut olevani kutsuttu sellaisia antamaan. Läksin taistelusta pois ja rupesin katsojaksi. Mutta siihen tulivat lisäksi vaikeat valtiolliset olosuhteet, jotka uhkaavat synkistyttää kansamme tulevaisuuden. Viimeinen katkeruuden jäännös katosi, työhalu heräsi uudelleen eikä minulla ollut enää vähintäkään halua lähteä isänmaastani. Kirjoitin sitä lähinnä ”Papin perheen”, puolueettoman kuvauksen vanhan ja nuoren polven välisestä taistelusta. Tätä kappaletta on näytetty tänä vuonna suomalaisessa teaatterissa puolikymmentä kertaa, lukuunottamatta maaseuduilla pidettyjä näytäntöjä. Sen otti arvostelu suosiollisesti vastaan.
Oikeastaan ei minua tyydytä mikään, mitä tähän asti olen kirjoittanut, mutta toivon tästälähin voivani luoda jotakin parempaa, koska minulla vielä on jälellä 13 vuotta kuudenkymmenen ikään eli siihen ikään, jolloin kaikki kirjailijat olisivat ”tapettavat” niinkuin sanotaan.
En voi varmasti sanoa, kuinka monasti ensimmäisiä kappaleitani on näytelty, mutta joka vuosi on jotakin niistä näytelty sekä pääkaupungissa että maaseuduilla ja samoin käytetään niitä usein seuranäytelmissä. ”Työmiehen vaimoa” näyteltiin viisi kuusi kertaa Tukholman Uudessa Teaatterissa v. 1886.
Vaikeata on minun myöskin mennä ratkaisemaan, kumpaiseltako vanhemmistani olen kirjallisen taipumukseni perinyt. Mutta luulen, että samoinkuin olen saanut kasvoni piirteet ja pään muodon perinnöksi isältäni, mutta kasvojeni värin äidiltäni, samoin ovat sielun omaisuuteni perintöä molemmilta, – tunne-elämä perintöä äidiltäni, järki-elämä isältäni. –
Lähde: Kodin suuret klassikot: Minna Canth. 1987. Weilin + Göös, Espoo. Ensimmäisen kerran ilmestynyt Päivälehdessä 30.6.1891.