Minä tahdoin niin auringon nähdä

Minä tahdoin niin auringon nähdä Kirjoittanut Ragnar Rusko

Eikä minun aurinkoni ole mikään allegorinen aurinko, sillä me olemme taistelleet todellisesta auringosta...

Missä sydän on kylmä kuin pohjolan jää,

terästangot ruutujen takaa

valon, päivän säteitä himmentää,

ikipimeys koikalla makaa,

minä viruin kuin kuivalle kiskottu kala

oli kurkussa viha ja katkera pala.

Minä tahdoin niin auringon nähdä!

Minä kiskoin kalteritangot pois

sekä juoksin jalkani vereen,

ja oli kuin aurinko johtanut ois

minut elämän vellovaan mereen.

Sydän riemusta laajeni, jäätikkö suli,

paloi suonissa valtava taistelutuli.

Minä tahdoin niin auringon nähdä.

Minä riensin auringon nousuun päin,

minä liityin veljihin tiellä.

Mepä yhdessä polkua raivaten näin

sydänjuuremme liitimme siellä.

Ja me voitimme voittoja, laadimme maan

mi on päivyen paistetta valtoimenaan.

Me niin tahdoimme auringon nähdä!

Ja nyt vihdoin ma päivyen nähdä voin,

se on lämmin, kirkas ja suuri!

Se punaa jo auerta aamun koin,

se on huoneeni seinällä juuri!

Se on noussut kun alkoi riemukas työ

ja se laskee kun hiljaa hiipivi yö,–

herään... Taasen saan auringon nähdä!

Kera veljien valon ma vihdoin sain,

sit’ en sanoin ma kuvata saata.

Joka sydämen sykähdys toistaa vain

miten rakastan neuvostomaata.

Olen valmis murtamaan murskaksi sen,

joka vielä on uhkana sovettien,

koska sain minä auringon nähdä.

1936

Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917–1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.