Minä aikana ihminen kaunein on?
| Minä aikana ihminen kaunein on? Kirjoittanut Alpo Noponen |
- Olen miettinyt toisenkin tuokion,
- minä aikana ihminen kaunein on.
- Valokummulla suojatun kotimäen
- hänen lapsena leikkivän ensin näen
- sinitaivaan puhtaus silmissään,
- sulot kutrit kullasta ympäri pään.
- Elon nuoren siinä on aamunkoi,
- jota päivä kaukainen purppuroi.
- Hän on ystävä tähtien, enkelten,
- hän on kevään kaunehin kukkanen,
- hän on toivon nouseva, vihryt saari,
- hän on auringon hohde ja sateenkaari.
- Hänt’ aina ma katselen ihailuin,
- väliin kyynele-silmin, mut naurussa suin:
- hän kaunis on, min’ en tietää vois,
- minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.
- Minä nuorukaisena sitten saan
- hänen nähdä rientävän maailmaan.
- On toiveita täysi ja uljas hän,
- hän uhkuvi voimia elämän;
- viel’ otsalla kirkkaus aamuinen
- kuin sankari käypi hän riemuiten,
- on poskilla verevä rusko,
- poven täyttää luottamus, usko.
- Hän seppelöidyllä purrellaan
- elonvirtaa valmis on laskemaan,
- meren aavan hän etsivi selkää,
- ei kareja, myrskyjä pelkää.
- Sen tehdä, mi toisilta kesken jää,
- sen voittaa, min vuoksi muut maatuu,
- sen tahtovi hän, se on määränpää;
- hän sen saavuttaa tahi kaatuu.
- Kun silmänsä näen mä säihkyvän,
- kun uhrauksiin on valmis hän,
- hän on kaunis, min’ en tietää vois,
- minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.
- Hänet kesässä kypsässä nähdä saan.
- Häll’ on elämän vakavuus kasvoillaan;
- hän taistelee ja hän tekee työtä,
- tuul’ enemmän vastahan käy kuin myötä.
- Hänen matkan varrella ainiaan
- on pakko hillitä purjeitaan,
- sillä keskellä kuohuvan aallokon
- hänen pieni purtensa vaarass’ on.
- Elo pettää niin monet toivehet,
- monet kuihtuvat kesken kukkaset;
- minne kylvää hän, siitä toinen niittää,
- häntä tuskin kenkään muistaa ja kiittää,
- joka riemu murehen myöskin tuo,
- valohetket kaikki ne varjon luo.
- Hän on vavissut kohtalon ankaruutta,
- kun huolen jälkeen sai huolta uutta;
- hän onnen iskuista maass’ on maannut,
- mut kilvoituksesta vaan ei laannut,
- kun toipui, riensi hän taistoon samaan
- ja oppien itsensä unhottamaan
- hän velvollisuutensa täyttäen
- niin siirtyi päivästä toisehen.
- Hiki virtaa otsalta, rinta lyö,
- mut jalouden leimankin antaa työ.
- Kun joskus hän pyyhkivi otsan hien
- ja huokaa hetkisen laidassa tien,
- hänen katseessansa ja piirteissään
- näen jälkiä kestetyn myrskysään,
- näen suuren, ylevän ilmehen,
- joka uhmaa oikkuja hetkien,
- jopa sortuessakin vielä on
- luja pantti voittoisan taistelon...
- Hän kaunis on min’ en tietää vois,
- minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.
- Hänet näen sitten vanhuuden syksyssä,
- pää harmaana, hartiat kyyryssä;
- ovat kasvot ryppyiset, silmiss’ on
- valo lauhtunut ilta-auringon.
- Tuoss’ sauvan turvissa astuu hän
- ja hän näyttää alati miettivän
- tien kulkua kummuilta lapsuuden
- sen loppuun, hautojen äärehen.
- Hän matkan tappiot, harhailut
- on kaikki tyynenä kuitannut.
- Kun elon vaihtelevaiset kuvat
- taas vuoroon hänelle ilmaantuvat,
- hän niitä katsoo ja hymyää:
- "Niin, unta vain oli kaikki tää!"
- Hän lepää töistään ja odottaa
- vain tuonen airutta kutsuvaa,
- ja niin hän taipuu sen vietäväksi
- kuin muinoin leikistä kehtoon läksi.
- Ja armaat lapsuuden muistelmat
- ja nuoren unelmat uhkeat
- ja parhaat hedelmät miehuustyön
- hän kokoo, luo niistä kukkaisvyön,
- jota kantain käypi hän tähystäin
- unelmainsa uusihin maihin päin.
- Kun kilvoituksien raueten
- ja haudan-vuotehen aueten
- hän kunniaseppele ympäri pään
- käy luottavaisena lepäämään,
- hän kaunis on, min’ en tietää vois,
- minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.
Lähde: Runoja onnesta. 1990. Toinen painos. Toimittanut Sanna Jaatinen. Gummerus, Jyväskylä.