Milloin talolliset saivat oikeuden torpparien verotukseen

Milloin talolliset saivat oikeuden torpparien verotukseen? Kirjoittanut Edvard Gylling

Milloin talolliset saivat oikeuden torpparien verotukseen?

Monessa muodossa, valtion ja kunnan veroina vuokramaksuna ja alhaisien työpalkkain muodossa virtaa suuri osa maalaisköyhälistön työntuloksista vielä meidänkin päivinämme vieraisiin käsiin. Miljooniin markkoihin nousevat nykyisin yksin ne summat, joita torpparit ja muut pikkuvuokraajat vuosittain maatilkkunsa puolesta maanomistajille suorittavat. Tämä maanomistajain tulokas verotusoikeus ei kuitenkaan aina ole ollut yhtä riidaton. Kenelle tuo lisäarvo oli tuleva, siitä ovat valtio ja maanomistajat ennen muinoin pitkän riidan käyneet. Ja vaikea näiden siitä näyttääkin olleen sopia. Ei torpparitalous nykyäänkään tuota viljalti yli oman kipeimmän tarpeen ja vielä pienempi oli maatyön tuottavaisuus 3 tai 4 vuosisataa sitten. Sen ajan torppari ei sietänyt verotusta kahdelle taholle; jommankumman joko maanomistajan vuokranmaksuvaatimisten tai hallituksen verotuspyrinnöiden oli siinä väistyttävä. Kauan aikaa pitikin hallitus puoliaan. 1500-luvulla ponteva ja rahanahne Kustaa Vaasa nimenomaan kielsi lampuoteja maksamasta talollisille veroa, koska, sanoi hän, he eivät kykene yhtä aikaa suorittamaan veroaan hallitukselle, pitämään peltojaan ja rakennuksiaan kunnossa ja maksamaan raskasta vuokramaksua isännälle. Ja näin sai viimeksi mainittu jäädä kuivin suin. Aatelistoon nähden tehtiin kyllä poikkeus. Sen alustalaisia ei taas hallitus päässyt verottamaan, mutta tavallisiin talollisiin nähden ylläpidettiin jyrkästi sääntöä, ettei ”talonpoika saa toiselle veroa suorittaa”. Torpista ilman muuta tehtiin itsenäisiä valtiolle veroa maksavia tiloja. Lukuisia esimerkkejä voitaisiin luetella.

Aina 1700-luvulle kykeni hallitus tätä torpparipolitiikkaansa niin täysin täydellisesti toteuttamaankin, että koko maassa vain harvassa poikkeustapauksessa oli talonpoikaisia maanomistajia joilla oli torppari verotettavanaan.

Vanhan tavan mukaan jatkaessaan torppien verollepanoa ja muodostamista itsenäisiksi tiloiksi olivat viranomaiset 1730-luvulla yrittäneet näitä asetuksia saada täytäntöön myöskin Keski-Suomen kaukaisissa, silloin hyvin harvaan asutuissa metsäseuduissa. Talollisilla oli nimittäin siellä, vasten asetusten määräyksiä torppareita, joilta he veroa kantoivat. Näihin valtion verotustoimiin eivät talolliset kuitenkaan tahtoneet alistua, vaan valittivat v. 1738 kokoontuville valtiopäiville asiasta. Mihin tulokseen asia tällä kertaa johti, siitä eivät asiakirjat tiedä kertoa, mutta luultavaa on, että kysymys jäi ratkaisematta. Ja kun kohta senjälkeen sotavalmistukset alkoivat ja niitä seurasi vuosien 1742 – 43 Venäjän sota, n.s. ”Pikkuviha”, jäi nähtävästi torppien verollepano myöskin toimittamatta. Ainakin, niin pian kuin järjestyneet olot maan taas palasivat, puhkesi riita uudelleen ilmi.

Uudenmaan ja Hämeen läänissä (tänne kuului nimittäin Keski-Suomi siihen aikaan) sattui 1740 – 50-luvuilla olemaan tavallista pontevampi maaherra, joka täysin toimin kävi verotusasiaan uudelleen käsiksi. Hänen määräyksestään kaikki torpat läänissä tarkastettiin ja tutkittiin sen selville saamisille, voitaisiko niistä saada vähintäin neljännesmanttaalin tiloja syntymään. Useat torpparit olivat jo, kirjoittaa maaherra innostuneena v. 1754. tarjoutuneet kruunulle veroa torpistaan maksamaan, ja vaikkakin talolliset torppain erottamista taloksi kovasti vastustivat, uskoi maaherra kuitenkin tuumansa onnistuvan ja valtion maaverojen tuntuvasti kasvavan torppien valtiolle anastamisen kautta. Hallitus tietysti kannatti maaherransa, Gyllenborg oli tämän nimi, tuumia ja Keski-Suomen torppien taloksi verottaminen näytti jo onnistuvan. Mutta nyt tuli vastus toisaalta. Talolliset veivät taas valituksensa valtiopäiville, ja tällä kertaa saavuttivat he siellä runsaasti kannatusta.

”Maakysymys” oli juuri näihin aikoihin kireimmillään. Isoajakoa puuhattaessa oli nimittäin tullut polttavaksi myöskin kylien yhteismetsäin jakokysymys. Nojaten vanhoihin asetuksiin vaati hallitus osuutta näihin metsämaihin, kun taas maanomistajat, haluten keskuudessaan tasata saaliin, tahtoivat häätää hallituksen koko asiasta syrjään. Varsinkin ajoi aateli kiivaasti näitä vaatimuksia, peläten, eikä syyttä, että ”liikamaan” valtiolle erottaminen, joka alkaisi perintö- ja kruunutiloista, päätyisi rälssitiloihin. Ja juuri aatelille ja säätyhenkilöillehän, joilla oli varoja suurten kartanojen pystyynsaattamiseen, olivat laaja maa-alueet päivätyötorppareita varten erityisesti tarpeelliset. Paljoa sitkeämmin kuin talonpojat he senvuoksi myöskin koko 1700-luvun vastustivat ”liikamaiden” hallitukselle erottamista. Tämä yhteismetsien jakokysymys oli kuumimmillaan vuosien 1755—56 valtiopäivillä. Pitkien keskustelujen jälkeen tuli valtiopäiväin päätökseksi että Suomen yhteismetsät olisivat kokonaan maanomistajain kesken jaettavat, päästämättä valtiota niihin lainkaan osalliseksi.

Kun Keski-Suomen talonpoikain valitukset torppien verollepanoa vastaan näille valtiopäiville tulivat, oli selvä, että ne lankesivat otolliseen maahan. Kuvaavaa on myöskin se, että ”liikamaan” erottamista valtiolle kiivasti vastustanut aatelismies Nordenskjöld heti kävi maaherra Gyllenborg’in verotustoimia arvostelemaan. Olivathan tällaiset verotustoimet ja torppien taloista erottamiset selvästi ristiriidassa valtiopäivien metsien jakoa koskevan päätöksen kanssa. Gyllenborg vaadittiin tilille toimistaan. Ja vaikka hän vedoten voimassaoleviin asetuksiin puolusti menettelyään, ja valtiosäädytkin olivat pakotetut myöntämään, että hänen toimissaan esiintyi ”kiitettävä harrastus valtion tulojen enentämiseksi”, tuli kuitenkin päätökseksi, että hänen toimittamansa torppien verollepanot olivat ”oikaistavat ja peruutettavat”. Seuraavina vuosina nämä torpat palautettiin päätiloihinsa takaisin ja jätettiin talollisten vapaasti käytettäviksi, kuitenkin sillä ehdolla, ettei niitä saisi jättää autioiksi.

Maanomistajat olivat täten päässeet voitolla ja vakiinnuttaakseen asemansa he samoilla valtiopäivillä saivat valtiosäätyjen hyväksymisen sille v. 1757 julaistulle asetukselle, joka sittemmin on ollut maanomistajain torpanperustamis- ja omistusoikeuden perustana. ”Kun torpparin suhde kruunuun ja maanomistajaan ei ole ollut selvästi määritelty”, sanotaan asetuksessa varovasti, ”ja sen vuoksi helposti on voinut esiintyä syytä niiden erottamiseen päätilastaan”, määrättiin nyt, ettei sellaista tilusta, olkoon se sitten kruunun-, perintö- tai rälssimaata, koskaan saisi vastoin maanomistajan tai kruununtilan haltijan tahtoa verottaa eikä verolle panna, yhtä vähän kuin maanomistajain oikeutta muutenkaan millään tavoin saisi loukata.

Meidän päiviimme asti on tämä kanta pysynyt voimassa. Seuraavilla valtiopäivillä valtiosäädyt tarkasti valvoivat asetuksen noudattamista, Ja vaikka ”vapauden ajalla” muutoin paljonkin vääryyttä harjoitettiin ”talonpoikaista rahvasta” vastaan, on kuitenkin kuvaavaa, että heidän oikeuttaa torppien perustamiseen ei sallittu loukattavan. Niinpä v. 1760 kokoontuneilla valtiopäivillä eräs suomalainen aatelismies nosti kovan melun siitä, etää taas Keski-Suomen metsämailla hallituksen viranomaiset olivat yrittäneet talon verolle panna erään torpan, jonka muuan talollinen väitti itselleen kuuluvan. Ja v. 1789 vahvistettiin perintömaan omistajain oikeudet perustuslakimääräyksillä.

Maanomistajina aateli ja talolliset siis jo silloin huomasivat etujensa yhteisyyden, jonka ne vielä v:n 1900 valtiopäivilläkin vuokralakia laadittaessa osoittivat hyvin muistavansa

Edvard Gylling

Lähde: Uuden ajan kynnyksellä. Suomen yöväen joulualbumi XIII, 1910.