Millä lailla tulin ryöväriksi/6
| Millä lailla tulin ryöväriksi/5 | Millä lailla tulin ryöwäriksi Erään vangin kertomus Kirjoittanut Anonyymi |
Millä lailla tulin ryöväriksi/7 |
| Lähde: Tapio, 4.5.1881, nro 35, s. 3. Artikkelin verkkoversio. |
Ensimäiseksi työkseni etsin minä lähimmästä metsästä oivallisen rosula sauvan. Tämmöisen puolustus-aseen kanssa mursin minä ensi työkseni muutamana yönä sen tuomarin ruokahuoneesen, joka tuomitsi minun kuritustyöhön siitä että olin nälissäni syönyt monjaita moilijaisnauriita. Täällä elin minä sangen muhkeasti hänen kylmän lintupaistinsa ja sian kinkkunsa ääressä ja join tyytyväisenä edistyksen maljan uudessa virassani hänen hyvällä ja kauan säilytetyllä viinillään. — Tämän kohteliaisuuden katsoin itseni velkapääksi hänelle osoittaa siitä hyvästä että hän oli minun toimittanut siksi kun nyt olin. Mukaani otin minä vähäsen määrän hopea kaluja, luonnollisesti kaikki semmoiset, joita helposti ja mukavasti voin kuljettaa. Sieltä pois kiiruhtaissani tulin kulkemaan saman ystäväni ja tuomarin eloaittojen sivutse, ja minulla ei ollut vähintäkään miettimisen aikaa kauniskaa noita annettuja ”kelmin ja maankulkian” nimiä ”murhapolttajan” lisäyksellä, palkitakseni samalla hänelle kiitollisuusvelkani siitä että olin saanut puolivuotta olla kuritusvankeudessa. Sitäpaitse oli minulla suuri huvitus tehdä pahaa; maailma oli minua kyllä kauan vainonnut, ja koston hetki oli tullut. Minä pistin aitat tuleen ja juoksin pois minkä jaksoin. Vasta puolen virstan päässä seisotuin minä ja käännyin taakseni katsomaan ja näin paksun tulipatsaan kohoavan taivasta kohden. O, kuinka onnelliseksi tunsin itseni. Minä olin aivan kun puoli-hullu, hurmauntunut ja raivosa ilosta; minä hypin ja tanssin itsekseni metsän rinteellä nähdessäni yhä suurempia ja suurempia liekkiä kohoavan taivaalle. — Minä olin nyt saanut kostaa tälle miehelle, tälle oikeuden ja totuuden valvojalle, joka ei sallinut minun syödä muutamaa moiliaista estääksi itsiäni nälkään kuolemasta; — nämä moili’aiset tulivat nyt hänelle kalliiksi. Aitoista syttyi myöskin hänen asuinhuoneensa ja kaikki mitä kartanossa löytyi, menivät tuhkaksi koska ei löytynyt tarpeeksi vettä eikä kunnollisia suojeluskoneita. Mutta tämä ei ollut kaikki, tuomarin ainoa tytär, tuo ihana yhdeksäntoista vuotias Elli jäi myöskin liekkien uhriksi.
Pimeyden enkelin tikku on niin oivallinen ase semmoisen kädessä, joka kurjassa himossaan luulee varallisuuden ja omaisuuden olevan kurjuuden syynä. — Minä tunsin nyt itseni sangen voimalliseksi välikappaleeksi, tunsin tärkeyteni vääryyksien armahtamattomana kostajana, minä paisuin oikein ylpeydestä kun sain kuulta kaiken tuon matkaansaattamani onnettomuuden suuruuden. — Koska oli mielestäni täydellinen.
Samalla tavoin päätin nyt palkita paroonillekin, joka oli ollut syypää minun ensimäiseen kaksivuotiseen vankeuteeni Viaporissa, ja tyydytettynä tällä aatteella, astuin iloissani Valmarin kylää kohdi. Yö oli jo kulunut aamupuoleen kun tulin vanhempani asunnolle oltuani siitä poissa lähes kolme vuotta. Äitini tapasin valvomassa isäni kuolinvuoteen vieressä ja muutaman tunnin kuluttua oli hän herennyt hengittämästä. Hänen tarkoituksensa oli toimittaa ruumiille tavallinen hautaus, mutta minä nauroin hänen esitykselleen vastoin silmiä. ”Onko hän antanut toisten maata rauhassa haudoissaan, mistä ansiosta pitäisi hänen saada rauhallinen hautaus,” sanoin minä. Äitini yritti tekemään vieläkin esityksiä, vaan minä uhkasin musertaa hänen päänsä rosulakepilläni jos vielä sanankaan hiiskuisi vastaani, ja seuraavana yönä kuljetin isäni ruumiin tutkittavaksi samalle lääkärille, joka oli avannut morsiameni Lydia Eriksonin. — Tämäkin oli mielestäni jonkun lainen kosto.
Muutaman tunnin kuluttua tämän perästä pistin jo paroonin kartanon tuleen ja vähän matkan päässä nautin minä oikein riemusta pakahtumaisillani tätä loistotulitusta. Koko muhkea hovi meni nyt aivan raunioiksi ja siinä tullut vahinko oli ääretöin.
Parooni epäili minun sytyttäneen kartanon ja panetti heti kiinni, mutta kun ei löytynyt mitään todistuksia, laskettiin minut irti epäluulon alaisena ja varoituksella pitää vaari itsestäni muutoin olisin pian uudestaan vankeudessa.
Koto seutu tuli minulle nyt kärsimättömäksi. Lydia Eriksonnin kuva vainosi minua jokapaikassa, joissa hänen olin ennen kohdannut; minä en saanut enää rauhaa missään, jonka vuoksi päätin myydä isäni kalan pyydykset ja niillä saaduilla rahoilla varustaida matkalle etsimään uutta vaikutusalaa jossain Suomen sydänmaan seudussa.
(Jatketaan.)