Millä lailla tulin ryöväriksi/4
| Millä_lailla_tulin_ryöväriksi/3 | Millä lailla tulin ryöwäriksi Erään vangin kertomus Kirjoittanut Anonyymi |
Millä_lailla_tulin_ryöväriksi/5 |
| Lähde: Tapio, 23.4.1881, nro 32, s. 3. Artikkelin verkkoversio. |
Lääkärin viimeiset sanat alkoivat kiinnittää huomiotani vaikka en tiennyt miksi ; juohtui kumminkin mieleeni oma kirjoitustapani Lydille. Ennenkun ehdimme jättää huoneen, veti lääkäri kuolleen silmiltä kääriliinan tutkiaksensa josko olimme tuoneet oikean ruumiin. Puoleksi pelvolla katsahdin kuolleen kalveaa mormori valkeaa muotoa ja — minun vereni kylmeni, — minun jalkani rupesivat horjumaan — koko ruumistani tuntui voimat paenneen ja vähälla olin vaipua kokoon lattialle. Pettiköhän tässä silmäni; voiko tämä olla minun sydämeni rakastettu. ”Jaa, se on neiti Lydi, Valmarin kylän kaunotar,” lausui lääkäri huolettomana nähdessään minun silmäni eroamattomasti kiintyneenä tarkastelemaan ruumim muotoa. — Kaikki epäilys minun puoleltani oli kadonnut; minä olin kaivanut ja kulettanut tänne ruumiin, jota lukemattomat kerrat olin sulkenut syliini ja puristanut palavaa sydäntäni vasten, ja jonka enkeli-huulet olivat niin monesti lämmittäneet huuliani ja varoittaneet minua kuolleiden varkauksista ja muista paheista. — Siinä makasi hän vieläkin kauheana muistuttajana ja soimaajana onnettomasta elinkeinostani. — Minusta tuntui ikään kun olisin tehnyt kauheimman pahanteon, mitä ajatella voi; ryöväys, murha, eli mikä hirmuinen verityö hyvänsä eivät olleet mielestäni mitään tämän suhteen. Lääkäri ja isäni eivät näyttäneet ottavan huomioon tilaani, vaan tekivät välityksensä selväksi. Sen jälkeen tarjosi hän meille kummallekin ryypyn viinaa, jonka minä nielin suurella ahneudella saadakseni siksi voimia että voin seurata isääni kotiin, jonka jälkeen lääkäri laski meidät ulos. Koko matkan taisteli omatuntoni minua vastaan ja kehoitti menemään ottamaan ruumista pois saattaaksi sitä lepokammioansa, vaan pelko tulla keksityksi ja toimeni onnistumattomuus yksinäni esti minut siihen ryhtymästä.
Monta seuraavaa päivää kuljeskelin minä ympäristöllä ikään kun mielipuolena kauhistuneena rakastettuni kuolemasta ja viimeisestä kohtauksesta hänen kanssaan sekä mietiskellen mikä minusta viimeinkin tulee. Eräänä aamuna kun tällä tavoin kuljeskelin kotia päin hautatarhasta, jossa melkein joka aamu olin käynyt tarkastamassa sitä paikkaa, jonka kamala muisto ei tuntunut enää katoavan mielestäni, kuulin vähän matkan päässä käskevän äänen huutavan: ”Kuule sinä siellä, tule avvamaan porttia!” — Minä käännyin ääntä kohden ja näin paroonin ratsunsa selässä pitkä piiska kädessään. ”Aukase portti, ”sanoin minä, ”ja kelle. — ”Kelle,” uudisti paroni, ”luonnollisesti minulle.” — ”Aukase itse,” vastasin minä. Parooni ajoi ratsunsa aivan viereeni ja löi kaikella voimallaan piiskallaan vasten silmiäni. Raivossani kivusta ja suuttumutsesta juoksin minä portille ja sieppasin aidan seipään. Kun parooni aikoi tästä päästä läpi, tempasin minä hänen alas hevosensa selästä ja pieksin ilman armotta niinkun suinkin voin. Kun olin uuvuksiin asti itseni häntä pieksänyt, askuskelin tyytyväisenä tieheni kuulin paroonin huudon että hän uhkasi minulle kostaa niin totta kun syntynyt.
Seuraavana päivänä pantiin minut kiinni ja muutamaa viikon kuluttua oli välikäräjä asiasta. Parooni oli tässä syyttämässä minua ja minun kauhistuksekseni tekivät muutamat ihmiset valan että minä olin hyökännyt hänen päälleen aikomuksessa ryövätä häntä ja että hänellä oli hirmuinen työ suojellessaan kelloaan ja rahakukkaroaan minulta. Minä kerroin koko tapaukseni ja näytin muodossani hänen piiskansa siiman jälkeä. Kun sitte tuomari kysyi, josko minulla oli vieraitamiehiä puheeni puolustukseksi tai muita todistuksia maineestani, ärjäsi siihen parooni: ”Kauniita todistuksia hän voi näyttääkin; hän on istunut puolivuotta Viaporissa tullivarkaudesta.” — ”En koskaan,” kiljasin minä. ”Sinun isäsi ainakin on siellä ollut,” riehui parooni; ”semmoinen kun isä semmoinen poikakin.” — Tätä paroonin puhetta en voinut vastaan sanoa. Näin näytti tuomarikin ajattelevan, sillä minut vietiin läänin vankilaan odottamaan lakimääräisiä käräjiä, jolloin asiani otettaisiin uudelleen tarkempaan tutkintoon.
Kolme kuukautta sain nyt istua linnassa. Vieläkään en ollut niin paatunut että voin hyväksyä tämmöistä elämää, vaan kartin semmoisia, jotka lauloivat riettaita lauluja, noituivat, puhuivat kaikkinaista kelvottomuutta ja joivat kun vaan tilaisuutta löytyi. Minua inhoitti tämmöinen elämä ja sain vieläkin suuren halun päästä jotenkin vapaalle jalalle ja tilaisuuteen kunniallisella tavalla hankkia elatukseni. — Se saattaa nykyiseen tilaani katsoen näyttää käsittämättömälle että minullakin on ollut semmoisia ajatuksia, mutta lukia ei voi tuntea sydäntäni mimmoinen se oli silloin. —
Syyskäräjät tulivat ja minut julistettiin syylliseksi ryöväysyritykseen ja sain kaksi vuotta kulkea kuritustyössä Viaporissa rautalenkki jalassa. Täälläkään en vielä kadottanut haluani paremman elämän perään ja ajattelin vapaaksi päästyäni koettaa uutta elämää jossain toisessa seudussa, jossa ei tunnettaisi minun elämäni vaiheita. —
Eräänä kauniina syysaamuna laskettiin minut irti ja sain vähän hajallisia vaateriekaleita ylleni, mutta ei mitään evästä, ei kopeekkaakaan rahaa eikä vähintäkään ohjausta missä voisin saada työtä ja ruokaa. Sattumalla olin kuullut että nyt pestattiin seudulla lisämiehiä Turun tarkkaampuja pataljoonaan lähetettäväksi Ahvenenmaalle silloin alkavan sodan vuoksi???. Hyvä toivo leimahti taas rinnassani ja minä läksin kiireimmittäin astumaan pestaajan luoksi voidakseni edes täällä saada kunniallisen elatuksen tai kunniallisen kuoleman. Pestaaja kersantti oli hyvin tyytyväinen kanssani etenkin koska osasin hyvästi lukea ja kirjoittaa, vaan lääkäri ei ollenkaan tyytynyt minuun. Hän sanoi: ”Sinä varmaankin olet kauvan sairastanut tai kärsinyt nälkää eli lienet vasta linnasta pääsnyt, koska jäntereesi ovat niin pehmeät ettet voi kestää harjoitusta ja marssia, joka nyt kiiruusti seuraa,” ja niin meni tämäkin toivo turhaan.
(Jatk.)
Lääkärin viimeiset sanat alkoivat kiinnittää huomiotani vaikka en tiennyt miksi ; juohtui kumminkin mieleeni oma kirjoitustapani Lydille. Ennenkun ehdimme jättää huoneen, veti lääkäri kuolleen silmiltä kääriliinan tutkiaksensa josko olimme tuoneet oikean ruumiin. Puoleksi pelvolla katsahdin kuolleen kalveaa mormori valkeaa muotoa ja — minun vereni kylmeni, — minun jalkani rupesivat horjumaan — koko ruumistani tuntui voimat paenneen ja vähälla olin vaipua kokoon lattialle. Pettiköhän tässä silmäni; voiko tämä olla minun sydämeni rakastettu. ”Jaa, se on neiti Lydi, Valmarin kylän kaunotar,” lausui lääkäri huolettomana nähdessään minun silmäni eroamattomasti kiintyneenä tarkastelemaan ruumim muotoa. — Kaikki epäilys minun puoleltani oli kadonnut; minä olin kaivanut ja kulettanut tänne ruumiin, jota lukemattomat kerrat olin sulkenut syliini ja puristanut palavaa sydäntäni vasten, ja jonka enkeli-huulet olivat niin monesti lämmittäneet huuliani ja varoittaneet minua kuolleiden varkauksista ja muista paheista. — Siinä makasi hän vieläkin kauheana muistuttajana ja soimaajana onnettomasta elinkeinostani. — Minusta tuntui ikään kun olisin tehnyt kauheimman pahanteon, mitä ajatella voi; ryöväys, murha, eli mikä hirmuinen verityö hyvänsä eivät olleet mielestäni mitään tämän suhteen. Lääkäri ja isäni eivät näyttäneet ottavan huomioon tilaani, vaan tekivät välityksensä selväksi. Sen jälkeen tarjosi hän meille kummallekin ryypyn viinaa, jonka minä nielin suurella ahneudella saadakseni siksi voimia että voin seurata isääni kotiin, jonka jälkeen lääkäri laski meidät ulos. Koko matkan taisteli omatuntoni minua vastaan ja kehoitti menemään ottamaan ruumista pois saattaaksi sitä lepokammioansa, vaan pelko tulla keksityksi ja toimeni onnistumattomuus yksinäni esti minut siihen ryhtymästä.
Monta seuraavaa päivää kuljeskelin minä ympäristöllä ikään kun mielipuolena kauhistuneena rakastettuni kuolemasta ja viimeisestä kohtauksesta hänen kanssaan sekä mietiskellen mikä minusta viimeinkin tulee. Eräänä aamuna kun tällä tavoin kuljeskelin kotia päin hautatarhasta, jossa melkein joka aamu olin käynyt tarkastamassa sitä paikkaa, jonka kamala muisto ei tuntunut enää katoavan mielestäni, kuulin vähän matkan päässä käskevän äänen huutavan: ”Kuule sinä siellä, tule avvamaan porttia!” — Minä käännyin ääntä kohden ja näin paroonin ratsunsa selässä pitkä piiska kädessään. ”Aukase portti, ”sanoin minä, ”ja kelle. — ”Kelle,” uudisti paroni, ”luonnollisesti minulle.” — ”Aukase itse,” vastasin minä. Parooni ajoi ratsunsa aivan viereeni ja löi kaikella voimallaan piiskallaan vasten silmiäni. Raivossani kivusta ja suuttumutsesta juoksin minä portille ja sieppasin aidan seipään. Kun parooni aikoi tästä päästä läpi, tempasin minä hänen alas hevosensa selästä ja pieksin ilman armotta niinkun suinkin voin. Kun olin uuvuksiin asti itseni häntä pieksänyt, askuskelin tyytyväisenä tieheni kuulin paroonin huudon että hän uhkasi minulle kostaa niin totta kun syntynyt.
Seuraavana päivänä pantiin minut kiinni ja muutamaa viikon kuluttua oli välikäräjä asiasta. Parooni oli tässä syyttämässä minua ja minun kauhistuksekseni tekivät muutamat ihmiset valan että minä olin hyökännyt hänen päälleen aikomuksessa ryövätä häntä ja että hänellä oli hirmuinen työ suojellessaan kelloaan ja rahakukkaroaan minulta. Minä kerroin koko tapaukseni ja näytin muodossani hänen piiskansa siiman jälkeä. Kun sitte tuomari kysyi, josko minulla oli vieraitamiehiä puheeni puolustukseksi tai muita todistuksia maineestani, ärjäsi siihen parooni: ”Kauniita todistuksia hän voi näyttääkin; hän on istunut puolivuotta Viaporissa tullivarkaudesta.” — ”En koskaan,” kiljasin minä. ”Sinun isäsi ainakin on siellä ollut,” riehui parooni; ”semmoinen kun isä semmoinen poikakin.” — Tätä paroonin puhetta en voinut vastaan sanoa. Näin näytti tuomarikin ajattelevan, sillä minut vietiin läänin vankilaan odottamaan lakimääräisiä käräjiä, jolloin asiani otettaisiin uudelleen tarkempaan tutkintoon.
Kolme kuukautta sain nyt istua linnassa. Vieläkään en ollut niin paatunut että voin hyväksyä tämmöistä elämää, vaan kartin semmoisia, jotka lauloivat riettaita lauluja, noituivat, puhuivat kaikkinaista kelvottomuutta ja joivat kun vaan tilaisuutta löytyi. Minua inhoitti tämmöinen elämä ja sain vieläkin suuren halun päästä jotenkin vapaalle jalalle ja tilaisuuteen kunniallisella tavalla hankkia elatukseni. — Se saattaa nykyiseen tilaani katsoen näyttää käsittämättömälle että minullakin on ollut semmoisia ajatuksia, mutta lukia ei voi tuntea sydäntäni mimmoinen se oli silloin. —
Syyskäräjät tulivat ja minut julistettiin syylliseksi ryöväysyritykseen ja sain kaksi vuotta kulkea kuritustyössä Viaporissa rautalenkki jalassa. Täälläkään en vielä kadottanut haluani paremman elämän perään ja ajattelin vapaaksi päästyäni koettaa uutta elämää jossain toisessa seudussa, jossa ei tunnettaisi minun elämäni vaiheita. —
Eräänä kauniina syysaamuna laskettiin minut irti ja sain vähän hajallisia vaateriekaleita ylleni, mutta ei mitään evästä, ei kopeekkaakaan rahaa eikä vähintäkään ohjausta missä voisin saada työtä ja ruokaa. Sattumalla olin kuullut että nyt pestattiin seudulla lisämiehiä Turun tarkkaampuja pataljoonaan lähetettäväksi Ahvenenmaalle silloin alkavan sodan vuoksi???. Hyvä toivo leimahti taas rinnassani ja minä läksin kiireimmittäin astumaan pestaajan luoksi voidakseni edes täällä saada kunniallisen elatuksen tai kunniallisen kuoleman. Pestaaja kersantti oli hyvin tyytyväinen kanssani etenkin koska osasin hyvästi lukea ja kirjoittaa, vaan lääkäri ei ollenkaan tyytynyt minuun. Hän sanoi: ”Sinä varmaankin olet kauvan sairastanut tai kärsinyt nälkää eli lienet vasta linnasta pääsnyt, koska jäntereesi ovat niin pehmeät ettet voi kestää harjoitusta ja marssia, joka nyt kiiruusti seuraa,” ja niin meni tämäkin toivo turhaan.
(Jatk.)