Miksi naurat?

Miksi naurat? Kirjoittanut Kaarlo Kramsu

Niin naurat pohjasta sydämen

Sä alituisesti aivan,

Kuin lapsekkaisesti riemuiten

Juur’ kesken maallisen vaivan.

Ja ihmetellyt jo kauan oon,

Kuink’ iloitset noin sä julki,

Kun suuttua tulis sun kohtaloon,

Mi onnesta pois sun sulki.

Ja onnesta muidenko riemuinnet,

Kun huomata toki taidat,

Jos vaikka minne sä katsonet,

Tiet elon kurjat ja kaidat?

On elo tyhjä ja toivoton,

Ja turhat rientomme aivan,

Siis miksi, sortama kohtalon,

Sä naurat keskellä vaivan?

Niin mietin ennen, nyt tunnen jo:

Sä elon kurjuuden tiedät,

On itses murtanut kohtalo,

Vaan vaivas miehenä siedät.

Mut riemusta et sinä naurakaan,

Et kiitä kurjuutta, tuhkaa:

Sun naurus äänekäs onkin vaan

Niin synkkää pilkkaa ja uhkaa.

Lähde: Kramsu, Kaarlo 1887: Runoelmia. Werner Söderström, Porvoo.