Miks hongikko niin synkästi huokaa?

Miks hongikko niin synkästi huokaa?

Kirjoittanut Bernhard Elis Malmström
J. K. S[vanljung].


Ja pieni poika istui syysyönä yksinään
Ja hiljaisena leikki kuusen alla.
Hän loiston Luojan luona huomaapi välkkyvän
Ja lehmän liikkeen tuulen tohinalla.
Vaan unelmissaan poikaisen kau’an istuissa,
Tul’ synkemmäksi seutu syysyö’en kauhussa,
Ja hongikko niin synkästi huokaa.
Ja pieni poika kuulteli, mieli synkkeni,
Ja alkoi juosta kankaan kanervalla.
Hän peljästyi ja kummia kovin a’atteli
Ja eksyi kau’as tieltä oikeata.
Hän muisti isän, äidin ja armaat siskonsa:
”Oi Luoja, johda pientä, ett’ löytää kotonsa!”
Mut hongikko niin synkästi huokaa.
Vaan murtuneesta kuuhut käy pilvi-joukosta
Ja hopiaisen hohdon luopi maalle.
Ja varjot valko-haamuiset katoo pelosta,
Ja aaveet pakenevat ulohtaalle:
Ja vuoren kunnaat kiiluu, mut metsä synkkä on,
Ja koivuisesta huuhkaja huutaa levoton. –
Ja hongikko niin synkästi huokaa.
Mut pieni poika juoksee vaan pitkin kangista
Ja monet vanhat sadut mieleen johtaa.
Yö kuluu; poispäin kulkevat tähdet taivaalta,
Ei vielä koti-tietä poika kohtaa.
”Te lempisilmä-tähdet, matkaajat taivaiset,
Oi sanokaatte mulle, kuihtuneet kukkaiset,
Ken hongikossa synkästi huokais.”
Ei tähdet vastanneet, eikä pienet kukkaiset,
Ja poika katkerasti itkein suree. –
Niin kohtaa keijukaiset, nuot pienet, kevyet,
Ja heidän hyppyhynsä riemuin rupee. –
”Oi keijut, jotka tanssitte pitkin kanervaa,
Te, omat pienet siskoni, mulle sanokaa,
Ken hongikossa synkästi huokais.”
Ja pieni keiju-neito hempeesti hymyilee
Ja hyväellen kohteleepi poikaa.
”Äl’ itke, poika, joskin, kun hongat huokailee,
Niin synkät mietteet ahdistit sua, raukkaa.
Mut istu tälle turpeelle kanervaiselle
Ja pyyhi kyyneleesi, niin sanon sinulle,
Ken hongikossa synkästi huokais.”
”Yö rauhaisna kun painuupi päälle laineiden
Ja maat ja ihmislapset saattaa rauhaan,
Kun väreet levolle käyvät kylkeen saarien,
Ja tuikkia taas alkaa tähdet taivan:
Niin silloin taivon kaari niin kirkas kiiltääpi,
Ja joukko enkeleitä maan yli kiitääpi
Ja katkeraan sen ilkeyttä itkee.”
”Kuvansa silloin taivaassa näkee kurja maa
Ja hyljätys niin huomaa olevansa;
Hän miettii syntivelkaa, pahuuden tuottamaa,
Ja lukee surmiansa, valheitansa.
Ja silloin kuolon kisko käy läpi koko maan,
Ja vuoret paljastuvat ja laaksot pahuuttaan –
Ja hongikko niin synkästi huokaa.”
”En näitä, armas keiju, voi koskaan unhoittaa,
Jo kotiin palatakin kyllä taidan.
Kas! tuolla kuuhut matkani kotiin osoittaa;
Jää hyvästi! mä aina sinut muistan!
Mä kyllä olen köyhä, ei oo mull’ tavaraa,
Mut Herralle mä lupaan: ei kuulla kukaan saa
Mun tähtein hongikossa huokausta!” –

Lähde: Oulun Viikko-Sanomia 7.2.1874.