Mikon Elju

Mikon Elju. Kirjoittanut Eero Eerola

Kun Elju «varsan-länget» rikki juoksi

ja kerran iski oikein sarvet poikki,

niin hiukan hiljasemmaks meni mieli,

jo kyläraitin poikki salaa loikki.

Hän ennen pieksi papit, vallismannit

ja ukko hauturinkin telkes hautaan

ja piirsi pirun kuvan kirkon seinään

ja itse istui vanhaan jalkalautaan.

Ja muijat siunas, niijasi ja itki,

jo Eljun äiti kulki rovastissa,

ei käsky lain, ei evankeljuminkaan

se mennyt poikaan – oli villikissa.

Mut poikki meni nekin puskusarvet,

kun Elju Pourun Priittaan kiinni juuttui,

kun vasta parhaimmilleen pääsi – pojan

se teki Pourun Priitta, tuosta suuttui...

Vei Eljun pappilahan väkivängin

– jo ihmetteli itse rovastikin,

mut siunas liiton, luki vahvat luvut,

sisällekäynnit, kaikki veisasikin.

Ja kesti Priitan nyörit, kesti nyrkki

ja jalan pauke permantohon säisti...

jo lankes Eljun luonto, lauhtui sappi,

hän useinkin jo hiljaa myrskyn väisti.

Ja teki työtä, että hiki virtas

ja hyvänä tuon piti Priitan äksyn.

Mut kylä hoki: kas se tikki veti,

jo poika perältäkin oppi läksyn!

Lähde: Eerola, Eero 1916: Lauluja ja runoja. Arvi A. Karisto, Hämeenlinna.