Miihkalin kallio

Miihkalin kallio. Kirjoittanut Ain’Elisabet Pennanen

Ma akkunallani istun,

kuu salmeen pilarin luo.

Ja kostea öinen tuuli

kohun Miihkalkosken tuo.

Siell’ alhaalla kosken alla

tarun kallio kohoaa.

Koko seutu ympärillä

on oudon kamalaa.

Kun yö on kauneimmillaan

– taru vanha väittää vaan –

mies aallon harjalle nousee

ja huutaa armastaan.

Mies on se kaunis Miihkal,

talon lempi hän emäntää.

Mut nainen renkiä nauroi,

sekös tältä kuuma pää.

Niin kummasti mieltä viehtää

tuo aallon kaunis mies.

Jos olisi vanha aika,

se onnistuis kenties.

Minä tuskani viimeisen veisin

alas tuonne viileään...

ja nousisin haamuna sitten,

kun Miihkalin kutsuu ään’.

Hän alhaalla aallon päällä,

minä kiireellä kallion.

Ja joku kurja saisi

taas tästä laulelon.

Lähde: Pennanen, Ain’Eliisabeth 1907: Tschandalan vanki. Otava, Helsinki.