Mietteitä suomalaisesta kaunokirjallisuudesta
| Mietteitä suomalaisesta kaunokirjallisuudesta. Helsingistä. Kirjoittanut Eliel Aspelin-Haapkylä |
Tässä lehdessä, jossa kuluneena vuosikymmenenä niin monesti on julkilausuttu kirjallisuuden ystäväin tyytyväisyys siitä, että melkein koko 70-luvun kestäneen kirjallisen nälkäkauden jälkeen vilkas tuotteliaisuus kaunokirjallisuuden alalla vihdoinkin on ilmaantunut, luettiin joku aika sitten kirjoitussarja, joka oli omiansa hämmästyttämään monta lukijaa. Kunnioitettu tekijä oli ottanut puhuakseen ”turmiollisesta kirjallisuudesta”. Hän alotti kertomalla miten Ranskassa on ruvettu vastustamaan tulvilleen noussutta epäsiveellistä kirjallisuutta ja käänsi sitten huomionsa Pohjoismaiden ja Suomenkin kirjallisiin oloihin, tietysti yhä silmällä pitäen turmiollista kirjallisuutta. Aineen käsittelyssä on kumminkin kirjoittajan ihmeellinen kombinatsionikyky – hänen esitystapansa viehättävin ja vaarallisin puoli – toiminut niin hillitsemättömästi, että lukija lopulta ei tiedä mitä kirjallisuutta oikein tarkoitetaan. Näyttää nimittäin siltä kuin pitäisi kirjoittaja uudempaa kirjallisuutta ylimalkaan, jopa, ainakin osaksi, tuota suomalaistakin, jonka ilmestymisestä on iloittu, samanlaisena ja saman-arvoisena kuin se likainen kirjallisuus, jota moniaat kunnottomat kirjaniekat ja kustantajat Ranskassa ja Belgiassa pelkästä voitonpyynnöstä toimittavat ja levittävät. Tämä se on herättänyt hämmästystä ja saanut ainakin minun kysymään, onko suomalainen kirjallisuus todella antanut aihetta semmoiseen vertailuun?
Kun pyydän saada esiintuoda muutamia mietteitä tämän johdosta, niin sanon kohta aluksi, ettei tarkoitukseni lainkaan ole ryhtyä sanasotaan noitten kirjoitusten tekijän kanssa, sen vähemmin kuin myönnän, että hänen pääajatuksensa – että näet epäsiveellinen kirjallisuus on kansaa turmeleva ja siis kaikin voimin vastustettava –: minä tahdon vaan saada julki lausutuksi, että hän oikeutetun vihansa vimmassa on muinoisen berserkin tapaan iskenyt syyllisiin ja viattomiin ilman eroituksetta[1].
Jos joku tahtoo asettaa suomalaisen kirjallisuuden taikka osankaan siitä samalle asteelle kuin se kirjallisuus, jota vastaan Ranskassa on noustu taistelemaan, niin tekee hän verisen vääryyden sitä kohtaan. Minun tietääkseni ei tässä maassa ole yhtä ainoatakaan kirjaa käännetty kansan kielelle taikka alkuperäisesti kirjoitettu epäsiveellisessä tarkoituksessa. Tämä tosiasia yksistään sisältää sen, että tuo yhteensovitus on ihan mahdoton. Vai epäilisikö joku, että meidän kirjailijat ovat pysyneet tarkoitukseltaan puhtaina? Tosin viitataan noissa kirjoituksissa kustantajayhtiöihin ja kirjailija-piireihin. joita vastaan siveellisyyden puolustaja ei jaksa mitään; mutta missä on se kirjallisuus, joka todistaisi, että täällä kirjallisuuden alalla toimitaan epäsiveellisellä tarkoituksella? Sen mukaan kuin minä olen kyennyt kirjallisuutemme kehitystä seuraamaan ei siitä ole nyt merkkiäkään. Samoin kuin Suomalaisen kirjallisuuden Seura silloin kuin se toimitti kaunokirjallisia käännöksiä ovat yksityiset kustantajatkin silminnähtävästi aina ja yhä edelleen koettaneet valita kelvollisia alkuteoksia suomennettavaksi. Tietysti on paljo taiteellisesti ala-arvoistakin käännetty, mutta epäsiveellistä kirjaa en tiedä yhtäkään, enkä muista sanomissakaan nähneeni kenenkään semmoisesta puhuvan. Minun ymmärtääkseni ansaitsevat kirjankustantajamme kiitosta siitä, että asianlaita on tämmöinen. Jos taasen sen siinä on perää – minä sanon ”jos” sentähden, ettei minulla ole ollut aikaa tutustua kaikkeen kirjallisuuteen, jota kirjakaupoissamme tarjotaan yleisölle – ”että ulkomaalta tulvaa mitä hirvein kirjallisuuden loka” maahamme, niin ovat kai kirjakauppiaat tuon tulvan johtajat eivätkä meidän maan kustantajat. Kaikessa tapauksessa on vieraskielinen kirjallisuus jotakin toista kuin suomalainen, enkä tahdo siitä tällä kertaa kirjoittaa. – Mitä vihdoin alkuperäiseen suomalaiseen kirjallisuuteen tulee, niin en tiedä, niinkuin jo olen sanonut, siitäkään mainita teosta, joka olisi epäsiveellisessä tarkoituksessa kirjoitettu. Kuitenkin puhuu kirjoitusten tekijä kahdesta novellista tavalla, joka osottaa, että hän asettaa ne Maizeroyn teosten rinnalle. Minä tarkoitan Juhani Ahon ”Yksin” kertomusta ja Minna Canthin ”Salakaria” – noita kirjoja, jotka ovat antaneet aihetta niin moneen hyökkäykseen nuorta kertomarunouttamme vastaan. Vaikka niistä on niin paljo kirjoitettu, niin kannattanee niistä vieläkin lausua muuan sana. Minun vakuutukseni on, ettei nekään ole kirjoitettu epäsiveellisessä tarkoituksessa. Oikeimmin ovat molemmat pidettävät osittain moitittavana hairahduksena, jonka tähden ei kuitenkaan saa armottomasti ja ikipäiviksi tuomita tekijöitä. Kun Aho tahtoi esittää, miten hänen kertomuksensa toiveissaan pettynyt, rauhaton sankari yritti alhaisimmassa siveettömyydessä vapautumaan ikävästään, niin ei hänen tarkoituksensa ollut lainkaan epäsiveellinen. Hän hairahtui vaan siinä kun hän rupesi seikkaperäiseen kuvaamiseen paikassa, missä muutamat viittaukset olisivat riittäneet antamaan hänelle perustusta siihen päätökseen, ettei rauha ollut sillä keinoin saatavana. Tämän hairahduksen mahdollisuuden selittää luonnollisesti tekijän tutustuminen ranskalaiseen kirjallisuuteen, jossa kaikkina aikoma on lausuttu ja kuvattu semmoista, jota meillä ei siedetä, ja se peräti perusteeton naturalistien keksimä teoreettinen väite, että siveettömän tapahtuman kuvaus inhon herättäjänä vaikuttaa siveelliseen suuntaan eikä päin vastoin. Noudattaen tuota oppia unohti tekijä mille kansalle hän kirjansa aikoi, eikä arvostellut, miten se vaikuttaisi suomalaisiin lukijoihin. Se, mitä hän piti sivuseikkana kertomuksessaan, tuli kuulumattomuutensa tähden kirjan pääkohdaksi, jonka mukaan sitä yksistään arvosteltiin. Tästä rikoksesta sekä taidetta että kansansa puhdasta tuntoa vastaan luulisin hänen kumminkin jo saaneen riittävän rangaistuksen. Minusta sopisi jälleen kiitollisuudella muistaa, että sama mies on sepittänyt semmoisia novelleja kuin ”Rautatie” ja ”Lastuja”, jotka aina tulevat pysymään kirjallisuutemme kaunistuksena. Minna Canthin yllä mainittu kertomus on aiheen puolesta erehdys: se ei tunnu todelliselta. Ihan varmaan on siinäkin nähtävänä ulkomaalaisen kirjallisuuden vaikutusta, mutta miten lieneekään moitittava, niin en ollenkaan ymmärrä, miten sitä voi käsittää solvauksena Suomen naisia kohtaan, sillä voisihan jokainen joka säädystä ja sukupuolesta mainita jonkun rikoksen tekijän, jopa ruveta siitä kertomustakin tekemään, ilman että sentähden muita saman säädyn tahi sukupuolen jäseniä samasta rikoksesta syytetään. Ottamatta esimerkkiä kotimaasta, muistutan minä Oftedalin juttua Norjassa. Jos joku siellä kirjoittaisi novellin, jossa hänen laatuinen pappi on päähenkilönä, olisikohan sekin solvaus Norjan koko papistoa vastaan? Että rouva Canthin tarkoitus on ollut hyvä, sen todistaa aivan riittävästi se tapa, jolla kertomus päättyy, ja yksistään kirjan nimikin. Ken on niin varma kulkuväylästään elämän merellä, ettei hän koskaan taitaisi törmätä salakarille? Muistakin saman kirjailijan teoksista on paljon väitetty, mutta tietääkseni ei niitä ole kuitenkaan epäsiveellisiksi huudettu, enkä ylipäätään luule yhdenkään järkevän ihmisen toivovan, ettei tämän nerotkaan naiskirjailijan teokset olisi olemassa kirjallisuudessamme.
Mutta ovathan nämä kirjailijat ja useimmat muut nuoret kirjailijamme n. s. uudenaikaisia realisteja. Eikö jo siinä ole kylläksi syytä nimittää heitä, lievintä sanaa käyttääkseni, ohdakkeen kylväjiksi? Onhan niitä, jotka ovat sitä mieltä, mutta minusta on järjetöntä ajatella, että Suomen nuoret kirjailijat voisivat pysyä ajan virtausten koskemattomina. Realistinen suunta kirjallisuudessa eihän se ole alkuansa muuta kuin mitä nähdään kaikissa nykyajan riennoissa, että näet vaaditaan todellisuutta ja todentekoa utukuvain ja teoriiain asemasta. Realismia on semmoinenkin ilmiö nyky-elämässä kuin harrastus kansansivistyksen hyväksi. Romantismin aikana oli tapana ihailla kansan naivisia hyveitä – kaukaa, milloin ei sitä kokonaan ylenkatsottu; nyt on sen opetus hengen asia. Tarpeetonta on huomauttaa miten realismi vallitsee tieteen ja kasvatuksen alalla. Ja kuitenkin arvellaan, että kaunokirjallisuuden tulisi pysyä erillään tästä ajan hengestä. Jos siis järkevän tarkastajan täytyy tunnustaa ihan luonnolliseksi, että kaunokirjallisuus on aivan toisellainen luonteeltaan nyt kuin parikymmentä vuotta sitten, niin ei sillä ole ”naturalismia” puolustettu. Että tämä erityinen laji realismia, jonka kehittyminen ainoastaan romanilaisessa ja katolilaisessa maassa oli mahdollinen, on pohjoismaihinkin ulottanut vaikutuksensa, se on hyvin tunnettu mutta meidän kirjallisuudessamme on siitä kuitenkin ani vähäsen jälkiä. Kun siihen tulee, että samaista suuntaa par’aikaa ollaan hautaan saattamassa, niin sopii siitä paremmin kirjoittaa akateemillisia tutkimuksia kuin ottaa saarnatekstejä. Minä puolestani uskon vakaasti, että kaunokirjallisuutemme yhä edelleen tulee pysymään tarkoitukseltaan siveellisenä, enkä myöskään pelkää, että se vastedes enemmän kuin tähän saakka tahtoisi noudattaa ylempänä mainittua harhaoppia päämääränsä saavuttamiseksi. Tämän vakaumuksen perusteellisuutta takaa muun muassa sekin seikka, että isänmaan nykyinen ahdistettu asema on omiansa sekä yleisiin rientoihin että yleishenkeen nähden liittämään kansalaiset lähemmin toisiinsa. Ja tällä hetkellä voipi vähälläkin havaintokyvyllä varustettu tarkastaja nähdä merkkiä sekä kirjallisuutemme että taiteemme alalla, jotka osottavat, miten näidenkin sivistyshaarojen edustajat, jotka enemmän kuin muut ovat vieraiden vaikutusten alaisina, alkavat kerääntyä isänmaan helmaa likemmäksi. Ja samalla kuin niin tapahtuu, on heissä itsenäistymisen voima kasvava, niin että he saavat käyttää hyväksensä mitä on hyvää ja hyljätä hyljättävät, ja siten kehittyä niiden elämän-ehtojen mukaan, jotka heille täällä tarjotaan. Mutta tärkein elämänehto kirjallisuudelle ja taiteelle on myötätuntoisuus ja rakkaus. Arvostelu olkoon ankara kun ankaruuteen on syytä olemassa, mutta osottakoon se aina myötätuntoisuutta. Kohtuuttomuus synnyttää katkeruutta ja katkeralla mielellä on taiteilija ja runoilija vähimmin kykenevä kuuntelemaan kotikuusen huminaa.
- ↑ Eilispäivän numerossa on hra A. M:in tekemä kirjoitus, joka osaksi valaisee hänen edellistä kirjoitussarjaansa. Kuitenkin toivon tämän kirjoituksen ansaitsevan paikkansa lehdessä.
Lähde: Uusi Suometar 19.12.1891.