Mierolla.

Kirjoittanut Kaarlo Luoto


He kahden kulkivat mieron tiellä
ja eli päiviä puutteiden,
ja toinen töistähän auttoi siellä,
he avun tarvitsi kumpainen.
Se toinen vanha jo oli muori
jo kyllin elänyt mielestään,
ja toinen poikapa, lapsi nuori,
ei ikää vuosia viittäkään.
Se vanha yötänsä vietti aina,
ei valo silmähän sattunut,
kuin veret virtasi elokkaina
jo oli loistonsa sammunut.
Näin pitkää yötähän viettäissänsä
sai puute vierehen tuttuna,
ja huolet turmeli elämänsä,
tuon lopun, pimeän iltansa.
Se toinen tyttären oli poika
ja muorin seurana mieroten.
He toinen toisensa oli hoiva
ja vilu, nälkäkin yhteinen.
Ol’ isä poikasen kaukomailla
ja äiti piikana rikasten.
Nää kaksi huonoa huolekkailla,
sai teillä kulkea anellen.
Ei tiedä poikanen isästänsä,
ei äidin omata hempeä;
vain muori ainoa mielessänsä
min ääni sointuvi lempeä.
Ja saunan savusen nurkka heillä
asunto kolkko ja pimeinen,
kun milloin jaksanut kyläteillä
ei käydä leipeä hakien.
He kahden istuvi nurkassansa,
se vanha virsiä hyristen,
tai itki kovoa osoansa
ja huolen hetkiä pimehen.
Se toinen lohtua tuoda koitti
armaalle muorille omalleen
ja usein surujen tulvan voitti,
sai itkun hymyksi, ilokseen.
Taas kyläteitä kun kuljettihin,
sai poijut vanhusta taluttaa;
vaan usein matkalle uupuilikin,
nyt muori pienosta hoitaa saa.
Näin toinen autteli toistaan aina
poluilla surujen tummasten
ja ilomielellä tuli laina
takaisin, hyväksi kumpasen.
Jos leipää välillä annettihin,
sai kestää nöyränä herjatkin,
ja pilkka, häpeä tulvailikin
useimmin vastassa osaksi.
Ja usein murehen kielet soivat
haikeena rinnassa molemman,
ja silloin pilvehen taivaan loivat
myös pienen mieroa kulkevan.
Mut ensin seestyvi pienen mieli
ja alkoi vanhoa lohduttaa.
Hyväili käsi ja kuiskui kieli,
rohkaisi lapsonen sortuvaa.
Kun tyhjät silmien kuopat kaasi
veshelmet poskien kurttuihin,
niin pehmyt kätönen silloin vaali,
sai hoivaa tuskihin tuimiinkin.
Pois posken ryppyjä suoriellen, –
harmaata hiusta ihannoi
ja kyynelhelmiä suukotellen
ne kuivi, lapsena ilakoi.
Mut usein uupuvi kummaltakin
jo voimat vähäset kulussaan,
vaan saihan leponsa nurmellakin,
se otti helmahan tuoksuvaan.
Ja silloin sylin he aina nukkui
tienvarteen, lepohon vaivoistaan,
ja mielen murehet häipyi, hukkui,
soi hetkeks uinua – onnelaan.


Lähde: Luoto, Kaarlo 1908: Ristikon takana. R. Tuomi, Helsinki.