Mierolla

Mierolla. Kirjoittanut Kaarlo Luoto

He kahden kulkivat mieron tiellä

ja eli päiviä puutteiden,

ja toinen töistähän auttoi siellä,

he avun tarvitsi kumpainen.

Se toinen vanha jo oli muori

jo kyllin elänyt mielestään,

ja toinen poikapa, lapsi nuori,

ei ikää vuosia viittäkään.

Se vanha yötänsä vietti aina,

ei valo silmähän sattunut,

kuin veret virtasi elokkaina

jo oli loistonsa sammunut.

Näin pitkää yötähän viettäissänsä

sai puute vierehen tuttuna,

ja huolet turmeli elämänsä,

tuon lopun, pimeän iltansa.

Se toinen tyttären oli poika

ja muorin seurana mieroten.

He toinen toisensa oli hoiva

ja vilu, nälkäkin yhteinen.

Ol’ isä poikasen kaukomailla

ja äiti piikana rikasten.

Nää kaksi huonoa huolekkailla,

sai teillä kulkea anellen.

Ei tiedä poikanen isästänsä,

ei äidin omata hempeä;

vain muori ainoa mielessänsä

min ääni sointuvi lempeä.

Ja saunan savusen nurkka heillä

asunto kolkko ja pimeinen,

kun milloin jaksanut kyläteillä

ei käydä leipeä hakien.

He kahden istuvi nurkassansa,

se vanha virsiä hyristen,

tai itki kovoa osoansa

ja huolen hetkiä pimehen.

Se toinen lohtua tuoda koitti

armaalle muorille omalleen

ja usein surujen tulvan voitti,

sai itkun hymyksi, ilokseen.

Taas kyläteitä kun kuljettihin,

sai poijut vanhusta taluttaa;

vaan usein matkalle uupuilikin,

nyt muori pienosta hoitaa saa.

Näin toinen autteli toistaan aina

poluilla surujen tummasten

ja ilomielellä tuli laina

takaisin, hyväksi kumpasen.

Jos leipää välillä annettihin,

sai kestää nöyränä herjatkin,

ja pilkka, häpeä tulvailikin

useimmin vastassa osaksi.

Ja usein murehen kielet soivat

haikeena rinnassa molemman,

ja silloin pilvehen taivaan loivat

myös pienen mieroa kulkevan.

Mut ensin seestyvi pienen mieli

ja alkoi vanhoa lohduttaa.

Hyväili käsi ja kuiskui kieli,

rohkaisi lapsonen sortuvaa.

Kun tyhjät silmien kuopat kaasi

veshelmet poskien kurttuihin,

niin pehmyt kätönen silloin vaali,

sai hoivaa tuskihin tuimiinkin.

Pois posken ryppyjä suoriellen, –

harmaata hiusta ihannoi

ja kyynelhelmiä suukotellen

ne kuivi, lapsena ilakoi.

Mut usein uupuvi kummaltakin

jo voimat vähäset kulussaan,

vaan saihan leponsa nurmellakin,

se otti helmahan tuoksuvaan.

Ja silloin sylin he aina nukkui

tienvarteen, lepohon vaivoistaan,

ja mielen murehet häipyi, hukkui,

soi hetkeks uinua – onnelaan.

Lähde: Luoto, Kaarlo 1908: Ristikon takana. R. Tuomi, Helsinki.