Miekalle työtä.

Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio


Voi raitis henki, lailla virran vaisun
Sä rantatörmänteitä silpoile,
Saas nähdä, Vuoks’ kuin pilviin saakka paisuu
Ja kurjan ihmisyyden huuhtelee.
Imatra, rysky, pauhaa intoo uutta
Ja syömeen taivaan tulivasamat!
Sais siitä sankar taistoon voimakkuutta,
Jos masentaa sen esteet surkeat.
Ja sankar nousee taasen intomielin
Ja miekan kahvaan käsi jännittyy!
Ei kyitten parvi taida kähykielin
Siell’ liikkua, miss’ sankar näyttäyy!
Uus kilpi suojaa kasvoo kalmeaista,
Se välkähyy kuin ”Mars’in” milloinkaan,
Vahvistaa säilä kättä horjuvaista,
Se leikkoaa kuin totta tarvitaan.
Se kanssaan pyytää kirkon vanhan herran,
Jos liittoon yhtyis maata perkaamaan,
Vaan kieltää jos, niin pelkään että kerran
On sama säilä hänen turmanaan.
Se miekk’ ei lemmi kuolleen uskon rauhaa,
Miss’ paimen parka itse nukahtaa;
Ei kuule, miten Hornan joukko pauhaa
Ja viime linnan uhkaa valloittaa.
Jo vonkuu vuor’, isämme minne muinen
Vapauden viirin, ristin pystytti,
Sen vartiat kuin portto tuiretuinen
Hekuman lempeen kanssaan vietteli.
Ja Hornan lippu ristin vieres liehuu,
Ja viirin musta pilkku himmentää,
Ja lemmen neste Herran kalkis kiekuu,
Ja Hornan teltta kuorin pimittää.
Vaan teltan yli huutaa huuhka musta.
”Meit’ uskon voima pahast’ varjelee!”
Vaan hän ei huomaa, miten teltan suusta
Its’ Hornan henki ilkkuin katselee.


Lähde: Paavo-Kallio, Es. 1886: Honkakannel 1: kielten viritys. Oulu.