Miehiä

Miehiä. Kirjoittanut Juhani Siljo

Jopa johonkin jouduin,

jopa jouduin ojasta allikkoon!

Pyryilmasta, ikävästä

kadun aution, ilta-hämärän,

pois piillä mielin,

– maankiertäjä, käypäläinen

joka paikassa, piillä mielin

nyt iloon, ihmiskuhinaan.

Ja kestikutsut muistin

ja valoon ja ihmiskuhinaan

niin jouduin, – iloon en.

Vilu siell’ ei ollut:

kuin kesällä kivinen kauppatori,

jota paahtaa päivä,

jota väet ja vankkurit rämistävät,

– niin paahtui sieluni siellä.

Vakavaraiset miehet,

– kun herrain puolella istuin –,

vakavaraiset miehet, joill’ ei huomishuolta,

joill’ ainut taakka ja tuska

oli harmaa helppous virkatyön,

– kuin alijumalat,

kuin vaskeen valetut jumalkuvat

he kaunistit kukin soppeaan.

Ja yksikantaan

putos lause painava lauseen jälkeen,

kun vaskivaloksissa poreili aatos,

tosin maatiaisaatos, mutta jalostettu:

sit’ ei arkielämän sarkaa kyntämään

he sonnustaneet, ei eteen yksilön huolten,

pieneläjäin, kiertolaisten lailla, – ei,

he vaskiaatoksensa

kuin kotkankynnen kouristit yli huomenen

ain uudenvuoden-takaisiin

suurvelvoituksiin, kunniatehtäviin

tueks yhteiskunnan kalliin;

he profeetoivat vaaleista valtuuston,

he pohtivat kirjanpitoa maistraatin

ja hoitoa, tilejä rautatien:

elon kauas eespäin he selville laskit.

Kuin kiskot rautaiset

yltympäri aivoni, syömeni kiristyivät –.

Kuin kimalaisten luo,

kuin kimalaiskuhinaan mä siirryin,

kun naisten puolelle eksyin.

Oli helpoitus siellä sentään:

suunvuoroa mun ei ottaa tarvinnut,

”hm!”, ”jaa!”, ”oh ei!” ja naurahdus – ne riitti.

Oli outoa sielläkin

ja sydän ontosti löi.

Mut tulipa, tulipa vihdoin

suursydän Mies,

täysikäinen ainut, Ihminen täysi:

Sa saavuit, oi,

Sa poika Marsin ja emo Maan,

sydän tulta täynnä ja kylmänä pää;

kelohonka, oi, iki-tuores sentään,

sa tulla tuiskit

vakavaraisten kansliasielujen keskeen.

Sydän laajeten, kiitollisna

mä kätees tartuin, kuin vanhemman veljen käteen,

sa painoit kättäni mun, kuin vertaises.

Jo värähtelivät hermoni tyynemmin.

Hyvin tunsit sinä myös,

sinä myös viran harmauden,

mut tiesit myös, mitä kestää miehen sydän,

mitä inhoa, ikävää,

ja sanoin kepein ja sielukkain

löit leikiksi kaiken,

mi ajuas kirkasta kihelmöi;

ja puhki elomme paiseet

puhuit kiihkotta, hymyillen.

– Ja sentään, sentään

et kieltänyt myötätuntoas yhteiseloon.

Ja herrain puolella hyvin

elon realiteettejä hallitsi visu pääs:

hyvin tunsit maistraatit, rautatiet,

– Maan poika, maan kamaralla tyynnä seisoit.

Eik’ ollut ”Matti taskussa” sullakaan:

veros tänäkin vuonna jo maksoit,

– siis valtuustoon

olet (ikävä sulle!) mahdollinen!

– Jopa Mars, sotijalo, myös

sinuss’ ylensi päätään.

Sanan syttävän sattumalta

joku peruukki lausui, kun

olit siirtänyt puheen ihmiskuntoon,

– joku lausui: ”Napoleon,

oli kumma mies se, kumma sydänkin hällä:

se harvempaan kuin normaali-ihmisen löi,

vain neljäkymmentä kertaa joskus,

niin väitetään.” – ”Veli, kuules”,

sa nousit, kuuman-kylmänä loisti

jalo katsantosi, ”kun minä vihastun,

yhä harvenee mun syömeni tahti

ja vihdoin vakaantuu,

kun kahta alemp’ on sen lyöntien luku

kuin tuo Napoleonista mainittu:

on korkeimmillaan vihani silloin,

vaan verkkaisimmat vereni mainingit.”

– Kaks sormea kellotaskussa, näytit

sa valmiilta kokeeseen.

Mut uskoimmehan, uskoimme sanaas kaikki

ja luotimme syömes ylpeän kuntoon,

ja kokeesta säästyit sinä – ja me.

Ja hyvin huomasin: vihastukseen

ei kokouneet sinä iltana veres,

– hyvin pulputti syömes, lauloi suus,

ja äänesi milloin syvänä kumpus

ja milloin hopeisna heläjöi,

ain aineitten mukaan:

sa toisella äänellä haastoit reaalioita

ja toisella estetiikkaa

– ja kunniaa ”musikaalisen puheäänen”

hyvin julisti puhees ja puheesi soinnutus.

”Mist’ ikävä hälle konsaan?

Mies moinen”, mietin,

”mies moinen kotonaan on kaikkialla!”

Ja niinkuin kotiis vain

sä pesit kimalaiskuhinaan,

mist’ aina muut, jöröt, paeta pyysi.

Sa kukkona nostit

helttasi keskellä naisten,

– sait, saitpas näyttää syömesi ylemmyyttä:

”Mitä arkoa niitä?” tuumit.

”Kuta taajemmin he mua ympäröi,

sit’ on kotoisempi mun olla.”

Ja sielläpä oikein helkkyi suus

ja pul-pul-pulputti syömes.

– Kaks sormea kellotaskussa, mielin

jo valtimos tahtia tietää.

Mut näinhän: Suursydän, voittaja olit,

oi voittaja elomme ikävän,

ja kotoista sun oli olla,

miss’ olitkin.

– Mut eikö,

mut eikö liian kotoista sentään?

Kun kukuit, nyökit parvessa naisten noin,

ma katsoin kauas: vuodet vierii

ja päivä päivältä ehtii iltaan,

ain ikituores, samana saavut sa,

ja sama voitto vartoo sua,

ain yhtä varma ja ikäväsi pois

ain yhtä viihdyttävä..

Oi syömes sankaruutta, voittaja, oi!

– –

Pyryilmassa illan pitkän

ei ihmisääntä,

ei kaikua ihmisaskelen,

vain tuuli tummana soi,

se kutsuu, hyväilee, se ohjaa

pois mua, kotiini – kaikkialle.

Lähde: Siljo, J. 1914: Maan puoleen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.