Metsällä.

Kirjoittanut Lauri Ekberg


Vaikk’ en oo mikään metsämies,
Kuitenkin aattelin: ”kenties”,
Kun vanha Weikko siksi pyys
Ja houkutteli luonnon syys.
Me poikki peitoin, niittyjen
Astuimme ynnä vuorien,
Mut metsän piskat piiloistaan
Ei nousseet Wahdin haukuntaan.
”Turhuutta ei lie turhempaa,
Kuin juosta, koirat uuvuttaa
Ja saada vaivat palkastaan
Ja naurun kotijoukoltaan”.
Tää lause hehkui huulillain,
Kun Wanhanvuoren juureen sain,
Mut silloin virkki Weikko näin:
”Seis! tuolla tilhiparven näin”.
Mä vilkasin ja huomasin,
Kuin tilhet lens puun latvoihin
Ja korkealla latvoissa
Alkoivat aamuriemunsa.
Nyt lausui Weikko: ”ammu jo,
Kun sullen sattui haulikko!” –
Mä kohta tähtäsin ja – pau!
Ja Wahdin suusta: ”hau! hau! hau!”
Kun juoksimme puun juurellen,
Mä kehuin: ”sain kai kymmenen”,
Mut tarkemmin kun katsotaan,
Niin yksi tilhi nähdään vaan.
Ol’ luoti käynyt pienoiseen
Ja mennyt aivan sydämmeen.
Mut vaikk’ ol’ lintu vähäinen,
Mukaani sentään otin sen. –
”Lie lempo nyt, lie peijakas!”
Näin virkki Weikko, sotilas,
Kun vuoren huippuun tiemme vei,
Mut otuksia nähty ei.
Vaan Wanhanvuoren harjanteet
Soi meille luonnon ihanteet;
Me näimme seudun kodikkaan,
Nuo vuoret, salmet synnyinmaan.
Kun hetken niitä katsoimme,
Niin alas sieltä astuimme,
Ja poikki niittyin, peltojen
Riensimme kotiin laulellen.
Kun siellä näytin tilhiäin,
Niin näyttäessä mietin näin: –
”Kun vasta lähden rannoillen,
Min saan jo kenties sorsasen”.


Lähde: L. O. E. 1886: Runoelmia. I. Helsinki.