Merkillinen tapaus.
(Suomennos Työmiehelle.)
Kirjoittanut Richard O’Monroy


Kului viimeisiä vuosia upseeriklubilla olostamme. Kolmestasadasta upseerista S:t Cyrissä oli ainoastaan satakuusikymmentä jäljellä, jotkut taistelivat voimakkaasti vanhuutta vastaan, toiset olivat jo hopeapäisiä vanhuksia jo ennen majurin arvoa saatuaan j. n. e.

Luonnollisesti puhuttiin poissa olevista nimittäin kuolleista. Yhtenään kuului: ”Muistatko vielä...?” – jolloin taasen alkoivat muistojen lähteet pulputa. Puhuttiin Juliuksesta, joka kaatui Bomyllä, Brahandista, Mezensacista, jonka hevonen pillastui ja Antoniosta, jonka pään granaatti eroitti ruumiista j. n. e.

Kyynärpäät pöytään nojaten elimme muistoissamme nuoruuden muistorikkaat ajat uudelleen.

– Ja Bertheville, joka lensi ilmaan aikoessaan heittää granaattia!

– Ja Sauthier, joka miekoilla hakattiin melkein kappaleiksi Tonkinissa!

Siten jatkui tarinoita joka minuutti aina uuden muiston pulpahtaessa esille.

– Ja Iramond! Muistatteko kapteeni Iramondia?

Äkkiä sanoi komendantti Faber meille vakavalla äänellä:

– Herrani! Minä olin silloin kapteeni seitsemännessäkymmenennessä Chasseuri-rykmeatissä ja minä vakuutan teille, vaikken olekaan naivimpi kuin kuka tahansa teistä, en voi ajatella tätä tapausta tuntematta tuskaa, joka valtaa meidät lähestyessämme sellaista probleemia, jota meidän järkemme ei voi käsittää.

– Selittäkää! Kertokaa tarkemmin, huusivat kaikki yhteen kuoroon.

– No, niin herrani. Siitä on nyt viisi vuotta sitten. Olimme silloin Germainissa. Kuten muistanette oli kapteeni Iramond miesten mies. Viimeinen maljan ääressä, ensimmäinen hevosen selässä. Kaikkialla pidetty ja aina tervetullut vieras oli se sitte minne tahansa.

Mutta äkkiä se muuttui. Eräänä kauniina päivänä kuoli rouva Iramond sydänhalvaukseen.

Siitä päivästä alkaen jolloin ei kapteeni Iramondilla enää ollut äitiään muuttui hänen elämänsä. Hän ei enää ottanut osaa kemuihin ei Pariisin öiseen elämään, hän ei ollut enää itsensä. Kun hänen ei tarvinnut mennä virkatehtäviinsä, saattoi hän istua tuntikausia paikallaan katsellen äiti-vainajansa kuvaa. Hän katseli rakastetun vainajan kuvaa hellästi, katseli sen vaalean sinisiä silmiä, tuhkan harmaita hiuksia ja sen hymyileviä huulia. Turhaan koetin minä saada häntä luopumaan hassusta ideastaan.

– Ei, sanoi hän minulle. Katsohan, minusta on äkkiä tullut vanha mies, sillä niin kauan kun on äiti, tuntee itsensä nuoreksi. Elämä, jota joka päivä heittää luotaan pala palalta on ainoastaan unta. Se mies on säälittävä, jolla ei ole äidillistä kotia, jossa hän saattaa levätä ankarien töiden jälkeen.

Hän kävi aina vaiteliaammaksi ja umpimielisemmäksi. Kun minä eräänä talviaamuna menin hakemaan häntä manöövereille tapasin hänet varsin liikutettuna.

”Sinä voit nauraa minulle”, sanoi hän äkkiä. ”Mutta tänään on minulle tapahtunut kerrassaan merkillistä.”

”Mitä sitten?”

”Sinähän tunnet abbé Vincentin täällä Germainissa? Ajattelehan tänä aamuna tulee hän minun luokseni sekä eräs poika, joka kantoi koria, jossa oli sakramentti. Ällistyin tietysti aikalailla”.

”Nyt olette hyvä abbé erehtyneet. Olette saaneet väärän osoitteen”.

”En, en, olen saanut määräyksen tulla kapteeni Iramondin luo”.

”Silloin on joku koiran leuka kujeillut ja jos minä saan sen käsiini niin...”

”Herra kapteeni, vakuutan teille, että se nainen, joka lähetti minut oli varsin luotettavan ja vakavan näköinen”.

”Nainen?”

”Niin juuri, nainen, jonka tapasin kirkkotiellä... Mutta tuossahan hän onkin!”

Ja äkkiä näytti abbé äitini valokuvaa, joka riippui heinällä.

”Oletteko aivan varma siitä, että tapasitte tämän naisen?”

”Aivan varma, kapteeni. Voisin tuntea hänet vaikka tuhansien joukosta. Hän oli hyvin kiireissään, mutta katsoi samalla hyvin hellästi ja surullisesti minua sekä sanoi: ”Joutukaa, joutukaa, aika on täpärällä!” Niin, kyllä se on aivan varmasti sama nainen, joka on tuossa kuvassa”.

”No niin, abbé, tämä nainen tässä oli äitini joka kuoli noin pari kuukautta sitten!”

Pappi vapisi hieman.

”Rakas lapseni! Ottakaa sitten vastaan sakramentti!”

Vastaan sanomatta otin sakramentin hyvin liikutettuna.

Ehkä miehellä on ollut harhanäkö tai jos on ollut harhaan vievä yhdennäköisyys. Lyhyesti ja hyvästi, nyt se on tehty ja nyt manöövereihin.

Muistan hyvin, että sinä päivänä kuten nytkin oli hieman kylmä. Kapteeni ratsasti ruskealla komealla hevosella, jonka hän samana päivänä oli ostanut.

Ajoimme ravia jäätyneellä maalla ennät taaksemme ajoissa perille.

Koetin paraani mukaan lohduttaa ystävääni, mutta hän oli ja pysyi synkkämielisenä ottaen tuon tuostakin puheeksi abbeen käynnin.

”Myönnä kuitenkin rehellisesti, että tapahtuma on omituinen”, sanoi hän.

Saavuimme manöövereihin ajoissa ja ilmoittaudumme överstille. Lähtiessämme paikoillemme tuli äkkiä eräs rekryytti täyttä vauhtia nelistäen hevosellaan suoraan meitä kohdan.

Poika parka oli kokonaan menettänyt malttinsa, oli hellittänyt ohjaksista suka piti kiinni kaikin voimin satulasta.

Yhteentörmäys oli kauhea. Minun hevoseni, joka oli vanha uskollinen palvelija ja tottunut tuollaisiin yhteentörmäyksiin ei liikahtanut paikaltaan. Mutta Isamondin hevonen horjahtui ja kaatui. Kotvaan aikaan en nähnyt muuta kuin kierivän röykkiön, sitten hypähti hevonen säikähdyksissään ylös kun taasen onneton toverini oli saanut kavion potkun päähänsä ja nyt lepäsi tiedottomana maassa.

Onnettomuudeksi ei ollut lääkäriä saapuvilla. Paareilla kannettiin loukkaantunut Germainiin mutta se oli jo myöhäistä. Hän kuoli iltapäivällä kello viisi, tulematta enää tuntoihinsa.


Lähde: Työmies 31.10.1904.