Merimies G. Lundströmin muistelmia/5. luku
| Neljäs luku | Merimies G. Lundströmin muistelmia Viides luku Kirjoittanut T. A. |
Kuudes luku |
Tähän saakka olivat kaikki miehet tänne tuodut maata myöten Siperian kautta; mutta nyt tuli ensimäinen laiva Europasta, vieläpä lisäksi Suomesta, tuoden Turusta miehiä koko joukon mukanansa. Nämät näyttivät kaikki olevan erinomaisen vahvoja ja rotevia miehiä, juuri senlaisia, lun heidän tuli ollakin, ke[s]tääkseen tämän maan rasittavaa ilman-alaa. Alinomaiset sateet tekivät usein miehet laiskuudesta kipeiksi, jonka tähden päälliköt olivat käyneet epäuskoisiksi tämän suhteen. Kun joku itsensä ilmoitti sairaaksi, täytyi hänen heti mennä lääkärin tutkittavaksi, ja ell’ei lääkäri hänessä silloin huomannut tautia, ajettiin hän kahta kovempaan työhön. Näin sattui kerran surkuteltava asia.
Eräs suomalainen mies, joka usein oli saatu kiini tänlaisesta petoksesta, valitti itseänsä taaskin kerran kipeäksi. Työ-vouti, myöskin suomalainen, sanoi:
”Kun et jaksa työssä olla, saat mennä yöksi vahtimaan Kolossien rajalle ja ellet sitä te’e, pääset huomen aamuna keppimarkkinoille.”
Kun ilta tuli, otti mies pyssyn olalleen ja läksi rajalle. Oli talvinen aika ja kova pakkanen. Seuraavana aamuna, kun soitettiin työhön, sanoi eräs kuluneen yön vahdeista työ-voudille:
”Varmaankin kolmannen putkan vahtimies on nukkunut, sillä puoli-yöstä lähtien ei ole kertaakaan kuulunut sieltä kellon soittoa.”
”Kyllä minä sen lurjuksen herätän,” sanoi työ-vouti vihoissaan ja läksi astumaan.
Käytyään vähän matkaa, näki hän suoraa tietä myöden, vahdin olevan kontullaan putkan ovella pitäen pyssyä ojennettuna häneen päin. Työ-vouti peljästyi ja huusi toista miestä luokseen.
”Katso, tuo heittiö aikoo ammuta”, puhui hän tälle, ”mutta kyllä minä hänet opetan. Tanssi sinä tässä, ettei hän voi sinua ammuta, niin menen minä toista tietä, pääsen huomaamatta taaksensa ja tartun niskaan kiinni.”
Mies teki työtä käskettyä, tanssipa oikeen miehen tavalla ja vouti katosi. Hetken kuluttua, hiipii vouti vahdin takaa esille ja kaappasee tämän niskaan kiinni. Mutta mies olikin hervoton käsissään, — henki oli jo pois. Aina hurjemmin tanssii mies tuolla tiellä, mutta kammoksuen antoi vouti ruumiin pudota käsistään.
”Elä enään tanssi,” huusi hän miehelle, [”]hän on kuollut.”
Mies raukka oli toden perään ollut kipeä, ja luultavasti tuskissaan aikonut lauasta pyssynsä saadakseen apua, jolla hetkellä kuolema lienee hänet kohdannut.
Tähän aikaan oli noin neljäänkymmeneen mieheen metsässä hirren hakkuussa. Näitä hirsiä hakattiin sekä sahatukiksi että polttopuiksi. Koloniassa oli kolme sahaa, joista kaksi kävi veden- ja kolmas höyryn voimalla. Tämä viimeksi mainittu oli kaksi raaminen ja rakennettu laivan kannelle, jota kuljetettiin pitkin rantoja niihin paikkoihin, mihin hirret olivat lasketut. Täällä kun ylipäätään oli korkeat vuorimaat, tapahtui laskeminen siten, että puu ensinnäkin koetettiin kaataa latvoineen alas mereen päin, jonka jälkeen se karsittiin ja kuorittiin aina karvannaiseen saakka ja annettiin sitte luistaa merta kohden. Merellä taas oli veneillä miehiä, jotka kokoilivat tukit lautoiksi. Kun nyt puu kovalla vauhdilla tuli alas mereen, meni se ensin pohjaan ja nousi sieltä jälleen ylös. Sattuipa näin usein nousemaan juuri veneen kohtalta, jolloin se vei meneen rikki ja miehet mereen. Välistä kyllä tuli apua ja miehet pelastettiin, mutta usein saivat he jäädä sinne sen pitkän tien.
Metsä-miehillä oli silloin päällikkönä Fredriksson niminen mies, kotoisin Suomesta, Viitasaaren pitäjästä. Tämä oli yksin neumoin jauhomakasinin päällikön kanssa rakennuttanut salakeittiön metsään, jossa onnistuivat kauan aikaa polttaa suuret määrät viinaa. Mutta viimein tuli asia kumminkin ilmi. Fredriksson tuotiin kotia ja annettiin heti toisena päivänä viisisataa keppiä selkään, jonka jälkeen päällikkö tavallisuuden mukaan, käski viemään hänet putkaan. Mutta Fredriksson heittäysi kuolleeksi.
”Hän on kuollut!” huusivat miehet.
”Kun hän on kuollut, niin kannettakoon hän kasarmiin!” käski päällikkö.
Tuskinpa Fredriksson tämän kuuli, ennenkun otti jalat allensa ja läksi itse luikertamaan kasarmiin. Päällikkö naurahti ja antoi hänen mennä.
Yhtiöllä oli näihin aikoihin noin parikymmentä laivaa, jotka kulkivat kaikkialla, ylipäätään ei kuitenkaan aivan kaukana. Kun nyt niinmuodoin tarvittiin mvrimiehiäkin, laitettiin Fredriksson merille, sillä ei häntä enään tohdittu metsään laskea. Mutta kun Frediksson raukka kerran oli saatu vääryydestä kiinni, ei häntä enään tahdottu uskoa enemmän merellä kun maallakaan.
Laivansa seisoi kerran ankkurissa Kamtschatkan rannalla ja katteini oli mennnyt maalle. Silloin lienee joku laivaan jääneistä miehistä leikillään puhunut:
”Mitä jos nyt lähdettäisi karkuun laivan kanssa.”
Tämän kuuli joku imartelia, kieli sen katteinille, ja uskotteli sitä paitse miesten toden perään aikoneen lähteä karkuun.
Katteinilla oli oiva mielenkuvitus. Kotia tultuansa teki hän asiasta kanteen sekä lisäsi vielä, että hän kuuli, miten ankkuria nostettiin ja riensi hätään. Miehet eivät kuitenkaan mitään tunnustaneet, ketä siis tuli syyttää?
”Fredriksson on ennenkin rangaistu, eikö vaan hän lienee nytkin syypää,” sanottiin.
Arveltu ja päätetty! Asiata ei sen enempää kannattanut tutkia, vaan annettiin Fredriksson’ille, joka kuitenkin tästä oli aivan tietymätöin, taaskin viisisataa keppiä.
Joku aika tämän jälkeen karkasi toden perään kaksi miestä. Nämä olivat päämiehen palvelia, joka oli suomalainen ja perämiehen tutkinnon suorittanut, sekä päämiehen kokki, venäläinen.
Eräänä aamuna odotteli päämies kahvettansa, jota ei hiljankaan kuulunut. Hän soitti soittamistansa kelloa, mutta miehet olivat varmaankin tulleet kuuroiksi, kun eivät sittenkään tulleet näkyviin.
Täytyipä päämiehen viimein nousta katsomaan, mikä miehiä vaivasi. Hän kulkee läpi huoneet — kaikki on hiljaista; hän tulee kyökkiin — täällä on yhtä autiota. Päämies katsoo ikkunasta alas rantaan, — jopa huomaa hyvin varustetun jahtiveneensä olevan pois. Tarkemmin paikkoja katseltuansa kaipaa hän myöskin suurta kiikaria, kronomeeteriä, kelloa ja sekstanttia. Viimein älysi hän paperipalaisen johon oli kirjoitettu:
”Minä Adam Aulén olen tänä päimänä vielä palveliana Venäläis-Amerikan siirtomaitten kuvernörillä, mutta huomena olen katteinina ”Rohkia” nimisessä laivassa, joka seilaa San Franciscoa kohden toivottavasti hyvällä menestyksellä.”
Tässä siis oli asialle selitys. Heitä ei enään käynyt takaa ajaminen, sillä heillä oli koko yön ollut oiva myötä-tuuli ja veneessä oli hyvät purjeet. Mennyt kuin mennyt! ei auttanut muu, kun asettaa toiset miehet entisten sijaan, saadakseen aamukahveensa, joka jo oli hiukan myöhästynyt.